lauantai 1. joulukuuta 2012

Lopun alkua

Maailman suurin onni tapahtui syyskuun puolessa välissä. Vihdoin ja viimein kaiken tämän odotuksen jälkeen sain syliini kaksi täydellistä poikaa. Miten voikaan ihminen olla näin onnellinen ja miten nämä kaksi ihanaa olentoa on suotu juuri meille???
Kysymyksiä virtasi mielessä aina silloin, kun poikien tuijottamiselta ehdin mitään ajatella. Tai, ajattelin mä alitajuntaisesti koko ajan sitä, että mä haluan pois sairaalasa. Poden niin kamalaa sairaalakammoa, että neljän päivän makaaminen osastolla oli yhtä tuskaa. Eikä oloa helpottanut lainkaan omat kivut. En edes uskaltanut ajatella, että sisältäni on tullut  6 kiloa lasta ja vielä SIELTÄ. Kaiken huipuksi toinen oli jo maailmaan tullessa asenteella perse edellä puuhun. Eli siis syntyi perätilassa.

Jollain ihmeellisellä tavalla mä kestin olla sairaalassa, vaikkakin välttelin turhaa liikkumista huoneen ulkopuolella. Koin turvalliseksi paikaksi oman sängyn ja vessan välisen matkan. Tosin olin niin kipeä, että ruoka kannettiin mulle sänkyyn. Ainut ongelma siinä vain oli se, että ruokahalut olivat jääneet synnytyssaliin.

Kaksi viikkoa ennnen synnytystä pääsimme vihdoin muuttamaan omaan kotiin. Koti ei ole liian iso meille neljälle, mutta me voimme asua tässä niin kauan ennen kuin pojat tarvitsevat oman huoneen. Mikä parasta, mulla on tiskikone, pyykkikone ihan käden ulottuvilla. Ei tarvitse ravata jatkuvasti pyykkituvassa. Muutenkin tämä koti on nyt sellainen, jossa suihkussa voi käydä ilman tossuja. Parvekkeelta on merinäköala ja mikäs sen mukavampa kuin istua partsilla lämpölampun alla.

Kun pääsimme kotiin, unohdin parvekkeen ja lämpölamput. Olohuoneessa kehdossa makasi metri lasta, joita tuijotettiin miehen kanssa ja mietittiin, että mitä noille tehdään. Ensimmäinen kuukausi meni parannellessa itseäni ja odottaessa, että pojat herävät jotta ne voidaan laittaa uudelleen nukkumaan. Ja se imetys, onnistui tasan kolme viikkoa. Olo oli kuin lehmällä, kun joku roikkui tississä koko ajan. Minusta ei vain ollut siihen, eikä maitoakaan onneksi riittänyt tarpeeksi. Sain siis hyvän syyn päästä edes vähän helpommalla ja aloittaa korvikkeet. Tuskin pojille tapahtuu mitään kamalaa vaikka he aloittavat elämänsä korvikkeilla.

Päivät ja viikot vain kuluvat. Jokainen päivä on samanlainen. Joka päivä oma oloni on hieman parempi. Alkaa tuntumaan, että elämä saattaa voittaa vielä jonakin päivänä. Mutta taas mielessä kalvoi pettymys. Miksi kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin elokuvissa? Miksi synnytyssalissa ei otettu onnellisia kuvia vanhemmista veriset lapset kainalossa ja miksi en hengaillut osastolla muiden synnyttäneiden kanssa? No, syy valokuvaamiseen oli siinä, että olin niin hemmetin kiukkuinen synnytyksen jälkeen, ettei todellakaan ollut kamera mielessä. Ja joku sisäinen negaatio käski mun olla menemättä käytävälle kuuntelemaan niiden äitien juttuja, jotka olivat pullauttaneet lapsen parissa minuutissa yhden tikin voimalla. Olin siis taas jälleen katkera. Jälkeen päin miettiessä olisi kiva, kun olisi jotain muistoja synnytyssalista. Vai olisiko sittenkään? Ehkä mä muistan tapahtuman ilman kuviakin ja jos en niin sitä ei ole tarkoitettu muistettavaksi.

Nyt sitten opetellaan elämään oikeana perheenä. Arkeen tuli mukaan neuvolassa käynnit ja hitaat kauppareissut lasten kanssa. Nyt voi vielä käydä kaupassa lasten kanssa, kun he ovat kiltisti sidottuina vaunuissa, eikä todennäköisesti huuda. Jälleen sitä vain ihmettelee, miten nopeasti kaikki on käynyty ja miten nuo pojat ovat tuossa,kun äsken ne olivat vielä jossain kaukana mielessä. En olisi koskaan uskonut miten valmiita ihmisen lapset syntyessään voivat olla <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti