torstai 29. marraskuuta 2012

Helmikuu 2012, mistä kaikki alkoi...


Oikeastaan elämä miehen kanssa alkoi jo vuonna 2009, mutta SE OIKEA elämä alkoi 2012 helmikuussa. Tai minkä kukakin määrittää oikeaksi elämäksi. Minulle se on tämä. Istuin kahvilan vessassa tuijottaen epäuskoisesti raskaustestiä. Tuijotuksesta huolimatta näytössä luki, raskaana 2-3 viikkoa. Uskottava se oli.
Miten onkin outoa, että yksi ellei jopa elämän suurin uutinen tulee ilmi vessassa?!?! Mielessä oli ainoastaan hämmennystä, että pitäähän täältä vessasta tulla ulos ja kohdata maailma uudessa valossa. Mies näki jo pöytään tullessa minun ilmeestä, että nyt se on menoa. Taisimme molemmat vuodattaa muutaman kyyneleen, jääköön se pimentoon oliko ne onnen vai paniikin kyyneleitä. Nyt oli kirjaimellisesti pulla uunissa.

Kun asiaa pyöritteli mielessä alkoi asiat nähdä realistisesti. Meidän tarvitsee oikeasti hankkia parempi asunto. Eihän me mitenkään mahduta pieneen opiskelija- asuntoon. Ja miten,mistä ja milloin kaikki vauvan tavarat hankitaan???Siinä vaiheessa oli taas paniikin paikka. Luojan lykky, että mieheni on rauhallinen kuin viilipytty. Suurimmat paniikit koettiin vain minun omassa mielessäni.

Vielä helmikuun aikana oli pakko soittaa yksityislääkärille, että tutkisi asian vielä varmuudeksi. Luotan enemmän ihmiseen, joka ottaa suuren korvauksen tutkimuksesta,koska silloin tutkimus todennäköisesti tehdään perusteellisesti. Jossain pään sopukoissa eli ajatus, että josko onkin kyseessä vain tuulimuna tai jokin muu häiriö. Viimein koitti SE torstai. Hyytävän kylmä ja pimeä torstai. Istuttiin miehen kanssa lääkäritalon käytävällä, ilmassa lievää paniikkia, jälleen. Lääkäri kutsui sisään ja mieleni hieman rauhoittui. Kyseessä oli jääkaapin kokoinen mies, mutta jotenkin se tuntui rauhoittavalta. Aina yhtä epämukavassa asennossa lääkäri aloitti tutkimuksen. Huoneessa oli hieno tv, josta näkyi koko ultrauksen ajan kuva. Mies seisoi reippaasti lääkärin takana tutkimassa tapahtumia. Menee muutama minuutti, kunnes lääkäri hihkuu iloisesti haarojeni välistä, että odotat kaksosia. Taas elämän suuri uutinen ja koen sen haarat levällään vieraan miehen naaman edessä. Ei taaskaan tilannetta,jollaisia näkee elokuvissa.

Olin varma,että mieheni pyörtyy. Ei kuitenkaan pyörtynyt, vaan taas itkettiin. Kuka mistäkin syystä. Sen ihmeellisempiä selittämättä huomasin jo istuvani oven ulkopuolella. Taas tuli itku. Teki mieli huutaa lääkärin perään, ettet voi laittaa minua yksin kohtaamaan  maailmaa, kun vatsassani kasvaa kaksi vauvaa. Pakko se oli taas kasata itseni ja tutkailla mustavalkoisia kuvia, joissa todellakin näkyi kaksi epämääräistä pallukkaa.

Seuraava kauhunpaikka oli soittaa tuleville isovanhemmille, että he saavat jälkikasvua, tuplana. Tilanne otettiin vastaan molempien puolelta hyvin. Tuskin he ensimmäisellä kerralla puhelimessa edes tajusivat mitä sanoimme.

Kotona mietittiin miehen kanssa, että asiat menevät taas uusiksi. Pitääkin katsoa isompaa asuntoa, koska lapsia tulee kerralla kaksi. Ja voi sitä tavaroiden hankkimisen määrää. Taas alkoi paniikki kalvaa mielessä.
Aamulla soitto neuvolaan ja varaamaan ensimmäistä aikaa. Tuntui,ettei tätä olisi tarvinnut tehdä koskaan. Neuvola, se paikka jossa kuvittelin työskentelevän riuskaotteisia tätejä, joiden olkapäitä vasten voi itkeä maailman pahuutta.
Tietysti puhelimessa piti kertoa neuvolantädille kaksosten odotuksesta ja sainkin ajan seuraavalle viikolle. Karu totuus iski päin naamaa. Terveydenhoitaja oli nuori tyttö. Ajattelin heti etten mitenkään voi heittäytyä hänen kaulaan ja purkaa pahaa oloa. Vetäydyin siis kuoreeni ja vakuutin olevani täysin tasapainossa asian kanssa, että vajaan yhdeksän kuukauden päästä olisin täydellinen kaksosten äiti.  Käynti jätti mieleeni neutraalin kuvan neuvolan toiminnasta,mutta silti en satavarmasti luota ko. paikkaan. Pidän silti sisimmät tunteeni itseni ja miehen välisinä, enkä jaa niitä tädin kanssa.

Helmikuun tullessa loppuun en voinut miettiä muuta, kuin, että miten näin lyhyeen kuukauteen mahtuu näin monta tunnetta ja tilannetta. Onneksi oli kuitenkin kuukausi aikaa jakaa nämä kaikki tuntemukset, ettei päivässä. Tästä alkoi uusi vaihe elämässäni. En voinut enää ajatella vain itseäni, vaan piti koko ajan muistaa, että sisälläni kasvaa kaksi tyyppiä. Ruokavalio uusittiin, ei enää alkoholia, tarpeeksi ulkoilua, liikuntaa, mutta myöskin lepoa. Eli normaalit terveet elämäntavat käyttöön. Ehkä ennen ei ollut niin terveellistä. Juustot maistuivat, samoin kun viinit ja sidukka. Nyt itseäni niskasta kiinni ja terveellisyys kunniaan.
Samalla piti ottaa taas kalenterin viikkopäivyri kauniiseen käteen ja aloittaa elämä raskausviikkojen kanssa.

Kuun viimeisenä päivänä punnitsin omia tunteitani. Sisälläni vaikutti vahvasti, onnellisuus, pelko, epäusko, mutta kaikkein vahvimpana kuitenkin luottamus. Kyllä me tästä selvitään, muutkin ovat selvinneet :)

1 kommentti:

  1. Jostain syystä mun piti palata lukemaan sun ensimmäistä postausta. Kai se tämä vuoden raja saa tämän aikaan.

    VastaaPoista