perjantai 30. marraskuuta 2012

Alkuraskaus, kevät ja alkukesä 2012


Raskausviikkojen lasku meni sekaisin melkein heti. Jotenkin en vain pysynyt kärryillä siitä, miten nopeasti viikot menivät ja mones viikko on menossa. Piti aina ennen neuvolaa skarpata ja luntata neuvolakortista viikot.
Viikkojen laskemista vaikeutti myös se, että tein tuttavuutta vessanpöntön kanssa seitsemän viikkoa.
Olo oli kamala. Ainut mitä pystyin syömään oli sileä jugurtti ja jaffa. Tuolla ravinnolla mentiin tosiaan seitsemän viikkoa. Neuvolasta saadut ruokasuositukset vaikuttivat aika kaukaisilta.
Asuimme vielä pienessä opiskelija- asunnossa, jossa oli mahdotonta paeta kamalia hajuja. Pahinta oli kahvin ja ruoan haju. Ne saivat minut joka kerta juoksemaan vessan, jollen käpertynyt viltin sisään piiloon hajuja.

Neuvolassa vaihtui terveydenhoitaja, mutta ei yhtään parempaan suuntaan. Ensimmäinen kriisi oli, kun törmäsin terveydenhoitajaani kaupassa. En halua nähdä häntä  "oikeassa" elämässä, koska hänen tarvitsee olla neuvolassa ottamassa mut vastaan, jos tulee hätä. Sisälläni vallitsi suurimman osan ajasta pelko siitä, että aiheutan jotain vaaraa sikiöille. Taas jouduin rauhoittelemaan villiä mieltäni ja todeta, että kaikki menee hyvin.

Toukokuussa mies joutui lähtemään toiselle puolelle Suomea töihin. Kotiin, toivottavasti uuteen kotiin, hän palaa vasta elokuun lopussa. Jäin siis yksin kaikkien tuntemuksieni kanssa. Ehkä oli parisuhteellekin parempi ratkaisu. Raskaushormonit mylläsivät mieltäni aika tavalla, vaikka en sitä silloin itselleni myöntänytkään.

Tuli se ihmeellinen päivä, kun piti mennä sairaalaan rakenneultraan. Otin mukaani lapsuudenystäväni. Hän oli tukena ja turvanani hoitohuoneessa. Onneksi tällä kertaa kätilö oli ihana ihminen, joka herätti luottamusta.
Makasin hoitopöydällä melkein kaksi tuntia kunnes todettiin kaiken olevan kunnossa. Ja vihdoin saatiin se tieto, mikä jännitti ehkä kaikkein eniten. Tietysti terveys on aina etusijalla, mutta enhän voinut sitä ajatella täysillä, kun en tiennyt mitä kaikkea pitäisi pelätä. Ja enkä olisi millään jaksanut pelätä kaikkea sitä,mitä siellä oltaisiin voitu sanoa olevan pielessä. Niimpä jännitin vain tietoa sukupuolesta. Kätilö ilmoitti, että saamme kaksi epäidenttistä poikaa. Tieto oli ihana. Poikia, ei ikinä mitään prinsessa juttuja! Jes, huusin sisimmässäni. Mielessäni pyörittelin lausetta, minun pojat. Miten hyvältä se kuulostikaan. Vatsa sai aivan uuden paikan sydämessäni. Samalla myös ystäväni sai uuden tulevan kummilapsen.

Taas soittoa sukulaisille ja varsinkin miehelle. Mies oli aivan innoissaan pojista. Vaikka olisi varmasti ollut, olisi tieto ollut mikä tahansa. Ja mikä parasta, kaksi tervettä poikaa. Olo oli huojentunut. Sisälläni oleva pelko pieneni hieman.

Kun paha olokin alkoi helpottamaan pääsin ruokkimaan poikia heidän ansaitsemallaan tavalla. Salaatti, täysjyvätuotteet ja maidot kunniaan. Neuvolassa kehuttiin aina kaikkia arvojani, joten ruokavalio sai jäädä tapoihini.

Olin kuvitellut, että pelot jäisivät sinne rakenneultraan, mutta ei. Alkoi pelottelu ennenaikaisesta synnytyksestä ja poikien kasvamisesta. Onneksi poikien kasvu oli koko ajan reipasta. Mutta se synnytyksellä pelottelu oli mielestäni liioittelua. Kuljin öisin kotona miettien, että mitä teen ensimmäisenä jos lapsivedet menevät? Selviääkö pojat jos syntyvät näillä viikoilla, apua? Taas vaadittiin rauhoittumista ja ajatusten kasaamista siihen, että kaikki menee hyvin.

Muutimme väliaikaisesti isompaan opiskelija-asuntoon, kunnes löydämme sopivan asunnon. Vihasin ko. opiskelija- asuntoa koko ajan. Se oli pimeä, inhottava ja kolkko. Asunnossa oli vain kaikkein tärkeimmät tavarat. Parasta asunnossa oli näkymä merelle ja kaupungin valot.

Olin iltaisin ja öisin katkera ja kateellinen sille perheelle, joka asui naapurissa ihanassa sinisessä omakotitalossa. Mietin aina, että miten onnellisesti he nukkuvat vierekkäin ja heräävät aamulla laittamaan lapsille aamiaista.Itkun seassa pyöri ajatukset, että miksi olen tässä kamalassa paikassa yksin. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. Jota en todellisuudessa kuitenkaan ollut.
En kuvitellut ajattelevani tuollaisia asioita, ehkä raskaushormonit olivat sekoittaneet päätäni. Tulin pois ikkunan luota ja palasin siihen todellisuuteen, jossa elin. Iso huone,jossa oli sohva, tv ja pöytä. Makuuhuoneessa sänky ja kaappi. Keittiö oli onneton koppi, joka oli todella pimeä. Kylppäriin en astunut ilman suihkukenkiä, vaikka olin desinfioinut lattian moneen kertaan. Ajattelin,että vielä joskus minäkin voin olla onnellinen omassa kodissani. Silloin onnelisuuden ajatteluun ei auttanut edes vatsassani kasvavat pojat, kaikki tuntui kamalalta. Suurimman ahdistuksen teki ikävä. Miksi juuri minä joudun olemaan raskausajan yksin? Ihminen, joka pelkää kaikkea sairaalaan liittyvää joutuu kokoemaan kaikki nämä tutkimukset yksin. En voi kylliksi kiittää ystävääni, joka oli melkein jokaisella kerralla mukanani sairaalassa. Hän ei silti korvannut puolisoani.

Yhtenä kertana jumpalla havahduin siihen, että vatsani alkaa olemaan jo niin iso,ettei jumppaaminen onnistunut. Mainitsin asiasta neuvolassa ja jumppa kiellettiin heti, koska on mahdollisuus ennenaikaiseen synnytykseen, niimpä tietysti. Myönnän että asia on vakava jos lapsi meinaa syntyä aikaisilla viikoilla, mutta onko pakko pelotella koko ajan? Eikö kerta maininta asiasta riittäisi? Jumpan loppuessa meni viimeinenkin "normaalin" ihmisen harrastus. Mietin, että mitäs nyt. Pitää aloittaa rauhallinen kävely.

Lähdin junalla miehen luo kesälomareissulle. Huomasin seitsemän tunnin istumisen jälkeen, ettei se ollutkaan niin mukavaa. Olin vakuuttanut itselleni, että voin matkustaa ihan helposti vielä monta kertaa. Kertoja ei tullut enää kuin yksi. Ja heinäkuun helteillä olin aivan turvoksissa, kun pääsin kotiin. Oli miehen vuoro tulla minun luo, mutta sen verran uhmasin lakeja, että ajoin tunnin matkan hakemaan häntä juna-asemalta.

Ajatukset suuntautuivat päivä päivältä enemmän poikiin ja tulevaan. Pitää hankkia vaunut, hoitopöytä, vaatteita ja kaikkea muuta, mutta mitä? Päätin olla huolehtimatta tavaroista, koska ne ehtii myöhemminkin, jos sitten suoraan siihen uuteen asuntoon. Asunnon etsiminen siis jatkui läpi kesän kuumeisesti ja tietysti ennenaikaisen synnytyksen pelkääminen.


torstai 29. marraskuuta 2012

Helmikuu 2012, mistä kaikki alkoi...


Oikeastaan elämä miehen kanssa alkoi jo vuonna 2009, mutta SE OIKEA elämä alkoi 2012 helmikuussa. Tai minkä kukakin määrittää oikeaksi elämäksi. Minulle se on tämä. Istuin kahvilan vessassa tuijottaen epäuskoisesti raskaustestiä. Tuijotuksesta huolimatta näytössä luki, raskaana 2-3 viikkoa. Uskottava se oli.
Miten onkin outoa, että yksi ellei jopa elämän suurin uutinen tulee ilmi vessassa?!?! Mielessä oli ainoastaan hämmennystä, että pitäähän täältä vessasta tulla ulos ja kohdata maailma uudessa valossa. Mies näki jo pöytään tullessa minun ilmeestä, että nyt se on menoa. Taisimme molemmat vuodattaa muutaman kyyneleen, jääköön se pimentoon oliko ne onnen vai paniikin kyyneleitä. Nyt oli kirjaimellisesti pulla uunissa.

Kun asiaa pyöritteli mielessä alkoi asiat nähdä realistisesti. Meidän tarvitsee oikeasti hankkia parempi asunto. Eihän me mitenkään mahduta pieneen opiskelija- asuntoon. Ja miten,mistä ja milloin kaikki vauvan tavarat hankitaan???Siinä vaiheessa oli taas paniikin paikka. Luojan lykky, että mieheni on rauhallinen kuin viilipytty. Suurimmat paniikit koettiin vain minun omassa mielessäni.

Vielä helmikuun aikana oli pakko soittaa yksityislääkärille, että tutkisi asian vielä varmuudeksi. Luotan enemmän ihmiseen, joka ottaa suuren korvauksen tutkimuksesta,koska silloin tutkimus todennäköisesti tehdään perusteellisesti. Jossain pään sopukoissa eli ajatus, että josko onkin kyseessä vain tuulimuna tai jokin muu häiriö. Viimein koitti SE torstai. Hyytävän kylmä ja pimeä torstai. Istuttiin miehen kanssa lääkäritalon käytävällä, ilmassa lievää paniikkia, jälleen. Lääkäri kutsui sisään ja mieleni hieman rauhoittui. Kyseessä oli jääkaapin kokoinen mies, mutta jotenkin se tuntui rauhoittavalta. Aina yhtä epämukavassa asennossa lääkäri aloitti tutkimuksen. Huoneessa oli hieno tv, josta näkyi koko ultrauksen ajan kuva. Mies seisoi reippaasti lääkärin takana tutkimassa tapahtumia. Menee muutama minuutti, kunnes lääkäri hihkuu iloisesti haarojeni välistä, että odotat kaksosia. Taas elämän suuri uutinen ja koen sen haarat levällään vieraan miehen naaman edessä. Ei taaskaan tilannetta,jollaisia näkee elokuvissa.

Olin varma,että mieheni pyörtyy. Ei kuitenkaan pyörtynyt, vaan taas itkettiin. Kuka mistäkin syystä. Sen ihmeellisempiä selittämättä huomasin jo istuvani oven ulkopuolella. Taas tuli itku. Teki mieli huutaa lääkärin perään, ettet voi laittaa minua yksin kohtaamaan  maailmaa, kun vatsassani kasvaa kaksi vauvaa. Pakko se oli taas kasata itseni ja tutkailla mustavalkoisia kuvia, joissa todellakin näkyi kaksi epämääräistä pallukkaa.

Seuraava kauhunpaikka oli soittaa tuleville isovanhemmille, että he saavat jälkikasvua, tuplana. Tilanne otettiin vastaan molempien puolelta hyvin. Tuskin he ensimmäisellä kerralla puhelimessa edes tajusivat mitä sanoimme.

Kotona mietittiin miehen kanssa, että asiat menevät taas uusiksi. Pitääkin katsoa isompaa asuntoa, koska lapsia tulee kerralla kaksi. Ja voi sitä tavaroiden hankkimisen määrää. Taas alkoi paniikki kalvaa mielessä.
Aamulla soitto neuvolaan ja varaamaan ensimmäistä aikaa. Tuntui,ettei tätä olisi tarvinnut tehdä koskaan. Neuvola, se paikka jossa kuvittelin työskentelevän riuskaotteisia tätejä, joiden olkapäitä vasten voi itkeä maailman pahuutta.
Tietysti puhelimessa piti kertoa neuvolantädille kaksosten odotuksesta ja sainkin ajan seuraavalle viikolle. Karu totuus iski päin naamaa. Terveydenhoitaja oli nuori tyttö. Ajattelin heti etten mitenkään voi heittäytyä hänen kaulaan ja purkaa pahaa oloa. Vetäydyin siis kuoreeni ja vakuutin olevani täysin tasapainossa asian kanssa, että vajaan yhdeksän kuukauden päästä olisin täydellinen kaksosten äiti.  Käynti jätti mieleeni neutraalin kuvan neuvolan toiminnasta,mutta silti en satavarmasti luota ko. paikkaan. Pidän silti sisimmät tunteeni itseni ja miehen välisinä, enkä jaa niitä tädin kanssa.

Helmikuun tullessa loppuun en voinut miettiä muuta, kuin, että miten näin lyhyeen kuukauteen mahtuu näin monta tunnetta ja tilannetta. Onneksi oli kuitenkin kuukausi aikaa jakaa nämä kaikki tuntemukset, ettei päivässä. Tästä alkoi uusi vaihe elämässäni. En voinut enää ajatella vain itseäni, vaan piti koko ajan muistaa, että sisälläni kasvaa kaksi tyyppiä. Ruokavalio uusittiin, ei enää alkoholia, tarpeeksi ulkoilua, liikuntaa, mutta myöskin lepoa. Eli normaalit terveet elämäntavat käyttöön. Ehkä ennen ei ollut niin terveellistä. Juustot maistuivat, samoin kun viinit ja sidukka. Nyt itseäni niskasta kiinni ja terveellisyys kunniaan.
Samalla piti ottaa taas kalenterin viikkopäivyri kauniiseen käteen ja aloittaa elämä raskausviikkojen kanssa.

Kuun viimeisenä päivänä punnitsin omia tunteitani. Sisälläni vaikutti vahvasti, onnellisuus, pelko, epäusko, mutta kaikkein vahvimpana kuitenkin luottamus. Kyllä me tästä selvitään, muutkin ovat selvinneet :)