maanantai 3. joulukuuta 2012

Normaalia arkea(ko)!?

Kai meillä nyt sitten virallisesti on ollut normaalia lapsiperheen arkea syyskuusta tähän joulukuuhun. Voin jo nyt esittää nöyrimmät pahoitteluni siitä,että teksti raskausajasta ja synnytyksestä eteni noin nopeasti. Yksinkertaisesti mulla ei ole niistä sen enempää sanottavaa. Jos joku tulee mulle sanomaan, että raskausaika on maailman parasta aikaa niin en edes halua tietää, millaista helvettiä hänen normaali elämä on. Vaikkakin mulla oli todella helppo raskausaika, niin oli se silti aika tuskallista. En nauttinut siitä ajasta. Koko ajan sai vain pelätä asioita, joita ei edes tiennyt koskaan pelkäävänsä. Elämästä tuli suuri ÄLÄ. En pitänyt siitä. Enkä varsinkaan pitänyt siitä, että jouduin jakamaan oman henkilökohtaisen elämän neuvolan tädin kanssa.

Onneksi se kaikki on takana ja voin elää taas normaalisti. Pääsen käymään jumpalla ja pystyn kävelemään näyttämättä pigviiniltä. Pakko kuitenkin myöntää,että on tässä äitiydessä ollut opettelemista. Eniten on ehkä pelottanut ajatus siitä, että on vastuussa kahdesta täysin avuttomasta rääpäleestä. Mielessä pyöri asiat kuten, milloin mä tiedän, että koska pitää antaa ruokaa ja vaihtaa vaippa? Tai kaikkein pahin, miksi tuo lapsi vain itkee?? Ei tarvinnut kuin muutaman päivän saadakseen näihin kysymyksiin vastaukset. Kyllä se lapsi ilmoittaa, kun sillä on nälkä tai kamat vaipassa. Ja jos se itkee niin joko se vailla jompaa kumpaa edellisestä tai sitten vain seuraa vailla. Näköjään ne äidinvaistot ovat myös minulla. Olin aivan varma, ettei musta löydy niitä koskaan.

Olen myös oppinut poikien myötä paljon kärsivällisemmäksi. En enää räjähdä jokaisesta pienestä asiasta. Jos kodin epäjärjestys häiritsee päivällä niin sitten siivotaan yöllä asunto miellyttävään kuntoon. Ei ole lainkaan tavatonta, että meillä imuroidaan keskellä yötä. Kyllä, myönnän, että minusta on löytynyt siivousneuroosin piirteet.

Päiviin meillä on löytynyt parissa kuukaudessa jonkinlainen rytmi. En vain voi käsittää, että miten jotkut lapsiperheet ehtivät johonkin tapaamiseen klo 10 aamulla. Me vielä pötkötetään silloin sängyssä. Neuvolat ja kaikki muutkin tapahtumat täytyy sopia aina iltapäivälle, että me ollaan varmasti kaikki hereillä. Ehkä tämä rytmi vielä joskus kääntyy. Ja sitten muistelen sitä aikaa, kun sain nukkua puoleen päivään, vaikkakin yö oli ollut aika rikkonainen.

Ensi viikon lauantaina on ristiäiset. Poikien ensimmäinen iso juhla. Ja pakko tämä on täälläkin jakaa, että musta tulee samalla kerralla rouva. Eli menemme miehen kanssa naimisiin samalla aamenella. Asiasta tietää tasan mun isä ja toisen pojan kummi, joka on auttanut mua askartelussa. Juhlista on tulossa todella pienimuotoiset, koska emme miehen kanssa kumpikaan ole mitään juhlaihmisiä. Vihkiminen tapahtuu kuitenkin kirkossa, koska rouva pastorin mukaan "noin ihana juhla on pakko järjestää kirkossa." Noh, se sitten järjestetään kirkossa.

Mua ei lainkaan jännitä vihkiminen eikä ristiäiset, vaan mua kauhistuttaa lyödä kaikki sukulaiset samaan tilaan. Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä neljä vuotta ja molempien vanhemmat ovat tavanneet tasan kerran. Syynä on se, että olemme kotoisin täysin Suomen toiselta puolelta. Toivon hartaasti, että kaikki menevät hyvin ja varsinkin sitä, että kaikki ovat sovussa keskenään. Jossain mun sisällä on pelko siitä, että x möläyttää jotain josta y suuttuu. Huoh.

Tästä hääasiastakin olen miettinyt, että miksi tämä ei mennyt kuin elokuvissa? Mies olisi romanttisesti kosinut mua ja oltaisiin järjestetty ihanat prinsessahäät, joista kaikki olisi nauttineet ja niistä olisi puhutty pitkään. Nyt me "kosinta" tapahtui muistaakseni ruokaalaittessa ja hääjuhliin tulee noin 30 ihmistä.Tämä on kyllä meidän näköinen tapa, mutta miksi koskaan elokuvissa ei ole näin vaatimatonta? Häihin on aikaa vajaa viikko eikä meillä ole edes sormuksia. Ne pitää varmaan käydä hankkimassa vielä viikolla.

Tänään ja eilen on ollut melkoisia kakka katastrofi- päiviä. Pojilla on ilmeisesti vatsat sekaisin rotarokoitteesta. Tuntuu, että koko kämppä haisee siltä itseltään. Ja mun kädet ovat kuivuneet koppuraisiksi, kun pesen niitä niin ahkeraan vaipan vaihdon jälkeen. Tänään oli myös päivä, jolloin mun 7 lähisukulaista tuli synttärikahville. Oltiin sovittu, että meille voi tulla klo 15, ihanasti ensimmäiset tulivat jo klo 13. Itse olin kotivaatteet päällä tukkapystyssä pesemässä vessaa. Se siitä sitten, kun olin päättänyt etten näytä koskaan vieraille likaiselta kotiäidiltä. Onneksi sain kasattua itseni edes johonkin kuntoon nopeasti. Joulutortutkin paistoin siinä kahvinkeiton lomassa. Kahvittelu meni melkein kokonaan keskutellessa meidän mahdollisista häistä. Moni onkin arvannut, että meillä ehkä on häät samaan aikaan, mutta emme ole myöntäneet mitään.

Toivottavasti mun tai miehen vanhemmat eivät vedä hernettä nenään siitä, ettei heille ole kerrottu häistä. Toisaalta se on mun ja mun miehen välinen asia, että milloin meidät vihitään. Olisivat sukulaiset edes onnellisia siitä, että pääsevät todistamaan tapahtumaa. Toinen vaihtoehto oli maistraatti tai sitten se, että oltaisiin karattu Vegasiin ja menty siellä naimisiin. Tosin se Vegasin matka ei olisi ehkä toteutunut ihan näin nopealla aikataululla. Enkä olisi raaskinut jättää poikia pitkäksi aikaa hoitoon. Yksi yökin tuntuu jo paljolta. On ne niin suloisia.

Nyt järkkäämän to do- listaa, että mitä ensi viikolla pitää muistaa. Olen maailman huonoin järjestämään juhlia. Varmasti jotain unohtuu. Pääasia kuitenkin, että mies,pojat ja mä ollaan kirkossa lauantaina. Eiköhän kaikki muu ole epäolennaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti