perjantai 30. marraskuuta 2012

Alkuraskaus, kevät ja alkukesä 2012


Raskausviikkojen lasku meni sekaisin melkein heti. Jotenkin en vain pysynyt kärryillä siitä, miten nopeasti viikot menivät ja mones viikko on menossa. Piti aina ennen neuvolaa skarpata ja luntata neuvolakortista viikot.
Viikkojen laskemista vaikeutti myös se, että tein tuttavuutta vessanpöntön kanssa seitsemän viikkoa.
Olo oli kamala. Ainut mitä pystyin syömään oli sileä jugurtti ja jaffa. Tuolla ravinnolla mentiin tosiaan seitsemän viikkoa. Neuvolasta saadut ruokasuositukset vaikuttivat aika kaukaisilta.
Asuimme vielä pienessä opiskelija- asunnossa, jossa oli mahdotonta paeta kamalia hajuja. Pahinta oli kahvin ja ruoan haju. Ne saivat minut joka kerta juoksemaan vessan, jollen käpertynyt viltin sisään piiloon hajuja.

Neuvolassa vaihtui terveydenhoitaja, mutta ei yhtään parempaan suuntaan. Ensimmäinen kriisi oli, kun törmäsin terveydenhoitajaani kaupassa. En halua nähdä häntä  "oikeassa" elämässä, koska hänen tarvitsee olla neuvolassa ottamassa mut vastaan, jos tulee hätä. Sisälläni vallitsi suurimman osan ajasta pelko siitä, että aiheutan jotain vaaraa sikiöille. Taas jouduin rauhoittelemaan villiä mieltäni ja todeta, että kaikki menee hyvin.

Toukokuussa mies joutui lähtemään toiselle puolelle Suomea töihin. Kotiin, toivottavasti uuteen kotiin, hän palaa vasta elokuun lopussa. Jäin siis yksin kaikkien tuntemuksieni kanssa. Ehkä oli parisuhteellekin parempi ratkaisu. Raskaushormonit mylläsivät mieltäni aika tavalla, vaikka en sitä silloin itselleni myöntänytkään.

Tuli se ihmeellinen päivä, kun piti mennä sairaalaan rakenneultraan. Otin mukaani lapsuudenystäväni. Hän oli tukena ja turvanani hoitohuoneessa. Onneksi tällä kertaa kätilö oli ihana ihminen, joka herätti luottamusta.
Makasin hoitopöydällä melkein kaksi tuntia kunnes todettiin kaiken olevan kunnossa. Ja vihdoin saatiin se tieto, mikä jännitti ehkä kaikkein eniten. Tietysti terveys on aina etusijalla, mutta enhän voinut sitä ajatella täysillä, kun en tiennyt mitä kaikkea pitäisi pelätä. Ja enkä olisi millään jaksanut pelätä kaikkea sitä,mitä siellä oltaisiin voitu sanoa olevan pielessä. Niimpä jännitin vain tietoa sukupuolesta. Kätilö ilmoitti, että saamme kaksi epäidenttistä poikaa. Tieto oli ihana. Poikia, ei ikinä mitään prinsessa juttuja! Jes, huusin sisimmässäni. Mielessäni pyörittelin lausetta, minun pojat. Miten hyvältä se kuulostikaan. Vatsa sai aivan uuden paikan sydämessäni. Samalla myös ystäväni sai uuden tulevan kummilapsen.

Taas soittoa sukulaisille ja varsinkin miehelle. Mies oli aivan innoissaan pojista. Vaikka olisi varmasti ollut, olisi tieto ollut mikä tahansa. Ja mikä parasta, kaksi tervettä poikaa. Olo oli huojentunut. Sisälläni oleva pelko pieneni hieman.

Kun paha olokin alkoi helpottamaan pääsin ruokkimaan poikia heidän ansaitsemallaan tavalla. Salaatti, täysjyvätuotteet ja maidot kunniaan. Neuvolassa kehuttiin aina kaikkia arvojani, joten ruokavalio sai jäädä tapoihini.

Olin kuvitellut, että pelot jäisivät sinne rakenneultraan, mutta ei. Alkoi pelottelu ennenaikaisesta synnytyksestä ja poikien kasvamisesta. Onneksi poikien kasvu oli koko ajan reipasta. Mutta se synnytyksellä pelottelu oli mielestäni liioittelua. Kuljin öisin kotona miettien, että mitä teen ensimmäisenä jos lapsivedet menevät? Selviääkö pojat jos syntyvät näillä viikoilla, apua? Taas vaadittiin rauhoittumista ja ajatusten kasaamista siihen, että kaikki menee hyvin.

Muutimme väliaikaisesti isompaan opiskelija-asuntoon, kunnes löydämme sopivan asunnon. Vihasin ko. opiskelija- asuntoa koko ajan. Se oli pimeä, inhottava ja kolkko. Asunnossa oli vain kaikkein tärkeimmät tavarat. Parasta asunnossa oli näkymä merelle ja kaupungin valot.

Olin iltaisin ja öisin katkera ja kateellinen sille perheelle, joka asui naapurissa ihanassa sinisessä omakotitalossa. Mietin aina, että miten onnellisesti he nukkuvat vierekkäin ja heräävät aamulla laittamaan lapsille aamiaista.Itkun seassa pyöri ajatukset, että miksi olen tässä kamalassa paikassa yksin. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. Jota en todellisuudessa kuitenkaan ollut.
En kuvitellut ajattelevani tuollaisia asioita, ehkä raskaushormonit olivat sekoittaneet päätäni. Tulin pois ikkunan luota ja palasin siihen todellisuuteen, jossa elin. Iso huone,jossa oli sohva, tv ja pöytä. Makuuhuoneessa sänky ja kaappi. Keittiö oli onneton koppi, joka oli todella pimeä. Kylppäriin en astunut ilman suihkukenkiä, vaikka olin desinfioinut lattian moneen kertaan. Ajattelin,että vielä joskus minäkin voin olla onnellinen omassa kodissani. Silloin onnelisuuden ajatteluun ei auttanut edes vatsassani kasvavat pojat, kaikki tuntui kamalalta. Suurimman ahdistuksen teki ikävä. Miksi juuri minä joudun olemaan raskausajan yksin? Ihminen, joka pelkää kaikkea sairaalaan liittyvää joutuu kokoemaan kaikki nämä tutkimukset yksin. En voi kylliksi kiittää ystävääni, joka oli melkein jokaisella kerralla mukanani sairaalassa. Hän ei silti korvannut puolisoani.

Yhtenä kertana jumpalla havahduin siihen, että vatsani alkaa olemaan jo niin iso,ettei jumppaaminen onnistunut. Mainitsin asiasta neuvolassa ja jumppa kiellettiin heti, koska on mahdollisuus ennenaikaiseen synnytykseen, niimpä tietysti. Myönnän että asia on vakava jos lapsi meinaa syntyä aikaisilla viikoilla, mutta onko pakko pelotella koko ajan? Eikö kerta maininta asiasta riittäisi? Jumpan loppuessa meni viimeinenkin "normaalin" ihmisen harrastus. Mietin, että mitäs nyt. Pitää aloittaa rauhallinen kävely.

Lähdin junalla miehen luo kesälomareissulle. Huomasin seitsemän tunnin istumisen jälkeen, ettei se ollutkaan niin mukavaa. Olin vakuuttanut itselleni, että voin matkustaa ihan helposti vielä monta kertaa. Kertoja ei tullut enää kuin yksi. Ja heinäkuun helteillä olin aivan turvoksissa, kun pääsin kotiin. Oli miehen vuoro tulla minun luo, mutta sen verran uhmasin lakeja, että ajoin tunnin matkan hakemaan häntä juna-asemalta.

Ajatukset suuntautuivat päivä päivältä enemmän poikiin ja tulevaan. Pitää hankkia vaunut, hoitopöytä, vaatteita ja kaikkea muuta, mutta mitä? Päätin olla huolehtimatta tavaroista, koska ne ehtii myöhemminkin, jos sitten suoraan siihen uuteen asuntoon. Asunnon etsiminen siis jatkui läpi kesän kuumeisesti ja tietysti ennenaikaisen synnytyksen pelkääminen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti