sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Sopu sijaa antaa

Nyt sitten ollaan pohjoisessa. Matka meni yllättävän hyvin. Selvittiin suuremmilta katastrofeilta. Johan me ollaa ehditty olla täällä kaksi päivää ja molemmat pojat ovat flunnssassa. Ensimmäinen yö oli ihan kamala. Kumpikaan ei nukkunut. Sain pojat nukkumaan aamulla noin klo 4. Itse heräsin perjantaina jo klo 6, että tulihan siinä valvottua sellaiset kevyet 22h. Viime yö meni jo paljon paremmin.

Yövytään tällä hetkellä anoppilassa. Meitä on 5 ihmistä ja kissa 40neliössä. Tänään tulee vielä 10 ihmistä kylään, kun oli kuulemma pakko järjestää kahvikutsut meidän häiden ja poikien ristiäisten kunniaksi.
Huomenna mennään viettämään uutta vuotta miehen siskon luo. Toivottavasti olisi kiva ilta tiedossa. Ja taas saa syödä herkkuja kun on uuden vuoden aatto.

Eilen päästiin pariksi tunniksi miehen kanssa kaupungille. Oli todella ihana ostella vähän uusia vaatteita. Eikä tarvinnut miettiä kaupassa ensimmäiseksi, että missä on mammavaatteet. Ja ihmeellistä kyllä, mä löysin itselleni farkut. Rasti seinään.

Tämä oli nyt vain tälläinen pieni tilannepäivitys. Pitää lähtä j esittämään täydellistä äitiä ja vaimoa. Kyllä se osaa olla rankka homma. Ehkä tästäkin selvitään.

torstai 27. joulukuuta 2012

Harhaanjohtaja


Mitä jos me huomenna ihan vähän eksyttäis mun opastuksilla ja päädyttäisiin koneeseen, joka vie meidät tällaisiin maisemiin???Ei taida mennä eksyminen läpi, sen verran monta kertaa on Helsinki-Vantaalla tullut seikkailtua. Mutta aina voi yrittää...

Tätä tavaran määrää

Taas on muutama päivä vierähtänyt viime kirjoittelusta. Aika menee niin nopeaa, ettei perässä meinaa pysyä.

Tänään oltiin koko perheen voimin kaupungilla. Molemmat pojat nukkuivat kiltisti koko ajan, että mamma ja pappa saivat hieman shoppailla. Mä löysin itselleni uudet rintsikat ja pojille kuolalaput kaulaan. Vihdoin ja viimein sain hankittua ritsikat. Se on jotenkin maailman työläin homma housujen oston jälkeen. Taas mulla iski melkein masennut sovituskopissa. Mun koko ei ole muuttunut mihinkään raskauden ja sen vähäisen imetyksen aikana. Mä olen niin masentunut tästä. Missä on ne pyöreät ja isommat tissit, jota vauvalehdissä lupailtiin??? Kissan jalat, täällä on nämä samat nysät edelleenkin. Pakko oli ottaa hieman push upeilla varustellut liivit, etten näytä ihan 14 vuotiaalta pojalta.

Huomenna tosiaan on taas matkustuspäivä. Tämä ilta on mennyt iloisesti pakkaillessa omia ja poikien vaatteita. Mies luonnollisesti pakkaa vasta aamulla. Tuntuu, että tavaraa on ihan hirmuisesti mukana, mutta kun käyn kamat uudestaan läpi, en keksi mitään mitä jättäisin pois. Mulla, kun on vielä se peruspessimistinen tyyli, että kaadan kaiken syliin ja silloin tarvitsen just niitä varahousujen varahousujen varahousuja. Ja vaikka kuinka kävisin matkalaukut läpi niin aina jotakin unohtuu.
Täällä taas tuoksuu ruoka, kun paistelen pihvejä. Ne olisi menneet muuten vanhaksi niin saapahan mies kerrankin mieleistä iltapalaa. Pelkkää pihviä. Mä itse tyydyn leipään jossa on paprikaa ja juustoa.

Molemmat pojat ovat nukkuneet jo reilun tunnin verran. E on kiltisti omassa sängyssä ja O nukkuu olkkarin lattialla turvakaukalossa. Huomattiin toissa iltana, että se on ainut paikka, johon se nukahtaa helposti. Mulle on ihan sama, vaikka O nukkuisi lattialla, kunhan vain nukkuu. Niin monta iltaa on mennyt kiukuttelua kuunnellessa.

Kaupungilla meinasi tänään mennä hermo. En tajunnut yhtään, että tänään on juuri se päivä, kun kaikki ihmiset ovat alennusmyynneissä ja vaihtamassa väärän koon joululahjoja. Mä olin hiljaa mielessäni ajatellut ettei kukaan ole liikenteessä. Totuus valkeni heti, kun päästiin parkkipaikalle. Luoja, miten ihmiset menevät sekaisin alennusmyynneissä. Mä nyt en voinut oikein mitään edes katsella, kun en kertakaikkiaan mahtunut noiden meidän rattaiden kanssa mihinkään. Koko ajan olin jossain jumissa tai tökkäsin jotain tiellä olevaa mummoa jalkaan. Jätin miehen aina suosiolla kaupan ulkopuolelle, kun itse kiersin kaupan nopeasti. Todella kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Mä toivon, että pohjoissa saadaan shoppailla rauhassa. Jos se mummo vaikka vahtisi poikia. Koko matkalta mä toivon eniten sitä, että saisin edes yhtenä päivänä ottaa päiväunet. Tai saisin nukkua aamulla niin pitkää kun nukuttaa. Ja vielä jos mieskin saisi olla vieressä niin se olisi ihan luksusta. Nyt jos saan nukkua pitkään niin mies parka joutuu hoitamaan poikia sen aikaa. Jotenkin musta ei ole siihen, että annan heidän touhuta aamusin täällä kolmistaan. Mulle tulee heti huono-omatunto, että laiska äiti se vain makaa kaiket päivät. No, eipä sen  tartte olla iso vika, kun se on päässä.

Kello näyttää olevan jo sen verran, että tämä mamma hiippailee hampaan pesulle ja tsekkaa viimeiset tavarat matkalaukkuun. Sitten voikin jo mennä sänkyyn pyöriskelemään ja miettimään, että mitä kaikkea puuttuu ja mitä kannattaa vielä ottaa mukaan.

Yritän parhaani mukaan päivitellä tietoja reissusta. Anopilla on ainakin jonkinlainen tietokone, jospa sitä ehtisi lainaamaan jossain välissä. Meidän tabletilla on niin kamalan ärsyttävä kirjoittaa kahta riviä pidempiä tekstejä.

Oikein onnellista, rauhallista ja ihanaa uutta vuotta kaikille, jollen ehdi sitä ennen linjoille.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Itku pitkästä ilosta

Nyt on joulua juhlittu. Onneksi huomenna on viiminen pyhäpäivä.Pääsee taas normaaliin päivärytmiin. Vaikka olenkin kotiäiti ja aina kotona niin silti nämä pyhät käyvät jotenkin hermoille. Ehkä ne alkavat alennusmyynnit kolkuttavat mielessä.Sekä myös perjantain reissu.

Aatto meni meillä yllättävän hyvin. Aikalailla vanhusten ja vauvojen ehdoilla. Milloin kenelläkin on insuliinin pistäisaika ja pojilla nälkä tai kamat vaipassa. Mutta selvittiin ilman mitään riitoja. Onneksi. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää ja sitä oli paljon. Kyllä se mun äiti on maailman paras kokki.

Vanhukset lähtivät jo ajoissa pois mun vanhemmilta ja jäätiin sitten vain meidän perhe sinne jakamaan lahjoja. Saatiin kaikki tosi kivoja ja hyödyllisiä tavaroita. Mä sain vaatteita ja tavallista hyötytavaraa mm. suihkugeeliä, viltin, kirjoja ja hajuvettä. Mies sai samanlaisen setin. Pojat saivat muutaman lelun ja vaatteita. Pojat saivat molemmat myös 50e rahaa meidän Haaparannan reissua varten. Mun mielestä siellä on tosi kivoja lastenvaate kauppoja. Voidaan sitten itse ostaa sitä mitä todella tarvitaan.

Tänään käytiin uudestaan porukoilla syömässä. Tosin hieman lyhyemmän kaavan mukaan. Helpottaa hieman munkin arkea, ettei tarvitse joka päivä höyrytä patojen ääressä. Huomenna mennään mun mummolle ja eiköhän sielläkin jotain ruokaa saa. Iskee laiskuus näin pyhinä ja käytän törkeästi hyväksi kaikkia ruokapaikkoja. No, mutta itsehän ihmiset ovat meidät kylään pyytäneet.

Perjantaina tosiaan lähdetään miehen vanhempien luo pohjoiseen. En edes tiedä kauan olemme siellä, koska paluulippua ei ole vielä varattu. Uskoisin,että ainakin viikko kulutetaan aikaa siellä. Musta on tosi kiva lähteä sinne, koska miehen äiti on todella innokas poikien hoitaja ja taas mä pääsen hieman helpommalla. Kuulostaa todella kamalalta, kun haluan vain koko ajan päästä helpommalla. Mutta onhan se tosi, että on ihana mennä valmiiseen pöytään ja saada pyyteetöntä lastenhoitoapua. Ja mikä reissussa on parasta, että saadaan miehen kanssa hetki olla ihan kahdestaan. Meille on ainakin yksi päivä luvattu ilman poikia. Ajateltiin tosiaan mennä Haaparanaan shoppailemaan ja illalla leffaan ja syömään. Mä niin odotan aikaa yhdessä.

Tänään mulla on jostain syystä ollut tosi haikea olo. En tiedä mistä se johtuu. Tuntuu,että koko ajan joudun pidättelemään itkua. Mietin äsken, niin mulla ei ole mitään syytä itkeä. Kai mulla on vieläkin jotkut hormonit sekaisin. Toivottavasti hormonit tasaantuvat, kun saan sen kierukan.


Kierukasta tulikin mieleeni. Mietin pitkään, että uskallanko jakaa tämän tiedon, mutta päädyn jakamaan kuitenkin.Otan riskin, mutta en ota vastuuta lukijoiden herkästä mielestä ja mahdollisista traumoista.
 Eilen aamulla oli taas surkeiden sattumusten sarja.
Herättiin miehen kanssa ja puettiin pojat. Yllättävää kyllä molemmat katsoivat innoissaan leluja ja toinen telkkaria. Vilkaistiin miehen kanssa toisiamme "sillai" ja kirjaimellisesti juostiin makkariin tekemään "se" nopeasti. Noh, kaikki meni hyvin niin kauan kun toinen pojista alkoi huutelemaan. Äkkikäännös sänkytilanteessa ja mies sai kuin saikin onnellisen lopun. Mulla kun ei vielä ole kierukkaa niin joudutaan käyttämään "kioski ehkäisyä" eli kumia. Hetki siinä meni ja aloin etsiä "sitä" meidän sängystä. Kävin joka paikan läpi enkä löytänyt etsimääni. Tajusin,että eipä sillä voi olla kuin yksi paikka minne se on voinut jäädä. Joo, ja siellä se oli. Todella mielekästä jouluaattoaamuna etsiä sitä sieltä. Luoja lykky,että se löytyi, eikä tarvinnut mennä päivystykseen.
Mitä tästä opimme, vaihdamme "kioski ehkäisyn" merkkiä.

Pahoittelu yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta näin todellakin tapahtui. Nyt taidan käydä haukkaamassa vielä palan kinkkua ennen kuin lähden nukkumaan. Ihanaa pyhien jatkoa kaikille.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulurauhaa

Ajattelin eilen illalla, että ihana herätä aamulla ja viettää seesteistä aamua perheen kanssa. Aamulla O oli pissannut niin paljon, että oli vaippa päästänyt läpi. Ja tietenkin meidän sänky oli taas märkä. Mies lähti lapsen kanssa vaihtamaan vaippaa ja pesulle. Menee hetki niin hoitopöydän luota kuuluu molempien huutoa. O siis pissasi lattialle,taas. Oli todella rentouttava nousta pyyhkimään lattioita unihiekka silmissä. Päätimpä samalla toteuttaa joulusiivon part 445. En tajua miten neljä ihmistä sotkee näin paljon. Pyykkiä tulee hillittömästä ja murusia on pitkin asuntoa. Tällä viikolla olen joutunut imuroimaan jo kolme vai neljä kertaa.


Päivällä jätin pojat pariksi tunniksi miehen kanssa keskenään ja lähdin käymään äitini kanssa kaupoissa. Pelkästään ruokakaupassa oli aivan mieletön ruuhka. Onneksi ei ollut isoja ostoksia. Mä olisin varmaan seonnut, jos olisi pitänyt tänään lähteä ostamaan jotain oikeasti pakollista itselle. Nyt olin vain äidin henkisenä tukena siellä hulinassa. Käytiin me samalla myös kukkakaupassa.

Tuli siellä kukkakaupassa mieleen, että miten hurjan kalliita jo kukat pelkästään ovat. Sellainen pieni ruukku missä oli joku kasvi, hilettä ja joku koriste maksoi melkein 20e. Jotenkin tuntuu aivan hullulta maksaa kukista niin paljon. No, ei sillä, että mä nyt jollekkin kukkia ostaisin jouluksi. Sanoin kaikille sukulaisille, että meiltä on ihan turha odottaa lahjan lahjaa tai edes korttia.

Huomenna pitäisi päivällä mennä tosiaan mun vanhempien luo joulusaunaan ja viettämään aikaa ruoan parissa. Heille on tulossa myös mun molemmat isovanhemmat. Nyt jo kivistää päätä. Monesti olen miettinyt, että olisi mielenkiintoista laittaa desibeli mittari meidän sukupöytään. Musta tuntuu, että aina on ihan kamala meteli. Vanhukset eivät kuule ja täytyy ehdottomasti huutaa aina pöydän toiseen päähän.

Nyt joku nipistelee mua jalkapohjasta ja katselee suurilla silmillän sohvan toisesta päästä. Täytyy siis lähteä viihdyttämään lapsia. Kai sitä pitäisi jotain ruokaakin taikoa jossain vaiheessa. Ajattelin laittaa niinkin jouluista ruokaa kuin pihvit. Tehköön ne jouluruokia jotka osaavat.Oikein rauhallista ja ihanaa joulua kaikille.

<3:llä minä ja perheen miehet.

torstai 20. joulukuuta 2012

Keski-ikä, mikä ihana tekosyy

Taas se tuli todettua, ettei ne nuoret ole ainoita hankaluuksia maailmassa. Kyllä voi keski-ikäinen nainenkin olla huippu ärsyttävä. Ja puhun tässä tapauksessa omasta äidistäni.

Tänään oli taas päivä, jolloin on hyvä heittäytyä marttyyriksi. Ja jokaisella kerralla tulee se perinteinen heitto, "mä lähden merille töihin!". Olis pikkuhiljaa korkea aika lähtä,koska eläkepäivät alkavat uhkaavasti lähenemään. En tiedä,että mikä taas riepoo ihmispoloista. Ja minkä ihmeen takia tarvitsee aina soittaa mulle ja valittaa oman elämän tylsyydestä??? Mies ei ymmärrä ja kaikki on tyhmää. Kuulostaa aivan murrosikäisen nuoren puheelta.
Mikä onkaan joulupöydässä parempi yhdistelmä, kun yksi kovaa vauhtia dementoituva vanhus, keski-ikäinen pariskunta ja pienten lasten vanhemmat. Jos tässä porukassa ei saa riitaa aikaiseksi niin ei sitten missään. Ei uskalla päästellä mitään epäsopivaa suustaan,ettei tule sanomista. Luojan kiitos, että porukat asuvat samalla paikkakunnalla, ettei tuossa porukassa tartte viettää montaa päivää.

Tänään kävimme koko porukka jouluruokakaupassa. Voin kertoa, että moni muukin oli samoilla asioilla. Onneksi meillä oli tarkka lista, niin pääsimme nopeasti pois.
Meidän jouluruoka on kanaa ja pihvejä. Aivan liian yliarvostettua alkaa paistamaan kinkkua ja pipareita. Lupaan järjestää joulun sitten, kun pojat ovat isoja. Nyt ne eivät tajua joulun ja kinkun päälle mitään.
Ehkä me jo ensi vuonna päästään miehen kanssa toteuttamaan se meidän näköinen joulu. Matka ulkomaille ja mielellään all inclusive hotelliin. Saavat muut Suomessa värjötellä pakkasessa paistamassa kinkkua.

Eilen illalla oli ensimmäinen avioliiton aikana järjestetty riita. Aihe oli niinkin mielekäs, kun kaupassa käynti. Meni hermot totaalisesti eikä menty eilen kauppaan. Mies nukkui yön sohvalla,mutta tänään hän pääsee jo sänkyyn. Pakko se on myöntää,että hyvä riita puhdistaa mukavasti ilmaa. Kerran kuussa on mukava ottaa yhteen ja haukkua toinen maanrakoon, tulee jotenkin vapautunut olo.

Kerrankin tässä asunnossa on hiljaista. Molemmat pojat nukkuvat ja mies on pelaamassa lätkää. Mikään kodinkone ei ole päällä. Kynttilät palavat ja musiikki soi hiljaisella. Tälläiset pienet hetket pitävät kotiäidin järjissään. Nyt jääkaapin kautta sohvannurkkaan viltin alle odottamaan miestä kotiin. Ja jääkaapille voin mennä hyvällä omalla tunnolla kun kahden viikon aikana -5kg. Jes, hyvä minä!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jei



Jei, meidän pyykkikone toimii taas. Olin ihan murheen murtama, kun en voinut kahteen päivään pestä lainkaan pyykkiä. Oli kyllä kertynyt jo pieni kasa pyykkiä kylppärin lattialle. Meillä on niin onnettoman pieni pyykkikori,että se on melkein heti täynnä, kun laittaa sinne muutaman ison pyyhkeen. Mutta musta se kori on nätti. Enemmin pidän likaiset pyykin ihan kori korissa, kuin jossain kamalassa muovisessa hökötyksessä.
Tänään ystäväni kävi kylässä ja oli kiva vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Hän toi meille joululahjaksi ihana Muurlan lasisen kynttelikön. Todella kaunis punainen kuppi, josta tulee kynttilänvalo ihanasti läpi.
Tänään pitäisi vielä mennä käymään ruokakaupssa, kunhan tuo E-vauva herää parvekkeelta päiväunilta. En tajua, että mikä O:ta vaivaa, kun hän nukkuu monta tuntia vähemmän kuin E. Eilen illalla E kävi nukkumaan jo klo 21.30 ja heräsi ensimmäisen kerran syömään klo 5. Mutta mitä teki O? Kävi nukkumaan klo 00.30 ja heräsi ensimmäisen kerran syömään jo kolmen aikaan. En tajua, että miten paljon mun pitäisi antaa tuolle lapselle ruokaa,että se suostuisi nukkua pidempiä aikoja. Ja todella hän herää syömään. Jokaisella kerralla menee melkein 200 ml vellimaito sekoitusta. Ehkä se O:kin joskus vielä nukkuu ihmisten lailla.
Nyt on lentoliput pohjoiseen varattu. Lähdetään viikon päästä perjantaina. Onneksi on päivä lento niin ei tartte herätä ihan mielettömän aikaisin. Kotonta lähdettäessä pitää kuitenkin aina varata hieman aikaa, kun ajetaan lentokentälle. Viimeksi lähdettiin jo ennen kukonlaulua. Mä olin niin poikki illalla ettei mitään järkeä. Sanoinkin miehelle, että nyt ihmisten aikainen lento niin ollaan koko porukka virkeitä. Hyvin valvotun yön jälkeen on tosi kiva lähteä kimpoilemaan kentälle. Pitää muistaa vain ottaa meidän uudet rintareput mukaan. Olin aina sanonut, ettei me tarvita sellaisia, mutta edelliskerta kentällä todisti sen, että on ihan kiva saada kädet joskus vapaiksi. Tuskin olette kiinnittäneet huomiota, mutta turvatarkastuksen jälkeen ei ole kun pari pöytää, jolla voi laittaa tavaroita kassiin takaisin. Oli himppasen hankala tunkea äidinmaitopurkkeja hoitolaukkuun samalla kun 5vko:n ikäinen vauva roikkuu kainalossa. Annoin hieman palautetta henkilökunnalle, että tässä voisi olla hieman enemmän laskutilaa. E vauva joutui makaamaan siinä valkoisessa laatikossa johon pakataan tavarat hihnalle.
Tätä mammaa taas kutsutaan. Täytyy lähteä katsomaan, että mikä tällä kertaa on hätänä. Todennäköisesti on vain tylsää, kun kukaan ei tuijota silmiin ja juttele. Sitä, kun pitäisi tehdä koko ajan kun pojat ovat valveilla. Nyt kuuluu jo kikatus, nopeasti ne vauvan mielialat vaihtelevat­…

tiistai 18. joulukuuta 2012

Apua!

Nyt sain taas ajatukset kasaan ja muistin mitä muutakin ihmeellistä mulle sattui päivällä. Menimme siis tosiaan reilu viikko sitten naimisiin. Olin nimenomaan laittanut papereihin,että otan kaksiosaisen sukunimen itselleni. No, tänään sitten tulee Kelasta mulle uusi eurooppalainen sairaanhoitokortti väärällä sukunimellä. Menin katsomaan väestörekisterikeskuksen sivuille, niin mulle on merkitty sinne pelkästään sama sukunimi kuin miehellä.

Mun on pakko huomenna soittaa maistraattiin tai johonkin,että muuttaavat nimen. Mä en halua olla saman sukuniminen, kun puoli Lappia. Jotain identiteettiä pitää kuitenkin säilyttää.

Ja neuvolassa törmäsin taas kamalaan ongelmaan. Meillä oli taas uusi täti siellä ottamassa vastaan ja jouduin esittelemään itseni sille kädestä pitäen. Mä sanoin mun nimen väärin. En tajunnut tyhmä sanoa, sitä mun uutta omasukunimi-miehensukunimi yhdistelmää. Miten voi ihminen olla näin tyhmä,ettei herran jestas tajua, edes omaa nimeä opetella. Mun on pakko skarpata. Miten mä voin koskaan osallistua mihinkään tai muutakaan jos ei edes oma nimi muistu mieleen. Eikä muistu muuten poikien henkilötunnuksetkaan. Kuka vatipää on laittanut kaksosille niin samanlaiset koodit.

Mulla iski kamala stressi siitä nimestä (pesukoneen lisäksi), että kuka mä edes olen, kun nimetkin sekaisin. Pakko selvittää ensimmäiseksi aamulla se nimiasia niin saa jonkinlaisen mielenrauhan ja tasapainon taas elämään.

Nyt on pakko mennä nukkumaan,että ehtii edes hetken levätä ennen kuin jannut heräävät ensimmäiselle syötölle. Tosin vain luoja yksin tietää tapahtuuko herääminen klo 03 vai 07. Olispa pojilla nyt pitkät unipätkät. Huoh.

Vai onko rakkautta ilmassa?

Alemmassa kuvassa on mun jo edesmennyt koira. Se tuli tuossa yhtenä päivänä taas mieleen, kun siitä on nyt aika tarkka neljä vuotta kun se pääsi paremmille maille. Tuo on siis pitkäkarvainen mäyräkoira, Veikka nimeltään.
Ja ylemmässä, no kuva kertoo kaiken, ei lisättävää.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Siis aivan mahtavaa

Tänään oli tosiaan poikien neuvola ja siellä oli kaikki hyvin. Molemmille oli tullut hienosti pituutta ja painoa. Rokotuksia tuli 2kpl sekä rota suunkautta. Aika unisia ovat molemmat olleet koko illan ja vähän kiukkuisiakin. Ja ollaanhan me jo ehditty tehdä niitä ihania rotatuotoksiakin. Siis voi kamala miltä rotakakka haisee.

Päivän ainut positiivinen asia olikin se,että pojat voivat hyvin. Meillä nimittäin pyykkikone laukesi. En tajua,että mikä sille tuli. Luoja, että ottaa päähän. Olen koko illan yrittänyt korjata sitä, kun mies oli pelaamassa lätkää. Eikä mieskään saanut sitä korjattua. Jos tuo kone on sanonut itsensä irti niin sitten mulla loppuu huumorintaju. Meillä pestään pyykkiä ties kuinka monta koneellista viikossa. En kertakaikkiaan voi olla ilman konetta.

Molemmat pojat nukkuvat ja munkin vissiin pitäisi. Mun adrenaliinitaso on tosin niin korkealla, ettei nukkumisesta taida tulla hetkeen yhtään mitään. Kamala nälkäkin olisi. En ehtinyt taaskaan syödä iltapalaa, kun pojat roikkuivat vuorotellen mun sylissä koko illan. Hetkeksi kun laski pois niin oli kamala huuto päällä. Eikä viitsi huudattaa toista, kun olin juuri vaivalla saanut toisen nukahtamaan.

Mä niin toivon,ettei noista rokotteista tule mitään kamalia oireita. Pieni kiukku on ymmärrettävää, mutta kunhan nukuttais edes kohtuullisesti.

Huomenna on pakko soittaa mun isälle ja pyytää se käymään meillä katsomaan tuota konetta. Mä en edes saa ajatuksia nyt keskitettyä muuhun kuin tuohon onnettomaan rakkineeseen. Ai,että voi pientä ihmistä riepoa!

Pakko varmaan kohta paeta parvekkeelle hetkeksi istumaan ja hengittämään syvään. Kiitos ja anteeksi!
Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Haaveilua


Oi, kun voisin olla tuolla. Kuva on Mallorcan reissulta pari vuotta sitten. Oli niiiin lämmintä ja ihanaa. Nyt, kun katson ulos niin lunta sataa ja mittari näyttää miinus asteita. Ja seuraavat lentoliput on varattu pohjoiseen.

Joulua joulua...

Joka paikassa vain hössötetään joulusta. Mä oikeasti tänään vasta tajusin, että on viikko jouluun. Kotona ei ole muita valmisteluja tehty kuin kynttilät kupeissa. Ja voin sanoa, että en aio mitään muuta tehdäkkään. Mä en pidä joulusta. En näe mitään järkeä siinä, että vaihdetaan jouluverhot, laitetaan joka paikkaan punaisia härpäkkeitä ja kynttelikköjä.

Ja se ainainen joulusiivous. Mä siivoan kotona kaksi kertaa viikossa, niin eiköhän siinä ole joulusiivoa ihan tarpeeksi. Miksi pitää ottaa niin hurja stressi kaikesta?? Mua kauhistuttaa ajatus, että lähtisin tänään kauppoihin kaikkien muiden ihmisten kanssa etsimään hätäpäissäni joululahjoja. Mä ajattelin ostaa tasan kolme lahjaa. Iskä saa paketin englanninlakuja, äiti jotain yleishyödyllistä ja mies jotain pientä. Ajatelin saada nuo kaikki kolme lahjaa parilla kympillä.

Sovittiin miehen kanssa, että emme osta toisillemme mitään suurta, koska kumpikaan ei tarvitse mitään. Sama juttu mun vanhempien kanssa. Mitä mäkin niille ostan, en mitään. Niilllä on jo ihan kaikkea. Paljon tärkeämpää mun mielestä on se, että mennään poikien kanssa sinne aattona ja syödään yhdessä ja vietetään aikaa porukalla. Jotenkin musta on todella teennäistä ostaa omille vanhemmille lahjoja. Varsinkin tässä elämäntilanteessa, kun tuntuu, että jokainen liikenevä penni on laitettava poikien vaippa ja äidinmaidonkorvike rahastoon. Me ehditään juhlia ja ostella lahjoja sitten, kun pojatkin asiasta jotain ymmärtävät.

Huomenna on pojilla neuvola. Saa nähdä, että miten paljon on kasvua kertynyt. Samalla saadaan myös ensimmäinen rokotepiikki. Me suostuttiin ottamaan kaikki rokotukset pojille. En edes ole ajatellut asiaa, ettenkö mä rokottaisi poikia. Vähän kyllä pelottaa että mitä se sisar hento valkoinen sanoo, kun olen oma-aloitteisesti aloittanut O:lle soseet. Pakko oli, koska nukkumisesta ei muuten olisi tullut mitään. Otin siis maalaisjärjen käteen ja kokeilin mitä tulee. Ei tullut muuta kuin tyytyväisempi poika. Laitoin pari teelusikallista maissisosetta ja sekotin sen äidinmaidonkorvikkeeseen. Sitten vain lusikalla ääntä kohden. Aloitin lusikkatreenit jo tässä vaiheessa, koska musta siihen on hyvä tottua. Mitä nopeammin oppivat itse syömään sen parempi.

Onhan tässä männä päivillä tullut taas niitä kauhistelujakin mun toiminnasta poikien kanssa. Ensimmäinen tuli taas siitä, kun en imettänyt kuin kolme viikkoa. Tuohon kauhisteluun ja moralisoimiseen mä olen jo tottunut. Mutta uusi asia on nyt maidon lämmittäminen. Meillä poikien ruokaa säilytetään avaamattomana huoneenlämmössä. Mä en näe mitään syytä lämmittää sitä mikrossa. Lämmitin 2kk ikään asti. Onko vähän hankalaa jossain reissussa etsiä mikroa vain sen takia, että maito saadaan pari astetta lämpimämmäksi. Musta siinä ei ole mitään pahaa tarjoilla huoneenlämpöistä maitoa, pääsee taas kaikki vähän helpommalla.
Edellisellä kerralla, kun lennettiin pohjoiseen kysyin lämmitysmahdollisuutta koneessa, niin niillä ei ollut tarjota muuta kuin lämpöhaude. Sen kälkeen mä päätin lopettaa lämmittämise. Ja turha kenenkään moralisoida, että olisin laiska äiti. Myönnän sen olevani ja olen niin mukavuudenhaluinen,että teen kaiken mahdollisimman helpoksi kaikille. Ja maailma on paha paikka, pitää oppia kestämään pientä kovuutta.

Nytpä lähden taas tapaamaan parasta ystävääni, pyykkikonetta. Hän jo ilmoittaa, että siellä olisi minulle hommia. Ja josko sitä tänään viettäisi rauhallisen sunnuntaipäivän perheen parissa.

torstai 13. joulukuuta 2012

Huhhuh.

Kyllä on viime päivät ollut melkoista haipakkaa. Muhun yritti pesiytyä joku mahapöpö, mutta onneksi se tajusi pysyä poissa. Ehti se kuitenkin viedä voimat yhdeksi päiväksi. Silloin mietin, että miten hyvä, kun mies oli kotona. En tiedä, miten olisin jaksanut hoitaa poikia samalla kun itseltään on veto ihan poissa.

Olisikohan ollut tiistai, kun kävimme koko porukalla shoppailemassa. Ajetiin toiselle paikkakunnalle, jossa on oikea kauppakeskus. Päivä oli tosi hauska ja pojatkin olivat ihmisten lailla. Käytännössä pojat nukkuivat koko reissun ajan.

Samaisena yönä oli ihan tuskallista taistelua O-vauvan kanssa. En tajua, että mikä sillä oli. Kiukutteli vain koko ajan ja nukkui 2h pätkissä. Jokaisella kerrlla herätessään kuitenkin söi. Laskin päiviä ja huomasin, että siltä ei ollut tullut isoa tavaraa kahteen päivään. Aamuyöllä sitten luovutin ja annoin toiselle pienen määrän Levolackia. Aamupäivällä annoin vielä toisen pienen määrän. Kyllä alkoi iltapäivästä vatsa toimia.

Tänään olisi tarkoitus antaa miehelle opiskelurauhaa ja mä pakenen poikien kanssa johonkin. Ainakin ruokakaupassa täytyy käydä ja varmaan samalla vanhalla mummola.

Eilen ilalla  järjestelin poikien vaatteet uudestaan. Tuli kaksi muovikassillista poislaitettavia vaatteita. Jotenkin iski pieni haikeus, kun kaikki 50-56cm vaatteet täytyi ottaa pois laatikosta. Pakko on muutamat pienet vaatteet ottaa talteen, mutta loput mä vien kylmästi johonkin keräykseen. En näe mitään järkeä alkaa säästämään niitä tulevaisuuden varalle ja toisaalta en jaksa nähdä sitä vaivaa, että alkaisin hinnoittelemaan jotain bodyja joista saa noin euron kappale. Teen hyvän työn ennen joulua ja lahjoitan kaikki turhat vaatteet pois. Onneksi vasta muutimme, ettei ole muuta "turhaa" mistä pitäisi päästä eroon. Ja luojan lykky pojatkaan eivät saaneet ristiäislahjaksi mitään älytöntä rojua.

Valokuvakehykset ja albumit ovat musta ihan kivoja, mutta en todellakaan halua nurkkia täyteen mitään tinasia säästöpossuja tai muuta kamalaa vain keräämään pölyä. Samoin kuin emme nyt tietenkään saaneet mitään häälahjoja, kun tämä oli yllätys. Mekin ollaan asuttu miehen kanssa jo neljä vuotta saman katon alla ja kotin on jo meidänlainen. En todellakaan halua puolitutuilta mitään krääsää vain, koska on pakko ostaa joku häälahja. Joo ja en hyväksy niitä nettikauppojen lahjalistoja. Musta ne ovat maailman kamalin keksintö. Anteeksi nyt vain. Kyllä jokaisella ihmisellä pitäisi olla sen verran mielikuvitusta, että pystyisi ostamaan hääparille lahjan oman mieltymyksen mukaan, eikä pakotettuna jotain kattilaa. Ja muutamaan tälläiseen listaan olen törmännyt, enkä jaksa uskoa, että perheen mies tosissaan toivoo häälahjaksi salaattiottimia. Ei tarvitse olla kovinkaan lahjakas Sherlock, että tajuaa listojen olevan naisten laatimia.

Ei taas muuta kun kahvia kitaan ja kohti uusia seikkailuja. Ja seikkailu varmasti tuleekin, koska ulkona on TAAS satanut lunta,huoh.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Tadaa!

Nyt on  pojilla nimet ja me ollaan miehen kanssa onnellisesti naimisissa. Järjestettiin kaikille yllätys ja suoritettiin samalla meidän vihkiminen. Ainoa, joka asiasta tiesi, oli mun iskä, koska halusin, että hän saattaa mut alttarille.
Oli hauska katsella sukulaisten ilmeitä, kun häämarssi pärähti käyntiin. Saatiinpas kerrankin järjestettyä kunnon yllätys.

Koko tilaisuus ja kahvittelukin menivät tosi hyvin. Olin jopa kerrankin ylpeä meidän suvusta miten hienosti kaikki käyttäytyivät. Koskaanhan ei voi olla varma, että mitä kukakin keksii.

Hääyö meni romanttisesti anopin ja miehen siskon kanssa saman katon alla. Meitä oli samassa yösijassa kaikkiaan 10, joten siinä ei paljon romantiikkaa harrastettu. Ja molemmat pojat nukkuivat meidän välissä.Siinä illalla mietittiin, että onhan sitä joskus romantiikkaa ollut, koska pojat ovat maailmaan päätyneet.



 Eilen illalla kukaan ei jaksnut edes juhlia. Lapset pitävät tämän elämän hyvin ruodussa. Vaikka illalla ajattelee, että miten kiva olisi ottaa muutama drinksu niin heti miettii seuraavan aamun heräämistä. Niimpä kaikki kävivät kiltisti nukkumaan ja aamusta oltiin reippaana ylhäällä jo klo 8. Ehkä me jonain päivänä keksitään jotain kivaa kahdestaan.


Nyt, kun on ristiäiset saatu hoidettua pois alta niin pitäisi alkaa suunnittelemaan reissua pohjoisen mummolaan.Kun he juhlissa näkivät pojat niin heti tuli kutsu sinne. Ajateltiin lähteä uudeksi vuodeksi pohjoiseen. Joulua vietetään mun porukoiden kanssa. Jotenkin musta ei vain yhtään tunnu siltä, että jouluviikko lähenee.





Taas tuli juhlissa todistettua, että vanhat ihmiset ovat todella hankalia.Tykkään tosi kovasti omista isovanhemmista, mutta nyt olen huomannut miten hekin alkavat vanhettua. Ihmeellistä kitinää joka asiasta ja heitä pitäisi kohdella kuin kuninkaallisia. Minunkin mummo veti herneen nenään juhlissa, kun häntä ei esitelty kennellekään. Eihän siellä ketään esitelty erikseen. Jos halusi jutella jonkun kanssa niin käveli reippaasti luo ja kertoi kuka on. Minulle jäi käsitys, että mummo olisi pitänyt nostaa pöydälle ja kertoa kaikille kuka hän on. Ja varsinkin korostaa sitä, miten hän on suvun vanhin. Jos nyt tuollaisesta ottaa herneen nenään niin saa mun puolesta ottaa. Ne oli poikien juhlat, eikä mikään mummon esittelytilaisuus.


 Viikon päästä maanantaina on neuvola. Mua ihan hirvittää, että miten tuo meidän B:n nykyisen O vauvan paino on noussut. Hän syö aivan hulluja määriä päivässä. Kohta me ollaan muistaakseni viikko syöty tuota maissivelliä ja sitten siirrytään pieniin annoksiin perunaa. Ajattelin keittää perunan ja ottaa siitä ihan vähän ja sekoittaa äidinmaidonkorvikkeeseen. Nyt olen ostanut tuon miassivellin kaupasta,mutta jos mä alan perunavelliä ostamaan niin mehän ollaan kohta konkurssissa. Pakko on ottaa kauha kauniiseen käteen ja opetella muutenkin tekemään ruokia. Luin jostain vauvan keittokirjasta,että soseet ja vellit on todella helppo tehdä itse. Eihän se vaadi muuta kuin hieman itsekuria, ettei sorru kaupassa kaikkein helpompaan vaihtoehtoon.


 Meillä menee jo äidinmaidonkorvikkeeseen ihan hervottomasti rahaa kuukaudessa plus vaipat. Ei siinä viittisi enää mitään vellejä alkaa ostamaan. Katsoin,että yksi purkki maksoi 0,8e, sillähän saa jo monta perunaa ja niistä paljon velliä. Kun perhe-elämä alkoi niin mustakin löytyi ihan pieni säästäjä. Saatan jopa kaupassa katsoa kilohintoja ja valita tuotteet järkevästi.


Nyt tämä perhe painuu sänkyyn koko porukaa peiton alle. Pojat pistetään nukkumaan ja mä käperryn miehen kainaloon katsomaan leffaa. Ihan parasta! Huomenna alkaa taas uusi viikko ja uudet kujeet.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Itsenäisyyspäivä


Eilen tuli sitten käytyä kirkossa. Sovittiin hieman aikataulusta ja biiseistä mitä tilaisuudessa lauletaan. Ei valittu yhtään virallista virttä. Jotenkin se olisi tuntunut hieman vieraalta. Päädyttiin suojelusenkeliin ja tuulen tie veisuihin. Ne oli ainoat varteenotettavat vaihtoehdot.

Kello on taas kohta 24 ja pitäisi mennä nukkumaan. Pojat ovat nukkuneet jo tunnin verran maissivellin ja maidon voimalla. Mä olen niin onnellinen, että tajusin aloittaa sen vellin. Viiime yönä herättiin klo 3 ja 7. Ihan parasta, kun saa joskus nukkua kunnolla.

Huomenna alkaa se sukulaisten virta tänne puolelle Suomea. Onneksi mulla on kotikenttäetu. Jotenkin ahdistaisi järjestää tälläisiä juhlia kaukana kotoa.  Nyt voin aina lohduttautua sillä, että pääsen pakenemaan kotiin jos tilanne käy liian hankalaksi. Jotenkin mua kammoksuttaa ajatus, että on niin paljon ihmisiä samassa paikassa, jotka eivät tule toimeen keskenään. Vaikka vieraita on tulossa vain 30 niin silti on ihmisiä, jotka eivät voi sietää toisiaan. Kuten miehen vanhemmat eivät tule toimeen ja munkin suvussa on tälläinen tapaus. Huoh, ja sitten sanotaan, että nuoret ovat hankalia.

Mä niin ristin jokaisen raajan, että juhlat saataisiin loppuun mitään sen suurempia selkkauksia. Huomenna se riemu jo alkaa, kun appiukko tulee "uuden perheensä" kanssa meille kylään. Ihan mukavia ihmisiä he ovat, mutta nähdään niin harvoin, että jotenkin on niin jäykkiä  meidän tapaamiset. Onneksi pojat ovat täällä ja voin aina paeta toisen kanssa vaikka vessaan vaihtamaan vaippaa.

Onneksi ristiäisiin tulee minun paras ystäväni, joka on samalla A:n kummi, niin on jokin tuki ja turva. Lauantai aamuna näen jo ystäväni ja hän saa hieman meikata mua ja psyykata päivään.

Eilen kirkkoharjoituksissa oli todella epätodellinen olo. Olen aina miettinyt tilannetta, jossa mun täytyy olla se, joka päättää asioista. Nyt oli täysin mun ja miehen päätäntä vallassa se , että mitä biisejä lauletaan ja missä järjestyksessä mitäkin tapahtuu. En mä tiedä juhlien järjestelystä mitään. Enkä varsinkaan kestä kritiikkiä, joka koskee meidän järjestämiä juhlia. Tekisi mieli huutaa, että nämä ovat meidän juhlat. Järjestä itse paremmat jos ei kelpaa, tai lähde vaikka kotiin!

Mulla ei ole koskaan ollut sisaruksia ja olen kärsinyt aina ainoan-lapsen-syndroomasta. Eli haluan aina miellyttää mun vanhempia, oli asia mikä tahansa. Onneksi mun mies on saanut mua vähän jo irrottautumaan tästä. Mulle on ollu tosi raskasta aloittaa perhe-elämä, koska en ole joka asiasta voinut kysyä mielipidettä mun vanhemmilta.Mun on pitänyt luottaa omaan ja miehen mielipiteeseen asioista. Melkein kaikki asiat olen tehnyt tietyn kaavan mukaan, mutta paljon olen jättänyt tekemättä.

Voin kertoa, että on todella hankala olla tälläinen ihminen. Rakastan miestäni tosi paljon ja haluan hänen kanssaan elää normaalia elämää, mutta silti aina toisinaan mietin,että mitä vanhempani ajattelevat jostain asioista. Ehkä tästä pääsee joskus eroon. Yritin kerran, muutin ulkomaille, mutta jäin siellä raskaaksi ja oli pakko palata Suomeen . Liekö sitten jotain kohtaloa???

 Tosiaan vuosi sitten oli jännät paikat, kun oltiin tekemässä mieheni kanssa muuttoa ulkomaille. Oltiin annettu asunto pois ja myyty suurin osa huonekaluista. Kaikki ylimääräinen oli pakattu nätisti varastoon. Olimme vuokranneet kalustetun asunnon, joten emme tarvinneet mukaan kuin omat tavaramme. Ehdimme asua ulkomailla noin kaksi kuukautta, kun sain tietää olevani raskaana. En todellakaan tiennyt silloin, että mitä pitäisi tehdä. Yhteisestä päätöksestä muutimme takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Siihen kamalaan opiskelija-asuntoon, josta jo aikaisemmin kerroin.

Näin jälkeen päin ajateltuna en tiedä, että oliko päätös sittenkään se oikea. Silloin ajattelin, että tulemme tarvitsemaan hirveästi apua arjen pyörittämisessä. Koin, että olen ihmisenä niin heikko, etten jaksa yksin alkaa pyörittämään lapsiperheen arkea. Varsinkin silloin oli tälläiset ajatukset, kun sain kuulla odottavani kaksosia. Mutta todellisuudessa pojat ovat vain noin kaksi kertaa kuuussa mun porukoilla hoidossa. Kerran kuussa yökylässä ja toisen kerran iltapäivän, että päästään rauhassa esim. vaatekauppoihin tai ulos syömään kahdestaan.  Nämäkään eivät ole mitään meidän päätöksiä, aina porukat ovat itse pyytäneet pojat hoitoon.



Palaan vielä hetkeksi siihen, kun asuimme ulkomailla. Tosiaan tein testin, kun mieheni oli paikalla. Mutta hänen oli pakko lähteä käymään Suomessa koulun takia. Juuri sillä viikolla minä meinin paikalliselle klinikalle verikokeeseen,että saan varmuuden raskaus asiaan. En ole koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, kun tulin ulos klinikalta saatuani tiedon olevani virallisesti raskaana. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, kun astuin sairaalan ovesta ulos. Onneksi oven edessä oli penkki, johon pääsin keräämään ajatuksia. Ensimmäiseksi soitto miehelle. Onneksi puhelu oli riemukas. Sen jälkeen mietin,että mitäs nyt? En keksinyt muuta kuin, että menin kauppaan ostamaan Fantaa ja marssin takasin töihin.




Mukavasti keskusteltiin miehen kanssa seuraavat illat naamakirjassa, että mitäs me nyt tehdään ja missäs me nyt asutaan?Kun saatiin päätös tehtyä niin ei muuta kun irtisanoin itseni töistä ja muutin takaisin Suomeen. Meillä ei ollut Suomessa oikeastaan muuta kuin toisemme. Silloiseen asuntoon ei tosiaan mahtunut meidän tavarat.



Anteeksi nyt tälläinen paatoksellinen menneiden muistelu. Jotenkin tänään oli tälläinen päivä,että muistot palasivat mieleeni. En ole vieläkään osannut päättää, että ovat nämä em. muistot hyviä vai huonoja. Mutta taas se on tullut todistettua, että kaikki kääntyy vielä parhain päin ja kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa.


Nyt on pakko rientää nukkumaan, että jaksaa huomenna touhuta. Kai sille appiukolle pitää paistaa jonkinlaista pullaakin ja esittää olevansa täydellinen puoliso hänen pojalleen.








































































































































































































































keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Maissivelli <3

Annoin eilen illalla B:lle maissivelliä maidon seassa. Me nukuttiin 01-07 heräämättä. Kyllä teki hyvää tälle mammalle. A on niin kiltti ja hyvä uninen, että hän ei vielä velliä tarvinnut. Tänään tosin maissivelli teetti hieman työtä. Kävin ystäväni luona kylässä poikien kanssa ja ajattelin poiketa nopeasti kauppaan. Kummassakaan kaupassa ei ollut maissivelliä. Hitto, että otti päähän. Tänään ei sitten syöty tukevasti illalla. Huomenna on pakko mennä oikeaan kauppaan. Toisaalta hyvä nyt katsoa, että oliko vellillä tosiaan jotain vaikutusta uneen.

Huomenna on kirkossa tapaaminen papin kanssa. Pitäisi valita virret mitä lauletaan ristiäisissä. Mä en jotenkin osaa päättää, että mitkä olisivat sopia. Olemme miehen kanssa ns. tapauskovaisia. Vanhemmat kuuluvat kirkkoon ja meidän on kastettu. Itse saatan käydä jouluna kirkossa ja that´s it. En siis tunne lainkaan lasten virisiä, enkä haluaisi mitään liian hengellistä. Omalla tavallaan Maan korvessa on tosi kaunis, mutta entä sitten se toinen. Jumalan kämmenellä on tosi kulunut. Sitä laulettiin jo ala-asteella. Toivottavasti papilla olisi jonkinlainen näkemys asiaan.

Meidän häämarssi tulee olemaan Erkki Melartin Prinsessa ruusunen. Sekin on maailman kulunein. Kuuntelin marsseja Youtube:sta ja tuo oli ainut kiva. Olisihan se hienoa jos olisi jokin omaperäinen biisi, mutta mulla ei riitä energia miettiä tuollaista. Eikä vihkimisen yhteydessä edes lauleta mitään "meidän laulua". Pääasia on kuitenkin se että jäppiset saavat nimet.

Mua niin pelottaa, että miten suku reagoi meidän vihkimiseen. Tämän päivän aikana on iskenyt kamala paniikki asiasta. Meidän perhe on todella tempperamenttinen ja jos jostain ei tykätä niin se kyllä sanotaan suoraan. En todellakaan toivo mitään katastrofia lauantaiksi. Pitää pitää kaikki raajat ristissä ja toivoa joltain voimilta tsemppiä lauantaille.

Tämä päivä on mennyt todella nopeasti. Näin aamupäivällä ystävääni ja vielä illalla menin käymään heillä kylässä. Olin kotona vasta noin klo 21, kun matka venähti sen maissivellin takia. Äsken sain pyykit kuivumaan ja kello on 23.56. Eiköhän tämä päivä ole taputeltu tältä osin. Tällä puolella Suomea lunta on satanut kiitettävästi koko päivän, joten tietkin ovat siinä kunnossa. Todella miellyttävä etsiä autoa hangesta kahden kantokopan kanssa. Ja vielä miellyttävämpää oli kahlata kotiin autolta kahden kopan ja kauppakassin kanssa. MÄ NIIN VIHAAN TALVEA!

Tässä talvessa mua ärsyttää suunnattomasti se, kun koko ajan tuntuu, että on kylmä. Joo tiedän, että se on varmaan mun pään sisässä. Aamulla kiersin asuntoa ja suljin jokaisen ikkunan päällä olevat tuuletusjutut. Sama se on jos ilma ei kierrä, kunhan ei ole kylmä. Avaan vaikka hetkeksi parvekkeen oven päivällä ja pakenen suihkuun, kun kestän pientä viimaa koko ajan.

Ja mikäli tällä blogilla on yhtään lukijaa, olisi kiva joskus saada jonkinlaista palautetta. Ei ole lainkaan epänormaalia saada paskaa niskaansa. Joten otan sen riskin ja pyydänkin joskus kertomaan, että mitä mieltä tästä ollaan. Voisin yrittää parantaa juttujani tai vaihtaa välillä aihetta, jos joku niin haluaa. Tai muuten jatkan tätä samaa tylsää rataa. Terveisin: arjen raiskaama kotiäiti.

Nyt herra A ilmoitti olemassaolostaan. Täytyy siis rientää. Adios!

maanantai 3. joulukuuta 2012

What a day!

Aamu alkoi iloisesti, kun molemmilla pojilla oli vaipat vuotaneet yli. Niin oli meidän sänkykin, koska olin nostanut pojat aamuyöllä meidän viereen nukkumaan. Mutta onneksi meillä on patjan välissä muovifroteeta.

Sain mun äidiltä synttärilahjaksi hiustenleikkuun, päähieronnan ja jonkun hiushoidon. Varasin aikaa parturiin ja sainkin ajan jo täksi päiväksi. Kyllä oli ihana vain istua paikallaan hierottavana. Teki niin hyvää, vaikkakin alitajunnassa mietin koko ajan, että miten mies pärjään poikien kanssa kotona. Kävin samalla reissulla kaupassa ja kassalla en saanut lompakkoa auki. Se oli mennyt niin jumiin, että piti mennä ostoskeskuksessa sijaitsevaan suutariin, että hän avaa sen. Kiva jättää kassalle äidinmaidonkorvikket ja juosta ympäri kauppaa, kun ei saa lompakkoa auki. Suutari joutui rikkomaan koko lukon, että sain kortin esille. Hienoa,nyt ei ole kunnon lompakkoa käytössä. Olin siinä vaiheessa jo sitä mieltä, että en lähde sovitulle jumpalle illalla. Jotenkin sisäinen ääni huusi sisällä, ettei kannata mennä.

Ääntä uhmaten lähdin kuitenkin zumbailemaan. Maanantaina tunti kestää vain 45min ja perään on 25min lihaskuntoa, käyn aina molemmat samalla kerralla. Nyt jostain ihmeellisestä syystä reilun puolen tunnin jälkeen iski kamala ahdistus rintaan ja alkoi huimata. Olo tuli tosi huonoksi. Pyörin ja vispasin kuitenkin pari biisiä vielä loppuun. En voinut jäädä lihasjumppaan, mutta käskin kaverin kuitenkin jäädä. Ihmettelin pukuhuoneessa oloani. Mietin, että ehkä se johtuu matalasta hempasta tai sitten siitä kun en ollut päivällä syönyt tarpeeksi. Kun olin selvinnyt järkyksestä niin alkoi hullu ärsytys. Kerrankin kun kerran viikossa raahaudun jumpalle niin just silloin pitää kropan alkaa reistailemaan. Kirosin kroppani maantasalle pukuhuoneen pimeydessä. Muutenkin on kamala kriisi parista liikakilosta, jotka ovat jääneet raskaudesta. Ja varsinkin siitä,ettei lihaksia ole tallessa enää yhtää. Kun ärsytys hieman laantui päätin tehdä pelimiesvedon. Kuntosalin yhteydessä on baari. Katsoin kelloa, että mulla on noin puoli tuntia aikaa, kun odotan, että kaveri käy vielä suihkussa jumpan jälkeen. Mietin noin sekunnin ja otin suunnaksi yläkerran kuppilan. Tilasin kuivan omenasiiderin. Ja ai että miten se maistui hyvältä. Mikään ei maistu niin hyvälle, kun vitutukseen otettu drinkki ja ehkä toinenkin. Niin kuin kävi tässäkin tapauksessa. Vilkaisin taas kelloa ja ehdin kivasti ottaa vielä toisenkin sidukan.

Kun huomasin, että tunnit olivat loppu, kävelin pokkana takaisin pukuhuoneeseen. Kerroin kaverilleni käyneen soittamassa miehelle. Todellisuudessa olin myös samalla reissulla soittanutkin. Enhän mä voi pukuhuoneessa kailottaa, että menen jumpalta suoraan kuppilaan juomaan ärsytykseen sidukkaa. Tämä jäi sitten kertomatta. Olo kuitenkin parani ja parani vielä entisestään kun pääsin kotiin. Ja jos joku nyt päättää leimata mut alkoholistiksi niin antaa mennä vain. Saa kivittää mut.

Pääsin kotiin ja sain aloittaa ruuanlaiton. Olo koheni kummasti kun sain murua rinnan alle. Nyt kello on noin 23 ja molemmat pojat nukkuvat, jes. B vauva sai tänään ensimmäisen kerran maissivelliä. Hermo menee, kun toinen herää öisin muutaman tunnin välein syömään ja huutamaan nälkää. Kyllä sen tyhmäkin tajua, ettei toiselle pelkkä maito riitä ravinnoksi. Taas mut saa kivittää, kun annan 2,5kk ikäiselle vauvalle pienen tilkan velliä sekoitettuna maitoon.

Keskiviikoksi on sovittu miehen kanssa ostosretki. Pitää löytää ne himputin sormukset. Mulla ei ole harmainta hajuakaan, että mitä mä haluan. Toivottavasti mä löytäisin jonkun kivan täältä tuppukylästä. Ei ole aikaa lähteä etsimään sormuksia mistään oikeasta kaupungista.

Huomenna mä näen pitkästä aikaa mun hyvän ystävän. Hän on tullut käymään vanhempiensa luona kylässä ja tulee samalla moikkaamaan meitä. Ihana taas saada jutella muustakin kuin poikien ruokkimisesta ja kakkavaipoista.

Pohdin tuossa yhtenä päivänä, että josko sitä menisi jonain päivänä käymään jossain "mammatapaamisessa." Noin minuutin ajan ajatus kuulosti hyvältä. Ei musta kertakaikkiaan ole siihen. Mä en kestä istua missään salin lattialla kollareihin pukeutuneiden mammojen kanssa. Joo ja tiedän, ettei siellä ehkä ole sellaista, mutta en saa päästäni pois ajatusta, että siellä olisi muunlaista. Todennäköisesti keskustelu on pitkälti kakkavaippoja, ruokaa, nukkumista,syömistä ja kasvamista. Ei en halua aina jutella vauvoista. Vaikka rakastan poikia eniten maailmassa niin ei niistä tartte koko ajan puhua. Haluan joskus jutella esimerkiksi kynsilakoista tai alennusmyynneistä. Tai ihan mistä vain muusta kuin vauvoista!

Tänään mulla on ollut perusnegatiivinen fiilis. Johtuu tuosta pakkasesta ja niin monesta hoidettavasta hommasta ennen ristiäisiä. Kiitos ja anteeksi!

Ja joka aamu petyn, kun katson ikkunasta ulos, eikä lumi ole vieläkään sulanut. Vihaan talvea ja pakkasta!
Tulkoon kesä, lämpö ja aurinko, Amen!
Normaalia arkea(ko)!?

Kai meillä nyt sitten virallisesti on ollut normaalia lapsiperheen arkea syyskuusta tähän joulukuuhun. Voin jo nyt esittää nöyrimmät pahoitteluni siitä,että teksti raskausajasta ja synnytyksestä eteni noin nopeasti. Yksinkertaisesti mulla ei ole niistä sen enempää sanottavaa. Jos joku tulee mulle sanomaan, että raskausaika on maailman parasta aikaa niin en edes halua tietää, millaista helvettiä hänen normaali elämä on. Vaikkakin mulla oli todella helppo raskausaika, niin oli se silti aika tuskallista. En nauttinut siitä ajasta. Koko ajan sai vain pelätä asioita, joita ei edes tiennyt koskaan pelkäävänsä. Elämästä tuli suuri ÄLÄ. En pitänyt siitä. Enkä varsinkaan pitänyt siitä, että jouduin jakamaan oman henkilökohtaisen elämän neuvolan tädin kanssa.

Onneksi se kaikki on takana ja voin elää taas normaalisti. Pääsen käymään jumpalla ja pystyn kävelemään näyttämättä pigviiniltä. Pakko kuitenkin myöntää,että on tässä äitiydessä ollut opettelemista. Eniten on ehkä pelottanut ajatus siitä, että on vastuussa kahdesta täysin avuttomasta rääpäleestä. Mielessä pyöri asiat kuten, milloin mä tiedän, että koska pitää antaa ruokaa ja vaihtaa vaippa? Tai kaikkein pahin, miksi tuo lapsi vain itkee?? Ei tarvinnut kuin muutaman päivän saadakseen näihin kysymyksiin vastaukset. Kyllä se lapsi ilmoittaa, kun sillä on nälkä tai kamat vaipassa. Ja jos se itkee niin joko se vailla jompaa kumpaa edellisestä tai sitten vain seuraa vailla. Näköjään ne äidinvaistot ovat myös minulla. Olin aivan varma, ettei musta löydy niitä koskaan.

Olen myös oppinut poikien myötä paljon kärsivällisemmäksi. En enää räjähdä jokaisesta pienestä asiasta. Jos kodin epäjärjestys häiritsee päivällä niin sitten siivotaan yöllä asunto miellyttävään kuntoon. Ei ole lainkaan tavatonta, että meillä imuroidaan keskellä yötä. Kyllä, myönnän, että minusta on löytynyt siivousneuroosin piirteet.

Päiviin meillä on löytynyt parissa kuukaudessa jonkinlainen rytmi. En vain voi käsittää, että miten jotkut lapsiperheet ehtivät johonkin tapaamiseen klo 10 aamulla. Me vielä pötkötetään silloin sängyssä. Neuvolat ja kaikki muutkin tapahtumat täytyy sopia aina iltapäivälle, että me ollaan varmasti kaikki hereillä. Ehkä tämä rytmi vielä joskus kääntyy. Ja sitten muistelen sitä aikaa, kun sain nukkua puoleen päivään, vaikkakin yö oli ollut aika rikkonainen.

Ensi viikon lauantaina on ristiäiset. Poikien ensimmäinen iso juhla. Ja pakko tämä on täälläkin jakaa, että musta tulee samalla kerralla rouva. Eli menemme miehen kanssa naimisiin samalla aamenella. Asiasta tietää tasan mun isä ja toisen pojan kummi, joka on auttanut mua askartelussa. Juhlista on tulossa todella pienimuotoiset, koska emme miehen kanssa kumpikaan ole mitään juhlaihmisiä. Vihkiminen tapahtuu kuitenkin kirkossa, koska rouva pastorin mukaan "noin ihana juhla on pakko järjestää kirkossa." Noh, se sitten järjestetään kirkossa.

Mua ei lainkaan jännitä vihkiminen eikä ristiäiset, vaan mua kauhistuttaa lyödä kaikki sukulaiset samaan tilaan. Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä neljä vuotta ja molempien vanhemmat ovat tavanneet tasan kerran. Syynä on se, että olemme kotoisin täysin Suomen toiselta puolelta. Toivon hartaasti, että kaikki menevät hyvin ja varsinkin sitä, että kaikki ovat sovussa keskenään. Jossain mun sisällä on pelko siitä, että x möläyttää jotain josta y suuttuu. Huoh.

Tästä hääasiastakin olen miettinyt, että miksi tämä ei mennyt kuin elokuvissa? Mies olisi romanttisesti kosinut mua ja oltaisiin järjestetty ihanat prinsessahäät, joista kaikki olisi nauttineet ja niistä olisi puhutty pitkään. Nyt me "kosinta" tapahtui muistaakseni ruokaalaittessa ja hääjuhliin tulee noin 30 ihmistä.Tämä on kyllä meidän näköinen tapa, mutta miksi koskaan elokuvissa ei ole näin vaatimatonta? Häihin on aikaa vajaa viikko eikä meillä ole edes sormuksia. Ne pitää varmaan käydä hankkimassa vielä viikolla.

Tänään ja eilen on ollut melkoisia kakka katastrofi- päiviä. Pojilla on ilmeisesti vatsat sekaisin rotarokoitteesta. Tuntuu, että koko kämppä haisee siltä itseltään. Ja mun kädet ovat kuivuneet koppuraisiksi, kun pesen niitä niin ahkeraan vaipan vaihdon jälkeen. Tänään oli myös päivä, jolloin mun 7 lähisukulaista tuli synttärikahville. Oltiin sovittu, että meille voi tulla klo 15, ihanasti ensimmäiset tulivat jo klo 13. Itse olin kotivaatteet päällä tukkapystyssä pesemässä vessaa. Se siitä sitten, kun olin päättänyt etten näytä koskaan vieraille likaiselta kotiäidiltä. Onneksi sain kasattua itseni edes johonkin kuntoon nopeasti. Joulutortutkin paistoin siinä kahvinkeiton lomassa. Kahvittelu meni melkein kokonaan keskutellessa meidän mahdollisista häistä. Moni onkin arvannut, että meillä ehkä on häät samaan aikaan, mutta emme ole myöntäneet mitään.

Toivottavasti mun tai miehen vanhemmat eivät vedä hernettä nenään siitä, ettei heille ole kerrottu häistä. Toisaalta se on mun ja mun miehen välinen asia, että milloin meidät vihitään. Olisivat sukulaiset edes onnellisia siitä, että pääsevät todistamaan tapahtumaa. Toinen vaihtoehto oli maistraatti tai sitten se, että oltaisiin karattu Vegasiin ja menty siellä naimisiin. Tosin se Vegasin matka ei olisi ehkä toteutunut ihan näin nopealla aikataululla. Enkä olisi raaskinut jättää poikia pitkäksi aikaa hoitoon. Yksi yökin tuntuu jo paljolta. On ne niin suloisia.

Nyt järkkäämän to do- listaa, että mitä ensi viikolla pitää muistaa. Olen maailman huonoin järjestämään juhlia. Varmasti jotain unohtuu. Pääasia kuitenkin, että mies,pojat ja mä ollaan kirkossa lauantaina. Eiköhän kaikki muu ole epäolennaista.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Lopun alkua

Maailman suurin onni tapahtui syyskuun puolessa välissä. Vihdoin ja viimein kaiken tämän odotuksen jälkeen sain syliini kaksi täydellistä poikaa. Miten voikaan ihminen olla näin onnellinen ja miten nämä kaksi ihanaa olentoa on suotu juuri meille???
Kysymyksiä virtasi mielessä aina silloin, kun poikien tuijottamiselta ehdin mitään ajatella. Tai, ajattelin mä alitajuntaisesti koko ajan sitä, että mä haluan pois sairaalasa. Poden niin kamalaa sairaalakammoa, että neljän päivän makaaminen osastolla oli yhtä tuskaa. Eikä oloa helpottanut lainkaan omat kivut. En edes uskaltanut ajatella, että sisältäni on tullut  6 kiloa lasta ja vielä SIELTÄ. Kaiken huipuksi toinen oli jo maailmaan tullessa asenteella perse edellä puuhun. Eli siis syntyi perätilassa.

Jollain ihmeellisellä tavalla mä kestin olla sairaalassa, vaikkakin välttelin turhaa liikkumista huoneen ulkopuolella. Koin turvalliseksi paikaksi oman sängyn ja vessan välisen matkan. Tosin olin niin kipeä, että ruoka kannettiin mulle sänkyyn. Ainut ongelma siinä vain oli se, että ruokahalut olivat jääneet synnytyssaliin.

Kaksi viikkoa ennnen synnytystä pääsimme vihdoin muuttamaan omaan kotiin. Koti ei ole liian iso meille neljälle, mutta me voimme asua tässä niin kauan ennen kuin pojat tarvitsevat oman huoneen. Mikä parasta, mulla on tiskikone, pyykkikone ihan käden ulottuvilla. Ei tarvitse ravata jatkuvasti pyykkituvassa. Muutenkin tämä koti on nyt sellainen, jossa suihkussa voi käydä ilman tossuja. Parvekkeelta on merinäköala ja mikäs sen mukavampa kuin istua partsilla lämpölampun alla.

Kun pääsimme kotiin, unohdin parvekkeen ja lämpölamput. Olohuoneessa kehdossa makasi metri lasta, joita tuijotettiin miehen kanssa ja mietittiin, että mitä noille tehdään. Ensimmäinen kuukausi meni parannellessa itseäni ja odottaessa, että pojat herävät jotta ne voidaan laittaa uudelleen nukkumaan. Ja se imetys, onnistui tasan kolme viikkoa. Olo oli kuin lehmällä, kun joku roikkui tississä koko ajan. Minusta ei vain ollut siihen, eikä maitoakaan onneksi riittänyt tarpeeksi. Sain siis hyvän syyn päästä edes vähän helpommalla ja aloittaa korvikkeet. Tuskin pojille tapahtuu mitään kamalaa vaikka he aloittavat elämänsä korvikkeilla.

Päivät ja viikot vain kuluvat. Jokainen päivä on samanlainen. Joka päivä oma oloni on hieman parempi. Alkaa tuntumaan, että elämä saattaa voittaa vielä jonakin päivänä. Mutta taas mielessä kalvoi pettymys. Miksi kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin elokuvissa? Miksi synnytyssalissa ei otettu onnellisia kuvia vanhemmista veriset lapset kainalossa ja miksi en hengaillut osastolla muiden synnyttäneiden kanssa? No, syy valokuvaamiseen oli siinä, että olin niin hemmetin kiukkuinen synnytyksen jälkeen, ettei todellakaan ollut kamera mielessä. Ja joku sisäinen negaatio käski mun olla menemättä käytävälle kuuntelemaan niiden äitien juttuja, jotka olivat pullauttaneet lapsen parissa minuutissa yhden tikin voimalla. Olin siis taas jälleen katkera. Jälkeen päin miettiessä olisi kiva, kun olisi jotain muistoja synnytyssalista. Vai olisiko sittenkään? Ehkä mä muistan tapahtuman ilman kuviakin ja jos en niin sitä ei ole tarkoitettu muistettavaksi.

Nyt sitten opetellaan elämään oikeana perheenä. Arkeen tuli mukaan neuvolassa käynnit ja hitaat kauppareissut lasten kanssa. Nyt voi vielä käydä kaupassa lasten kanssa, kun he ovat kiltisti sidottuina vaunuissa, eikä todennäköisesti huuda. Jälleen sitä vain ihmettelee, miten nopeasti kaikki on käynyty ja miten nuo pojat ovat tuossa,kun äsken ne olivat vielä jossain kaukana mielessä. En olisi koskaan uskonut miten valmiita ihmisen lapset syntyessään voivat olla <3