maanantai 30. joulukuuta 2013

Joulu

Joulu luojan kiitos oli ja meni. Edelleen se piti huomata, ettei se ole lainkaan mun lemppari juhla. Tosin ruoat olivat maukkaita. Se oli ainut hyvä puoli.

Ihana, kun miehelläkin on ollut vapaata töistä niin ollaan saatu olla ihan vain perheen kesken. Tein itseni kanssa sopimuksen,etten avaa konetta koko pyhinä. Tabletilla sen sijaan surffailin aika-ajoin.

Tuntuu,että viikossa pojat ovat oppineet puhumaan tosi paljon. Varsinkin E juttelee kuin papupata. Se saattaa jossain häärätä yksikseen ja höpötellä. Todella suloista. O:sta taas on tullut mamman poika. Se rakastaa halimista ja sylissä oloa. Ihana sekin.

Olen jopa ylittänyt itseni enkä ole kovinkaan paljoa sortunut herkkuihin. Ainoa pahe mulle on edelleen juusto. Jouluna mä olin taivaassa, kun mun vanhemmilla oli ihania juustoja ja vielä mies oli ostanut niitä lisää kotiin. Nam.

Mä olen tässä miettinyt, että mitähän herkkua sitä huomiseksi valmistaisi, koska torstaina alkaa sitten tiukka arki ruokavalion suhteen. Tai ainakin jonkinlainen säännöllisyys. Nyt tuntuu,että olen napsinut mitä milloinkin kaapista sattuu löytymään.

Pojat menivät äsken päikkäreille, joten nyt reippaasti laittamaan tiskit pois koneesta, että saa keittiön järjestykseen. On nimittäin edelleen silkka mahdollisuus tyhjentää tai täyttää kone poikien ollessa hereillä.

Ainiin, mun paras joululahja oli ehdottomasti "lukko" roskiskaappiin ja vessanpönttöön.

torstai 19. joulukuuta 2013

Tunnetila

Tänään kuulin surullisen uutisen. Mun lapsuuden ystävä on menehtynyt. Vaikka ei viime vuosina olla oltu kovinkaan paljon tekemisissä niin silti se jotenkin kouraisi rinnasta. Aina se vain tuntuu pahalta, jos joku nuori menehtyy. En sitten tiedä, että onko hänellä nyt parempi olla...voi olla.

Kaikkein kamalinta tässä koko tapahtumassa on se, että kyseisen henkilön isä löysi oman poikansa kuolleena. Mä en voi edes ajatella sitä tuskaa, mikä vanhemmilla tällä hetkellä on. Asia on saanut uudet mittasuhteet, kun itsellä on omia lapsia. Se tunne, joka vanhemmilla on nyt, sitä ei voi edes kuvailla. En edes halua ajatella koko asiaa.

Oma valittaminen asioista saa tälläisessä tilanteessa aina uudet mittasuhteet. Miksi mä edes jaksan valittaa kaikesta. Asiat voisivat olla huonomminkin. Aina sitä näköjään ihmistä muistutetaan elämän heikkoudesta.

Huomasin, että mä alan aina toimimaan, kun mua ahdistaa. Äskenkin tein pojille huomiseksi ruokaa, siivoilin paikkoja ja järjestelin koko ajan jotain. Se on kai joku vaisto ihmisessä, joka panee toimimaan. Kai sitä haluaa saada omat asiat järjestykseen, kun tietää,että muilla ei ole asiat samalla hetkellä kunnossa.

Äsken viedessäni lapsia nukkumaan, kerroin heille kuinka paljon mä niitä rakastan. Se pitäisi muistaa kertoa monta kertaa päivässä. Joskus se vain unohtuu kaiken kohelluksen keskellä. Mä en pysty ajattelemaan,että mä menettäisin jomman kumman lapsistani. Ajatus saa heti henkeni salpautumaan ja tekisi mieli ottaa molemmat lapset mun kainaloon suojaan. Pitää oikeasti olla onnellinen,että mulla on asiat näinkin hyvin.

En voi nyt ajatella asioita enempää, tuntuu, että kyyneleet meinaavat kirvota silmiini väkisin. Sammutan koneen ja kömmin miehen kainaloon sohvalle. Kerron myös sille,että miten paljon mä sitä rakastan. Kertokaa te kaikki muutkin toisillenne, koska koskaan ei tiedä,että milloin sä sanot se viimeisen kerran.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Hästäg Ninni sydän

Voi hyvää päivää millainen päivä on tänään ollut. Ensiksi täytyy sanoa,että pojat ovat olleet ihmisiksi, mutta kaikki ne muut ihmiset. Apua, mihin mä joudun kaikkien mielipiteiden, arvosteluiden ja asenteiden kanssa.
Mä en tiedä,että pitääkö mun oikeasti itkeä vai nauraa. Ehkä mä nauran, en voi muutakaan.

Otin tänään omaa aikaa illalla ja kävin pienvenesatamassa kahvilla. Oli ihanaa istua kahvikuppi kädessä YKSIN. Ei tarvinnut puhua kenellekään. Taidan tehtä tuosta tavan. Paska mutsi, joka käy kahvilla ilman lapsia.

Mä olen monesti miettinyt, että miksi ihmiset puuttuvat niin kovasti muiden ihmisten asioihin. Kuitenkaan mistään asiasta ei voida puhua päin naamaa. Aina tavatessa ollaan hyvää päivää kirvesvartta- linjalla, mutta seläntakana keskustellaan milloin mistäkin. Päivä päivältä musta alkaa enemmän tuntua siltä, että mä tahdon pois kauas täältä matkustaa. Se tunne, kun saat aloittaa elämän täysin uudessa paikassa. Miehen kanssa puhuttiin asiasta ja se kuulosti todella houkuttelevalta.

Miksi sitä pitää märehtiä samassa paikassa koko ajan? Mä pelkään, että musta tulee kiukkuinen keski-ikänen nainen, joka ei tee muuta, kun käy töissä ja kuskaa lapsia harrastuksiin. Miksei elämään mahtuisi muutakin? Sen työn ja harrastuksiin kuskaamisen väliin jää niin paljon aikaa, jolloin voi tehdä jotain koko perheen kanssa. Mä olen myös vahvasti sitä mieltä, että meillä suomalaisilla on paljon opittavaa perhekulttuurista. Suomalaisten perhekulttuuri on mielestäni pääsääntöisesti aika perseestä, ihan näin suoraan jos sanotaan. En mä halua elää niin. Mä haluan jotain muuta.

Päivällä mietin,että tästä blogista on enemmin ja enemmin tullut mulle aggression purkaus paikka. Tänne mä voin purkaa mun tuntoja. Mulle on aivan sama,että mitä ihmiset mun ajatuksista ovat mieltä. Jotkut varmaan pitävät mua täysin hulluna ja epäsopivana äitinä. Ehkä mä ajattelen samoin jostain muusta. Olkaamme siis jokainen sellaisia kuin olemme. Ei viitsittäisi muuttua vain siksi, että joku muu tahtoo niin.

Tämä tekstin otsikoksi mä lupasin laittaa hästäg Ninni sydän, koska tänään kävimme niin syvällisen keskustelun, kaikesta. Ei mistään sen kummemmasta. Ihana,että on ihminen lähellä, joka kuuntelee. Samalla mä ikävöin tosi paljon mun ystäviä, joita mä näen harvemmin. Onneksi tulee joulu ja te kaikki ihanat tulette tänne meidän tuppukylään. Silloin voin sanoa hästäg kaikki mun ystävät.

Aamu

Viime yön jälkeen voi todeta, että ihanaa, kun tuli aamu. Lapset riekkuivat vuorotellen. Ei, ei meillä tällä kertaa huudettu. Meilla laulettiin, naurettiin ja höpöteltiin. Jotenkin mä en ole kovin vastaanottavainen tälle toiminnalle noin klo 3 yöllä. Mitä liikkuu lapsen päässä jos herää keskellä yötä ja rupeaa laulamaan? Milloin tuo tila loppuu ihmiseltä? Jos mä herään yöllä niin ei mulla ensimmäisenä tule mieleen aloittaa laulaminen. Ollappa vielä lapsi ja laulaa öisinkin.

Mua ei paljoa laulata. Mies ilmoitti, että perjantaina tiedetään,että missä me ollaan jouluna. Ei taas yhtään aikasempaan. Mä olin jo asennoitunut siihen,ettei me liikuta pois kotoa. Mun energia ei vain riittäisi pakkamiseen,purkamiseen ja matkustamiseen. Ja voipi olla, että ensi viikolla tai viikonloppuna on muutama muukin matkustamassa jonnekkin.

Ulkona näyttäytyy ihmeellinen valoilmiö. Aurinko. Mä taidan laittaa hetken päästä pojat rattaisiin ja painua niiden kanssa pihalle. Jos vaikkapa auringosta saisi energiaa ja piretyttä. Toisaalta, kun aurinko paistaa niin olisi hyvä siivota. Näkee kaiken ryönän lattiolla. En uskalla edes katsoa, kuinka paljon täällä taas on murusia lattialla. Mä alan vahvasti olemaan sitä mieltä, että me tarvitaan koira. Sellainen koira, joka on kaikkiruokainen. Mä pääsisin siivoamisessa edes vähän helpommalla, kun koira söisi lattioilta murut. Tosin on siinä kääntöpuoli. Mun pitäisi ainakin kolme kertaa päivässä laittaa pojille ulkovaatteet päälle ja roudata koko lauma lenkille. Ehkä meille ei vielä tule koiraa. Sitten vasta, kun pojat osaavat oikeasti kävellä kunnolla.

Eilen molemmat pojat jaksoivat kävellä autolta, pihan läpi sisälle. E piti mua tiukasti kädestä kiinni, mutta O paineli vauhdilla. Sillä seuraamuksella tosin, että kaatui märälle nurmikolle ja taas oli vaatteet likaisia. Musta on niin ihana,että nuo oppivat pikkuhiljaa omatoimisiksi. Mä pääsen edes hitusen helpommalla autolta sisälle, kun ei tarvitse molempia lapsia raahata kainalossa. Odotan myös sitä, että saan kaivaa kaapista poikien valjasreput. Ne ovat niin hienot. Mun isovanhemmat ostivat ne pojille synttärilahjaksi. Jonkun mielestä ne ovat lastensuojelurikos, mutta musta ne ovat täydelliset just meille.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Soittoääni

Reippaasti jaksettiin poikien kanssa käydä kaupoissa. Oli mukavan vähän ihmisiä niin rattailla oli miellyttävä liikkua. Ehkä mä vaikkapa viikonloppuna pääsen käymään ihan yksin kaupassa katsomassa miehelle jotain kivaa. Tosin siltä suunnalta on tullut todella suora vihjaus lahjan suhteen,että enköhän mä sen toteuta.

Tosi paljon kaikkea kivaa kyllä löytyi. Mitään en kuitenkaan sitten ostanut. Pitää jättää hautumaan mieleen ja käydä sitten myöhemmin, jollei sitä ennen löydy mitään kivempaa ja persoonallisempaa.

Äsken join kahvia ja selailin samalla puhelinta, kun pojat kerrankin viihtyivät keskenään hetken. Löysin sovelluksen, josta sai ladata soittoääniä. Mutta, mä en voi vaihtaa mun soittoääntä. Mä tykkään siitä niin paljon. Mä olen monelta saanut palautetta, että vaihda nyt hyvä ihminen soittoääntä, koska se jää kuulemma soimaan päähän ja on rasittava. Mulla on siis tällä hetkellä äänenä Pasila tv-ohjelmasta Martti sai Nobelin- biisi. Youtubesta ainakin löytyy koko versio jos jotakin asia niin paljon kiinnostaa.

Mä tosissani kuuntelin paria varteenotettavaa  vaihtoehtoa, mutta ei. Mun on pakko jatkaa ihmisten piinaamista ja säilyttää tuo vanha. Se on tuttu ja turvallinen. Kuuluu hyvin laukusta eikä jokaisella ole samanlaista pirinää ja pärinää.

Mainitsinkin jo aiheesta, että mun laihdutuskuuri on alkanut riepomaan mua hermoista. Viimeinen niitti koko asialle on se,että ostin tänään kaupasta nakkeja. Meillä on siis tänään ruokana nakkeja ja ranskalaisia. Tosin pojat tuskin niitä syövät, mutta mies ainakin saa luvan syödä. Eilen illalla mun alkoi ihan hillittömästi tehdä mieli nakkeja. Monesti olen kuullut sanottavan, että ihminen kärsiin jonkinlaisesta puutostilasta ja kroppa ilmoittaa asian siten, että sun tekee jotain mieli. Olisi kiva tietää, että missä puutostilassa mä elän, koska illalla kuola valuen ajattelin nakkeja!

Touhu

Meillä on taas tänään poikien kanssa auto käytössä. Ajateltiin lähtä tappamaan aikaa johonkin paikkaan x. Mun pää lyö ihan tyhjää,että mitä me voitaisiin keksiä. En jaksaisi koko päivää olla kotona. Yksin liikkuessa se meneminen oli niin helppoa. Nyt pitää miettiä, että minne me päästään edes kohtuullisesti menemään. On nimittäin kohtuullisen raivostuttavaa olla koko ajan nostamassa rattaita autoon ja olla köyttämässä lapsia istuimiin. Ennen mä en suosinut ollenkaan tavarataloja, mutta yllättäen nykyään ne ovat ihan miellyttäviä paikkoja. Tässä meidän alueella on vain niin järkyttävän huonosti mitään kivoja kauppoja. Kai se pitää tyytyä siihen mitä on. Jos jostain vaikka löytyisi jotain kivaa ja piristävää meille.

Mulla on taas se tunne, että mä en kykene pakkaamaan tätä porukkaa kasaan. Näen vain pöydän yli, kun lattialasta viuhuu ilmassa ja keittiöstä kuuluu rouskutus. Jotenkin on taas niin toivoton ajatus,että noille kahdelle pitäisi laittaa ulkovaatteet päälle sekä myös itselleni.

Olihan mulla aamulla ajatus,että me mentäisiin käymään porukalla metsästämässä meidän kaappeihin jotain lukkoja. Mä en tuota teippiä enää suosi, koska pojat osaavat rapsuttaa sen irti. Täytyy siis keksiä järeämmät keinot. Jotenkin mulla alkaa usko loppumaan varsinkin roskiskaapin suhteen. Mun mieltä ei ylennä yhtään se,että varsinkin O käy dyykkaassa roskiksesta jogurttipurkkeja ja muuta ihanaa.

Mietin eilen illalla ja tänään aamulla, että missä on meidän ihana ja aurinkoinen E. Siitä on tullut yksi oikea riiviö. Taatukka hulmuten se painelee mua karkuun ja irvistelee, kun tekee jotain kiellettyä. Sille on nyt vuorostaan tullut jonkinlainen uhma. Se koettelee kaikessa mun hermoja. Pienet sormet ehditään tunkea jokaiseen rakoseen ja ollaan siellä kaivamassa jotain kiellettyä.

Toisaalta hauska,että E:ltäkin on alkanut löytyä luonnetta. Nykyään se ei anna jokaisessa asiassa niin helposti periksi. Eilen ne jopa taistelivat kaukosäätimestä. Ei ollut enää itsestäänselvyys, että O tulee ja vie sen. Ja  tälläkin hetkellä pojat juoksevat sohvaa ympäri. E:llä on mun huulirasva ja O jahtaa sitä.

Ennen kuin tuon äskeisen lauseen sain lopetettua niin O jo kiipesi sohvalle! Sitä se ei ole vielä keksinyt, ainakaan ilman tukea. No, nyt on sitten kiipeäminenkin opittu. JES, miten olenkaan sitä odottanut! (NOT)
Jep jep, ehkäpä mä laitan noille päälle,köytän ne autoon ja paetaan jonnekkin. Rattaissa ne nyt käyttäytyy edes kohtuullisen ihmismäisesti.


maanantai 16. joulukuuta 2013

Kipu

Hammas oli hivenen kipeä aamulla ennen lääkäriä. Nyt sitä koskee kunnolla. Koko onnettomassa hampaassa ei edes ollut vikaa! Vika löytyi ikenestä, joka oli hankautunut pahasti hampaassa olevaa rengasta vasten. No nyt on rengas poissa ja ien saa olla rauhassa. Mä jo ajattelin kauhuissani, että nyt tarvitaan vähintään juurihoito, mutta ei onneksi. Selvittiin vähällä.

Lääkärin jälkeen kävimme poikien kanssa moikkaamassa mummoa. Aluksi oli tarkoitus, että mummo olisi tullut meille, mutta meillä on niin kamala kaaos, etten voinut ottaa vieraita tänne. Äsken hammaskivusta saadulla energialla siivosin ja ihan pesin lattiat kontaten. Luoja, että lasten jälkeen voi lattiatkin olla siivottomassa kunnossa.

Ennen (aikana,jolloin lapset pysyivät hieman paikoillaan) asunnon viikkosiivoukseen meni noin tunti. Nyt tässä menee taas koko ilta. Vessaa on turha kuvitella pesevänsä poikien ollessa hereillä. Molemmat uittavan käsiä vessanpöntössä, jonne on just kaadettu kloritia. Jotenkin mä haluan välttää tämän tilanteen. Ennemmin siivoan sen illalla, kun mies on katsomassa poikia sen aikaa.

Mun olisi tarkoitus mennä tällä viikolla ostamaan joululahjoja. Mä ajattelin ostaa jokaiselle läheiselle jonkun ihan pienen jutun. Tai sitten me askarrellaan poikien kanssa jotain. En ole ihan vielä päättänyt. Jotenkin en jaksa vielä suoda ajatusta asialle. Mä olen sitä paitsi maailman surkein keksimään ihmisille lahjoja.

Kohta pitäisi aloittaa jonkinlainen ruoan valmistus. Ei nappaisi yhtään. Jotenkin ruoanlaitostakin on tullut tylsää. Ehkä se vain johtuu siitä, että aina syömme vain samoja ruokia, koska mulla ei riitä mielikuvitus keksiä uusia.

Tulipa tuossa ruoasta mieleen, että laihduttaminen on ihan perseestä. Mä olen vajaassa vuodessa saanut painoa pois melkein 20kg. No, nyt se paino on sitten jumahtanut. Ei mitään väliä, että mitä mä syön tai minkä verran. Paino ei liiku mihinkään. Todella raivostuttavaa. Ei auta veden juonti tai juomattomuus. Mulla alkaa usko loppumaan,että paino voisi tästä edes alaspäin mennä, koska mitään muutoksia ei enää tapahdu. Pitää tammikuussa startata taas tehokas treeni niin saattaisi olla edes pieni mahdollisuus päästä tavoitepainoon kesään mennessä.

Nyt se on nostettava takapuoli penkistä ja kiiruhdettava pyykkikoneen luo. Se jo siellä kaipaa mua.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kritiikki

Silloin, kun minä olin nuori niin joulumaakin oli hieno. Tänään se oli suoraansanottuna paska. Parkkialueelle maksoin 3e sisään ja sillä pääsi alueelle, jossa kaikki maksoi. No, ei ihan kaikki. Saatiin me ilmaiseksi katsoa poikien kanssa poneja, jotka vain seisoskelivat paikoillaan pihalla. Miten musta tuntuu,että kaikki tapahtuu nykyään vain rahastuksen kautta. Ei voi edes joulumaata järjestää,ettei siellä kaikki maksaisi järjettömästi.
Tosiaan paikallinen paljon kehuttu joulumaa oli todellinen pettymys.

Ajateltiin,että pojat nukkuvat ja ajettiin noin 15km:n päähän joulumarkkinoille. Siellä sentään oli joulupukki jakamassa karkkia ilmaiseksi. Mun fiilis parani paljon, kun näin,että jotain sentään saa nykyään ilman maksua. Joulupukki oli todella sympaattinen ja pojatkin tykkäsivät. Markkinoilta tarttua mukaan ainoastaan yllätys yllätys lakristaa. Se vain on niin hyvää, että sitä pitää aina markkinoilta ostaa. Ostimmehan me ulkopuolelta myös kärkkärit (lue:käristemakkarat, grillimakkarat). Pojatkin saivat omat nitriitti-suola-säilöntäaine-makkarat. Kyllä se maistuikin hyvältä.

Ulkona oli taas maailmanlopun ilma, joten otimme seuraavaksi suunnan kauppakeskukseen. Kävimme katselemassa joululahjoja ja mä vinkkailin miehelle,että mitä mä saattaisin tahtoa lahjaksi.
Ei me kaupoissakaan jaksettu kauaa pyöriä. Painuttiin sitten koko porukalla Rossoon syömään. Eihän se ruoka mitään kovin kaksista siellä ole, mutta se on todella lapsiystävällinen paikka. Sinne on helppo mennä rattailla ja siellä on lasten kanssa todella helppo olla. On lasten nurkkaus ja ruokalaput valmiina. Ainoa ravintola meidän kulmilla, jossa aikuiset saavat rauhassa syödä laseten leikkiessä nurkassaan.

Mulla on huomenna aamulla hammaslääkäri. Sain ajan tosi nopeasti. Perjantaina soitin,että tuntuu hammas vihoittelevan, niin heti maanantaiksi sain ajan. Onneksi sain lastenhoidon järjestettyä,ettei tartte ottaa lapsia mukaan. Mutta miettikää miten epätoivoinen ihminen voi olla, koska musta on ihana mennä hammaslääkäriin. Mä saan olla ainakin vartin ihan hiljaa ja makuuasennossa. Mun ei tartte kuunnella ketään eikä puhua mitään. Musta tämä on jo TODELLA säälittävää. Melkein voisi sanoa hammaslääkärikammoisille ihmisille, että hanki kaksoset niin hammaslääkärikin tuntuu luksukselta. Ei haitta, vaikka vähän sattuu, kunhan vain saan olla hetken rauhassa ja hiljaisuudessa.

Herra hakkarainen

Kyllä voi kaksi pientä lasta olla kovapäisiä. Jokaisesta asiata saa olla vääntämässä.Jos jossain vaiheessa toinen saa käteen esim. mun puhelimen niin karkuun juostaan kirkuen ja huudetaan hulluna, kun otan puhelimen pois kädestä. Jokaisesta asiasta pojat saavat keskenään taistelun aikaan. Kaikkia tavaroita pitäisi olla kaksi samanlaista. 

Eilen kävimme koko porukka paikallisen monikkokerhon pikkujouluiasa. Kyllä oli aika vallaton meno, kun lapsia oli niin paljon paikalla. Jopa meidänkin lapset leikkivät enemmän ja vähemmän kiltisti toisten lasten kanssa. Yllätyin,että miten ihmismäisesti siellä osattiin käyttäytyä. Kerhon nuorimmat osllistujat olivat 3,5kk ikäiset tyttö ja poika. Voi,että miten ne olivat suloisia. Mä tietenkin sylittelin niitä ja kanniskelin ympäriinsä. Miehen kanssa mietittiin autossa, että kummallakaan ei ole mitään muistikuvaa siitä, että meidän lapset olisivat joskus olleet niin pieniä.

Meidän pojat eivät oikein tykänneet siitä, kun annoin huomiota pienille vauvoille. Molemmat tuijottivat mua hämmentyneenä isän sylistä. 

Tänään meinattiin mennä koko porukalla käymään joulumaassa. Ei mitään käsitystä,että mitä siellä on. Kuulemma poroja ja siksi mies sinne niin innokkaasti on menossa. Kai siellä on myynnissä ylihintaisia joulukakkuja ja piparkakkutaloja. 

Mulla olisi vielä pannussa kahvia jäljellä. Kai se pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta hommiin. Jotenkin se hommiin ryhtyminen ei huvita. Koko perheen miesporukka on kylppärissä. Mä en edes uskalla mennä katsomaan,että mitä siellä tapahtuu. Äsken kuului huutoa, että mitä sä laitoit suuhun? Ai kuivuneen makaroonin. Miksi meillä on vessassa kuivuneit makarooneja, joita lapset käyvät löytämässä ja syömässä.

Tällä viikolla mä olen taas oppinut äitiydestä uuden asian. Jos täällä on yli kaksi minuuttia hiljaista niin jossain tapahtuu jotain kiellettyä. Tänä aamuna lapset olivat liian pitkään hiljaa ja silloin taas tapahtui. Purkki Herra Hakkaraisia oli saatu auki ja niitä syötiin onnellisena lattialla. Voi olla,että tulee laksatiivisia vaikutuksia. Huoh. Onneksi ei ole koko purkkia syöty. Ja mistä ne ovat sen purkin saaneet käsiinsä??? Kaikki pitää varmaan nostaa mahdollisimman ylös ja laittaa jokaiseen kaappiin lukko.

torstai 12. joulukuuta 2013

Puhe

Päivisin täällä ei kuule edes omia ajatuksia, kun molemmat lapset höpöttävät hulluna. Osassa sanoja on jopa ihan tolkku, mutta toisissa taas ei. Vauhti sen kuin lisääntyy päivä päivältä. Joka päivä toista sattuu jonnekkin. Yleensä molemmat ottavat pientä osumaa päivän mittaan. Joko törmäämällä potkauautolla tai kiskaisemalla toista hiuksista.

Tällä viikolla mä olen kunnostautunut kodin sisutamisen saralla. Eli vaihdoin olkkariin verhot. Olihan ne vaaleat lehtiverhot ehkä hieman kesäiset näin joulukuussa. Niin jouluista ihmistä musta ei saa, että olisin heittäytynyt niin villiksi ja laittanut punaiset verhot. Olin tylsä omaitseni ja päädyin tumman ruskeisiin. Sen verran olin jouluinen,että kaivoin kaapista viimevuotiset tähdet ikkunaan ja nostin ihanan punaisen kynttiläjutun pöydälle. Vielä, kun käyn ostamassa hyasintin niin meidän joulukoristeet ovat paketissa.

Tänään tapahtui ehkä meidän perheen suurin ihme. Kello 20.30 molemmat pojat olivat omissa sängyissään HILJAA. Kai ne nukahtivat äkkiä, koska huone hiljeni niin nopeasti. En edes muista,että milloin viimeksi meillä olisi tapahtunut tällainen ihme. Kai lapsetkin tarvitsevat unta, koska ulkona on niin pimeää ja synkkää. Koko ajan on pimeää niin raukat luulevat yön olevan jatkuvasti.

Mua rasittaa ihmisten joulahjautelut. Tänäänkin sain keskustella puhelimessa siitä,että mitä pojat haluavat lahjaksi. Eli toisin sanoen, mitä mä haluan niille ostettavan. Ensinnäkin mä olen maailman huonoin pyytämään keltään mitään. Toiseksi mä olen surkea keksimään lahjoja edes miehelle, niin miten sitten lapsille. Olin tylsä ja pyysin mm. pussilakanoita, jarrusukkia, piirustuspaperia tai cd:n. Toisaalta kiva,että kysyvät, mutta toisaalta rasittavaa. Kysyisivät sitten, kun pojat osaavat itse kertoa. Tällä hetkellä pojat haluavat kissan, kakkaa tai nam nam. Sen ne ainakin osaisivat sanoa. Muutenkin ärsyttää ihmisten jouluhössötys. Postimies tunkee niska väärällään erilaisia mainoksia postiluukusta. Vähemmästäkin köyhä kahden lapsen kotiäiti masentuu, kun ei ole varaa ostaa sitä kaikkein kalleinta partakonetta miehelle.

Päätin kaikesta huolimatta olla masentumatta asiasta ja nauttia kaikkien muiden hössötyksestä. Mä vain seurailen vierestä, kun ihmiset ryntäilevät kaupoissa. Enkä rehellisesti edes jaksaisi ryntäillä  missään.

Ainiin ystävät hyvät." Unohdin" muuten TAAS tännä jouluna laittaa postikortit jouluksi. Ei siis mitään henkilökohtaista jos ja kun meiltä ei tule irvokasta lapset-irvistämässä-tonttuhatut-päässä-kuvakorttia.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Tallinna

Reissu heitetty. Oli ihanaa,mutta oli myös kiva tulla kotiin poikien kanssa. Kyllä tuollainen pieni loma tekee ihmeitä ihmiselle. Sain nukuttua tosi hyvin ja sain olla miehen kanssa ihan kahdestaan. Me ei riidelty ja voin rehellisesti sanoa,että meillä oli jopa tosi hauskaa.

Kylpylässä oli ihana lillua 35 asteisessa vedessä. Se oli sellainen miellyttävä veden lämpötila.

Jotenkin musta tuntuu,että kaikki suomalaiset aina sekoavat ulkomailla. Melkein voin sanoa,että häpeä ulkomailla suomalaisia kohtaan on valtava. Kamala katsoa miten suomalaiset öykkäröivät ja kitisevät joka asiasta.


Poikien touhuaminen näyttää taas siltä,että pakko mennä tsekkaamaan tilanne,ettei kohra satu jotain. E on nimittäin oppinut kiipeämisen jalon taidon.

torstai 5. joulukuuta 2013

Jaksaa jaksaa

Siitä on kaksi päivää, kun mä siivosin meidän kodin lattiasta kattoon. Kontaten luuttusin lattiat ja hinkkasin kaikki paikat kuntoon. Äsken katsoin tilannetta uudestaan. Näyttää siltä,että täällä olisi räjähtänyt pommi. Saapuessani aamulla olkkariin olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja mennä peiton alle nukkumaan ja itkemään. Ei se auttanut, kun hengähtää syvään ja aloittaa lapsille aaamiaisen tekeminen. Kai mä tänään sitten siivoan taas uudestan. Mua nimittäin ahdistaa lähteä reissuun jos koti jää kamalaan kuntoon.

Ulkona näyttää olevan taas maailman harmain ilma. Mies on tehnyt tällä viikolla joka päivä pitkää päivää ja ollut kotona vasta noin klo 20. Ei ole paljon sitäkään tullut nähtyä, koska nukkumassa pitäisi olla jo kymmenen maissa,että jaksaa taas aamulla.

Enää alle vuorokausi niin mä saan pienen tauon tästä perhehelvetistä. Tällä viikolla tämä elämä on ollut jotenkin huippu raskasta.  Pojat ovat olleet kohtuullisen ihmisiä ajoittain. Uusia sanoja on opittu ja molemmat kävelevät reippaasti. Kaikkia asioita koetetaan matkia ja sanoja toistella perässä. Välillä on ihan huono omatunto siitä,etten ehkä jaksaisi olla täysin mukana siinä uuden oppimisessa. Varmaan pojat tykkäisivät jos mä hokisin uusia sanoja niille koko ajan ja leikittäisiin kehittäviä leikkejä. Tämän viikon kehittävä leikki on ollut roskapussirullan kiskominen ympäri kämppää. Voin sanoa,että täysinäisessä rullassa on ihan kohtuullisen monta pussia ja siitä tulee mukava pitkä letka.

Tänään me saadaan poikien kanssa tänne seuraa,ettei tartte koko päivää kykkiä yksin. Ulkona sataa jotain lumen ja vedes sekoitusta, emme siis ainakaan suuntaa pihalle. Parvekepäikkärit saavat tänään riittää ulkoiluksi.

Jos sitä ryhdistäytyisi ja aloittaisi tämän kaaoksen siivoamisen. Onneksi kahvia on vielä pari kuppia pannussa jäljellä.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

kännykkä

No pakkohan tämäkin on testata. Siis blogin päivittäminen puhelimella. Kyllä tämä onnistuu, mutta ennemmin istuisin hiljaa ja rauhassa koneella. Se taitaa olla tässä porukassa aivan liian yliarvostettua. Pakko Se on opetella tekemään kaikki asiat huomaamattomasti.

Lahjakortti

Tietokone ei toimi vieläkään. Mua jo melkein ahdistaa tämä tilanne.

Ihminen voi olla todella riippuvainen ko. koneesta. Mä koetan elää tämän asian kanssa, että mullanon käytössä vain tabletti ja kännykkä.

Tänään on jo luojan kiitos keskiviikko. Tämä viikko on ollut ihan mielettömän pitkä. Tietenkin se on, koska mä odotan hulluna meidän perjantaista minilomaa. Milloin mustakin on tullut näin säälittävä,että Tallinnan matka saa perhoset lentelemään vatsassa. Siihen on helppo vastaus. Se, ettei meidän viikoissa poikien kanssa tapahdu juuri mitään. Pienikin poikkeus arjessa tuntuu järisyttävältä mutokselta. Jopa se Tallinnan matka.

Aika ajoin musta tuntuu,että meillä asuu vain koiria ja porsaita. Täällä tapahtuu niin paljon tuhoa päivässä,etten mä kerkeä korjata kaikkea. Lattialistat sinkoilevat, kun pojat ajavat polkuautoilla. Roskista yritetään penkoa aina, kun silmä välttää. Vessassa käynti on haaste. Saatika suihkussa käynti. Pojat ovat kiinnostuneita aivan kaikesta ja imevät itseensä kaiken mitä mä täällä teen tai sanon. Porsaiden ja koirien lisäksi noita voisi sanoa apinoiksi.

Tänään mä lähden poikien kanssa tuhlaamaan mun synttärilahjaksi saamani lahjakortin. Jottei tämäkään olisi niin helppoa niin lastenhoitaja lähtee mun mukaan. Jos mä kerrankin saan panostaa itseeni niin silloin joku saa olla viihdyttämässä lapsia. Mun hermo ei kestä mennä alusvaate kauppaan lasten kanssa. Mä jo sieluni silmin näen itseni juoksemassa alusvaatteet päällä ympäri kauppaa estäen enimmät poikien aiheuttamat tuhot.

Jotain mulla oli vielä ,ielessä, mutta ajatus katkesi, kun huomasin lapsen roikkuvan mun hupparin narussa. Ilmeisesti sitä ollaan taas jotain vailla. Joham tässä 5min istuttiinkin.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ilon kautta

Mun tietokone sanoi itsensä irti tässä viime viikolla. Koetan tehdä sille jonkin ihmeparantumisen,että pääsen taas päivittelemään kuulumisia. Tällä tabletilla on niiiin rrraivostuttava kirjoittaa pidempiä tekstejä.

torstai 28. marraskuuta 2013

Armoa

Tällä viikolla mä olen nukkunut tosi huonosti. En tiedä,että mistä se on johtunut. Tai oikeastaan mä kyllä tiedän. Joka ilta mennessäni sänkyyn mä pelkään sitä, että milloin pojat nousevat huutamaan. Tuota iltahuutoa on jatkunut jo aivan liian kauan. Mun mielestä pienten lapsien pitäisi olla aivan viimeistään nukkumassa klo 21. Joo, ei meillä vaan olla. Mä en enää tiedä,että mitä teen noiden kanssa väärin. Ollaan nukuttu yhdet, kahdet, lyhyet tai pitkiä unia niin millään ei ole vaikutusta. Samanlainen meteli on illasta toiseen. Mulla alkaa taas usko loppua.

Tänään tajusin taas,että miten armottomia lapset ovat. Mulla on ollut tosi voimatan olo eilen ja tänään. Nyt kurkku tuntuu ikävän karhealta, että eiköhän sieltä joku kurkku tauti iske. Mä olisi halunnut levätä edes viisi minuuttia rauhassa sohvalla. Edes sitä aikaa mulle ei suotu. Samantien, kun pääsin sohvalle, niin minuutin päästä molemmat roikkuivat sohvan reunassa kiinni. Eikä sillon todellakaan voi levätä jos kaksi sekopäätä roikkuu ja hyppii mun päällä. Se pomppiminen nostaa enemmän verenpainetta, koska pelkään niiden tippuvan.

Onneksi mulla oli tänään seuraa. Seura ja huono huumori pelasti tämänkin iltapäivän. En muuten tiedä,että miten mä olisin selvinnyt sinne asti, kun mies tulee töistä kotiin.

Äsken olin taas raivaamassa tätä meidän sotatannerta. Tajusin,että mä olen unohtanut ostaa tiskikoneen tabletteja. Voi miten kiva, että päästään huomenna varta vasten poikien kanssa kauppaan ostamaan niitä. Mä olen lippaa myöten täynnä pukemista, riisumista, autoon nostamista ja sieltä pois ottamista. Tällä viikolla olen tehnyt sen taas kohtuullisen monta kertaa.

Mulla on nyt kiukkuinen, väsynyt ja turhautunut olo, että pakko lopettaa kirjoittaminen. Tästä kirjoittamisesta on tullut mulle kanava, jossa puran omia tuntojani.

Ainiin, tänään en päässyt edes lenkille, kun ulkona satoi räntää. Se masensi tämän päivän lopullisesti.
Jos tämä päivä pitäisi muokata lauseeseen niin se olisi: Pissaa lattialla,paskaa lakanoissa, puhelin pöntössä ja räntää taivaalla.  Kiitti moi.

Lakanoista tulikin mieleen,että pitää ne puhtaat lakanat laittaa niiden poisotettujen tilalle. Mä jo luulin pääseväni sänkyyn heti. Vielä siis yksi ponnistus tälle iltaa ja sitten pää tyynyn.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Sunnuntaisiivous

Miten voikaan olla ihanaa,kun koti on siisti. Ainakin sen pienen hetken, kun lapset nukkuvat.

Tänään mä olin reipas ja tein joulusiivon kotona. Pesin uunin, vessan, kylppärin seinät, keittiön ovet ja miehen vaatekaapin. Nyt on hyvä mielin, kun on saanut jotain aikaiseksi. Se tunne on ollut jo niin pitkään päällä, että mä tuijotan jotain likaista kohtaa ja mietin, että mä siivoan sen kohta. Se kohta ei vain ole tullut. Joku katastrofi on aina iskenyt kulman takaa.

Mulla itselläkin on paljon parempi fiilis, kun olen saanut kaikki hoitamattomat asiat hoidettua. Mua on niin rassannut meidän uuni, josta hädin tuskin on nähnyt lasista läpi. Samoin kylppäri. Ah, mutta nyt se on tehty. Se vain vaati sen, että joku on lasten kanssa sillä aikaa. Niiden kanssa siivoaminen on lähes tulkoon mahdotonta. Aina on joku roikumassa räteissä,vadissa ja jalassa.

Kello on vasta tuon verran ja meillä on makkarissa hiljaista. Jäisikö meillä tänään miehen kanssa enemmän kuin minuutti aikaa olla kaksitaan? Eilen kello oli taas ties mitä, kun pojat suostuivat nukahtamaa, meidän väliin. Se pikkuisen korventaa ihmsen parisuhdetta, jos jokaisena iltana viikosta pari keskenkasvuista nukuu välissä. Siinä on maailman paras ehkäisykeino. Kai mäkin voisin tuon kierukan heittää mäkeen, kun lapset nukkuvat joka yö meidän välissä. Missä kohtaa päivää sitä ehtisi mieheen edes koskea.

Aamusta mä olin jo klo 10 kirpparilla viemässä tavaroita. Mä niin toivon,että pääsisin niistä lopuistakin poikien pienistä vaatteista eroon. Jos ne ei mene kaupaksi niin teen päivän hyvän työn ja vien ne joulupataan. Sieltä ne toivottavasti menevät jollekkin, joka niitä tarvitsee.

Mulla oli tänään parin minuutin spa-hetki. Tosin O oli mun kanssa suihkussa jakamassa tämän lämpösen suihkun ja sen ihanan suihkusaippuan tuoksun. Laitoin suihkun jälkeen namaan naamion. Ostin joku aika sitten H&M:ltä kasvonaamioita. Ensin ajattelin niiden olevan jotain sekundatuotteita, mutta mä ole todella positiivisesti yllättynyt niistä. Kaikki kolme, joita mä olen ehtinyt kokeilla ovat olleet tosi hyviä. Tänään laitoin kuorivan naamion ja voin sanoa, että ainakin nenästä poistui muutama mustapää ja iho tuntui selvästi puhtaammalta. Voin siis suositella ko.tuotetta.

Makkarin on ollut hiljainen jo 10min. Mä ehkä uskallan laittaa koneen kiinni ja kömpiä miehen viereen sohvalle, ettei tarvitse pelätä,että kohta makkarista kuuluisi huutoa. Tosin kohta tässä pitää mennä jo nukkumaan, koska miehellä on taas aamusta aikamoinen ajomatka töihin.

Onneksi mulla on ensi viikolla auto käytössä niin voidaan keksiä poikien kanssa jotain kivaa.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Kaaosteoria

Puolitoista rullaa käyttämättömiä roskapusseja keittön lattialla , lauantaina tulleet mainokset revittyinä lattialla, roskiksesta kaivettu jogurttipurkki sotkettuna naamaan, kenkälaatikko, talviasustelaatikko ja lelut lattialla. Niistä on meidän lauantai-ilta tehty.

Miten mä saan pidettyä tämän kämpän kunnossa? Mä en iltaisin ehdi tehdä mitään muuta kuin siivota poikien jälkiä. Ne keksii koko ajan jotain uutta. Jos mä laitan kengät takaisin laatikkoon niin sekunnin päästä ne kaivetaan sieltä pois. Samoin toimitaan talvivaatteiden tai lelujen kanssa. Huoh. Kai se on totuttava siihen, ettei täällä koskaan näy lattiaa.

Nyt mä istun pienen hetken ja sen jälkeen alkaa tiskikoneen tyhjentäminen ja täyttäminen. Sehän on aivan mahdoton tehtävä lasten kanssa. Milloin toinen juoksee leipäveitsi kourassa toista kohti. Mun hermot eivät ole vielä niin vanhvat, että kestäisin katsella sitä.

Tänään oli oikeastaan ensimmäisen kerran hetki, jolloin musta tuntui, että meidän lapsilla saattaa olla jopa jotain tunteita toisiaan kohtaan. Pojat olivat keittiössä pitkän aikaa ja naureskelivat. Kurkattiin miehen kanssa ja pojat halivat ja paijailivat toisiaan. Se oli todella suloista. Aina paijauksen jälkeen ne yhdessä kikattelivat toisilleen ja sitten halattiin. Mielettömän suloista. Ei sitä voi edes sanoin kuvailla. Ehkä nuo hetket elämässä tekevät sen, että mä jaksan aina uudestaan ja uudestaan korjata niiden aiheuttamaa kaaosta.

Pakko oli ottaa todella pitkästä aikaa kuulokkeet korville,että saan kasattua itseäni ja ajatuksiani. En edes muista, että milloin mulla olisi ollut aikaa laittaa musiikki soimaan ja istua kynttilän valossa kirjoittamassa.
Päivisin tulee kuunneltua tosi paljon musiikkia radiosta,mutta ei se kuitenkaan ole sama, kuin uppoutua siihen omaan maailmaan.

Mun musiikki maku on kaikkien muiden makuje ohella muuttunut näin äitinä. Tällä hetkellä kuulokkeista soi Martin Garrixx- Animals. Tai oikeastaan tuolla on Yle x:n koko soittolista jonossa.

Yllätys yllätys makkarista alkoi kuulua huutoa,stereona. Kai se pitä mennä katsomaan, että mikä tällä kertaa on ongelma. Oikeastaan mä tiedän sen ongelma. Ongelma on se, että pojat joutuvat olemaan omissa sängyissään ilman MUA. Tilanne rauhoittuu, kun mulla loppuu usko nukkumiseen ja otan molemmat sänkyyn mun viereen nukahtamaan. Pitäiskö tätä huutoa jaksaa kuunnella vai luovuttaa ja ottaa ne viereen? Jotenkin tämä musiikin kuuntelukin häiriytyy, koska en voi laittaa volymia niin kovalle, ettei tuo huuto kuuluisi läpi. Huoh.

Outoa

Eilisen illan mietin,että miten ihanaa on,että mä pääsen huomenna käymään YKSIN asioilla. Pojat ovat olleet tämän aamun aivan ihania, enhän mä raaski niitä tänne jättää pariksi tunniksi. Voisko joku nyt tulla ja lyödä mua, että tämä ei ole enää kovin tervettä. Eipä mulla kovin suuria menoja ole, kirpparille pitää mennä ostamaan hintalappuja, mummolle auttamaan sitä jossain jutussa ja hakea kaupasta maitoa pojille.Tämä maksimissaan kahden tunnin reissu ottaa mua sieluun. Pitäis vissiin olla pikkusen enemmän erossa lapsista.

Eilen iltapäivästä oltiin poikien kanssa tappamassa aikaa paikallisessa kauppakeskuksessa. Tein pari löytöä. Itselleni ostin uuden pipon, koska vanha jäi viime viikolla pohjoiseen. Mulla on niin kieron muotoinen pää, ettei siihen mikä tahansa pipo sovi. Niin kuin se pipo olisi ollut mun ainoa, joka oli pohjoisessa mukana. Se oli vain se paras ja mukavin. Pipo löytyi kuitenkin Cubuksesta ja sekin oli -30%, jäi maksamaan vain jotain 6e.

Pojille mä löysin Lindexistä bodyn ja paidan. Siellä oli kaikki muumituotteet -50%. Vaikka mä en mikään maailman suurin muumifani ole, niin silti ne olivat tosi kivoja.

Teksti saattaa olla sekavaa, koska takana on tälle aamua vasta poikien aamiainen ja mulla yksi kuppi kahvia. Onneksi pannussa odottaa vielä monta monta kuppia niin saan tämänkin päivänä käyntiin.

Oikein rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!

torstai 21. marraskuuta 2013

Kynttilä

Siis ei hyvää päivää tätä ilmaa. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ulkona on koko ajan pimeää. Aamusta iltaan on kynttilät palamassa. 

Eilen illalla meillä oli taas nukkumiskriisi. Tällä kertaa se oli E:n kanssa. Mä en tajua, että miksi nuo lapset eivät voi nukkua niin kuin lasten kuuluu. Ei taas auttanut mikään muu, kuin ottaa toinen viereen. Kai nuo lapset tarvitsevat niin paljon läheisyyttä, että pitää ilallakin nukkua viereen. Musta on ihana katsoa, kun toinen nukahtaa viereen. Mikään ei ole niin rauhoittavaa katsella kuin lapsen nukkuminen.

Eilen E:tä tuijottaessa mä tajusin, että se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun mä muistan, että meillä on yhteinen hetki. Onhan niitä hetkiä ollut, mutta joko mä en muista niitä tai sitten en ole vain ajatellut niitä. Olen vain halunnut itse nopeasti nukkumaan ja olen "suorittanut" lapsen nukkumaan laittamisen. 

Joskus kuulin sanottavan, että monikkoäidit eivät muista ensimmäisestä vuodesta mitään. No, mä voin nyt reilun vuoden jälkeen allekirjoittaa ko. asian.  Muistelin tänään vauva-aikaa tuijotellen kuvia koneelta. En mä muista niistä ajoista mitään. Mä olen vain kuvitellut muistavani. Monet asiat ovat täysin pimennossa. 

Ne ajat, jolloin me kannettiin vaunut sisälle, jotta lapset nukkusivatvat edes hetken. Lapsia on nukutettu kehdossa, kaukalossa, vaunuissa, pesässä, vieressä, samassa ja eri vuoteissa. 

Viikonloppuna mua kovasti houkuteltiin laittamaan poikia tarhaan. En mä voi niitä vielä minnekkään laittaa, koska nyt mä alan saamaan tästä arjesta kiinni ja jopa muistamaan jotain. Mä voin käsi sydämellä sanoa, että meillä on joskus jopa kivaa poikien kanssa. Jos mä olen kokonaan unohtanut poikien vauva-ajan, niin kyllä mä haluan olla niiden kanssa nyt, kun mä ehkä kykenen jotain muistamaan.   

Kylläpä oli nyt paatoksellinen teksti, mutta kai se sopii tähän synkkään ja pimeään torstai päivään. Ja joo, piti tarkista,että onko tänään edes torstai. Ei se muisti vissiin ihan viellä täysillä pelaa. Ja tässä tilassako pitäisi ihmise mennä töihin. 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kuiskaus

Jos mä aivan hiljaa sanon,että meidän pojat ovat oppineet jotenkin nukkumaan. Tajusin,että pieni ongelma on se, että ne eivät nuku omissä sängyissään. Loppu viimen se taitaa olla aika sama,että nukkuuko ne vaikka vessassa, kunhan vain nukkuvat. Näköjään sitä ei ole koskaan tyytyväinen. Ennen valitin,kun en saanut nukkua ja nyt kun saa nukkua niin valitan siitä,että meitä on liikaa sängyssä.

Edellisessä kirjoituksessa vai oliko sitä edellisessä kerroin meidän mahdollisesta tulevasta ensimmäisestä häämatkasta. "Me ei kyllä mihinkään Tallinnaan mennä,koska se on niin nähty". Eli me siis varattiin Tallinasta kylpyläviikonloppu. Puolustan itseäni tässä sen verran,että tuo oli ainoa matka Ruotsin risteilyn kanssa, jotka sopivat meidän aikatauluihin. Mä olen aina halunnut viettää ensimmäistä hääpäivää eläkeläisten valloittamassa kylpylässä.

Toisaalta tässä kaaoksessa on ihan sama minne sitä pääsee lepäämään. Voisin levätä ja olla rauhassa pari päivää ihan vaikka vain laivassakin.

Kyllä sitä ihminen ja sen tarpeet muuttuvat lasten saannin myötä. Mietittiin miehen kanssa, että jos otetaan vain matka jonnekkin ja mietitään sitten paikan päällä jotain majotusta meille. Molemmat innosuttiin asiasta tosi paljon, kunnes aloimme miettimään. "Kyllä sitä tahtoisi,että ainakin ekana yönä olisi paikka jonne mennä", "no, olishan se kiva päästä aamulla helposti aamiaiselle", "enkä mä kyllä jaksais mitään seikkailua, mä haluan mennä lepäämään ja vain hengailemaan". Ael (aikana-ennen-lapsia) me oltaisiin toteutettu tuollainen reissu. Nyt sitä arvostaa kaksinkeskistä aikaa niin paljon,ettei huvita seikkailla. Haluan päästä siitä mistä aita on matalin tai mistä se aita on jo kaatunut.

Eilinen kirppari tuotti mulle jopa voittoa. Jes! Ainut ongelma on se,että siellä meni eniten vain mun vaatteita ja jotain sälää. Nyt mulla on sunnuntaiksi varattuna pöytä viikoksi ihan oikealle lastentavara-ja vaatekirpparille. Jos mä siellä saisin noita lastenvaatteita paremmin menemään.  Mä vähän uumoilinkin,ettei tuolla kirpparilla lastenvaatteet mene, koska siellä kävijät ovat pääasiassa vanhoja ja venäläisiä. No, meni ainakin jotain.

Astianpesukoneen valot tuojottavat mua, että se pitäisi mennä ottamaan pois päältä. Ja, josko sitä ehtisi haukkaaman jotain ennen kuin lapset heräävät.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Mun ja meidän

Mun keinot alkavat taas loppumaan. Eilen oli taas sellainen sota nukkumisen kanssa. Miten nuo lapset saadaan nukkumaan omaan sänkyyn??? Kaikki menee hyvin jos mä annan periksi ja otan pojat mun viereen nukkumaan. Tässä ei olisi mitään ongelmaa jos pojat nukkuisivat vieressä joskus. Mutta nyt se on jo ihan joka iltaista. Mun usko loppuu siihen, että mä saan enää koskaan nukkua kaksin miehen kanssa rauhassa.

Jotenkin ei ole kovin mielekästä parisuhteelle, kun joudutaan jakamaan sänky kahden keskenkasvuisen kanssa.

Tänään pojat menevät hetkeksi mun äidin kanssa leikkimään. Mä käyn keräilemässä kirpparilta tavarat pois. Varmaan ei ole mennyt mitään ja joudun vielä maksamaan, että saan pöydän kuitattua. Eilenhän mä jo kävin siellä, mutta oli aika pika visiitti, koska pojat eivät olleet käynnistä mun kanssa samaa mieltä. Ahtailla käytävillä mun oli pakko jättää rattaat vähän matkan päähän pöydästä ja siitähän se riemu repesi, kun menin pois näkyvistä.

Pojat nukkuivat tänään noin tunnin unet. O vähemmän kuin tunnin. Olihan mulla siinä pari minuuttia aikaa miettiä meidän tulevaa yksivuotis häämatkaa. Just silloin, kun meidän pitäisi lähteä niin kaikki hinnat ovat ihan sika kalliita.

Kai me vain tyydytään siihen,että lyödään itsemme auton kanssa laivaan ja otetaan suunnaksi Tallinnan kautta Riika. Tallinnaan ei viitsi jäädä, koska se on niin nähty. Liikutaan sitten jonnekkin etelämmäs. Pitää vielä katsella hotelleja, koska en todellakaan halua mihinkään kupaseen koloon. Olisihan se kiva, jos hotellissa olisi spa osasto, jossa voisi käydä vähän rentoutumassa.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Aurinko

Nyt me ollaan kotona. Matka meni tosi hienosti. Pojat jaksoivat istua autossa tosi hyvin, vaikka lähdimme jo iltapäivästä ajamaan kohti etelää. Kerran meidän piti pysähtyä pidemmän aikaa, jotta saatiin pojille annettua ruokaa ja ne pääsivät huoltoaseman leikkipaikkaan leikkimään.

Äsken sain kämpänkin taas asuttavaan kuntoon. Yöllä oli kaikki kamat vain paiskattu eteiseen ja purettu ne tärkeimmät asiat. Nyt on kassit purettu,pyykit koneessa ja imuroitu. Miten sitä pölyä voikin tulla näin paljon, eihän me oltu kun pari päivää poissa kotoa.

Ulkona paistaa aurinko ja meidän pojat ovat parvekkeella päikkäreillä. Ajattelin unien ja ruoan jälkeen pakata porukan ja suunnata kirpparille. Täytyy käydä tsekkaamassa, että onko sieltä saatu mitään myytyä. Kai sitä pitäisi kaupassakin käydä.

Joku ajatus mulla oli, että mistä mä kirjottaisin, mutta mä kadotin sen. Eipä ole kovin yllättävää. Taas tänään havahduin siihen, että marraskuu on jo näin pitkällä. Mun elämästä on taas kadonnut viikko jonnekkin. Miten tässä on taas päässyt käymään näin? Pitää varmaan ottaa kalenteri kauniiseen käteen ja pysyä paremmin kärryillä päivistä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Autoilua

Mulla on kyllä maailman sopeutuvaisimmat lapset. Tosi hyvin meni pitkä ajomatka. Kerran taisi kuulua kiukuttelua. Me lähdettiin ajamaan kotoa noin klo 18.30 ja perillä oltiin vähän jälkeen 2. Ajettiin matka puoliksi miehen kanssa.

Kyllä tämä viikonloppumatka on vähän turhan lyhyt matkan kestoon verrattuna. Just olet itse suurin piirtein sopeutunut uuteen paikkaan niin huomenna jo lähdetään ajamaan takaisin kotiin.

Tänään meillä on iltapäivästä ne miehen valmistujaiset. Pitäisi vissiin olla aika rauhallinen meno. Olisi ainakin syytä, koska huomenna on tosiaan pitkä kotimatka.

Mä olen itse ihan puolikuollut. Ekana yönä nukuin neljä tuntia ja en viime yönä paljoa sen enempää. Kävimme miehen kanssa illasta ulkona syömässä ja koko yön vatsa oli niin turvoksissa ettei tosikaan. Oli jotenkin tosi tukala olo, kun harvoin syö mitään niin paljoa. No, josko ens yö menisi munkin osalta paremmin. Olen muuten miettinyt, että mistäköhän johtuu, kun mä olen monena yönä nähnyt tosi outoja unia. Aamusta olen väsynyt jo ihan senkin takia, koska seikkailen joka yö jossain. Aina aamuisin on jotenkin ahdistava olo unien jälkeen.

Meidän pitäisi kohta alkaa jo liikkumaan juhlapaikalle, mutta E päätti nukkua taas pitkät päiväunet. Taas tässä käy niin, että kaikki muuta ovat valmiina ja sitä odotellaan.

Eikai se auta, kun lähtä laittamaan vaatetta päälle itselle ja O:lle. Hauskaa viikonloppua kaikille.

Pakko vielä mainita se, että ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun täällä on ihmetelty, että miten eri luontoisia meidän lapset ovat. Ei kuulemma uskoisi, että ovat kaksosia. Ovat kuin yö ja päivä.

torstai 14. marraskuuta 2013

Taas

Kohta mun viimeinenkin hermon ripe katoaa ja mä paiskaan meidän kaikki huonekalut pihalle. Aloitan matoista ja vessanpöntöstä. O huutaa koko ajan, jos se jää sen polkuauton kanssa jumiin. Ilmeisesti mun pitää raivata koko asunto,että rakas lapseni voi rauhassa rullailla auton kanssa. Ensin kaikki lelut levitetään lattialle ja sen jälkeen valitetaan, kun ne ovat koko ajan tiellä.

Ja tuo pönttö. Miten se voikin olla niin kiinnostava. Koko ajan sinne pitää olla tunkemassa tavaroita tai ainakin pesemässä käsiä. Kai mun on pakko taas teipata kansi kiinni, ettei sinne koskettaisi.

Nyt on jo suurin osa tavaroista saatu kasaan. Äsken tajusin miettiväni, että mitä mä pakkaan käsimatkatavaroihin. Ainiin, eihän me mennäkkään lentäen. Taas iski pettymys. Tämä on oikeasti aivan sairasta lähtä tällä kokoonpanolla autoilemaan toiselle puolelle suomea. Mä edelleenkin protestoin tämän matkan suunnittelua. 

Onneksi mun isä tulee neljän maissa moikkaamaan poikia niin saan rauhassa laitettua loput kamat kasaan. Josko se vaikka antaisi niille iltaruoan niin pääsisin pikkusen helpommalla. Voin nimittäin  sanoa,että nuo yksi vuotiaat eivät ole kaikkein parhaimpia avustajia tavaroiden kasaamisessa. Tai jos mä jotain teen niin sen homma täytyy keskeyttää öbaut sata kertaa ja mennä tekemään jotain muuta. Sen muun tekemisen aikana olen jo onnellisesti unohtanut, että mitä mä oikeasti olin edes tekemässä.

Ja mitä mä olen mennyt lupaamaan miehelle. Mä voin kuulemma ajaa Jyväskylään asti. Meninkö mä tosiaan eilen lenkkihuuruissani lupaamaan sellasta. Kai mulla oli 6km:.n lenkin jälkeen niin loisto fiilis, että mä ajan yksin vaikka koko matkan. Idootti minä.  

Torstai

Pakko on kirjoittaa otsikkoon päivämäärä, koska en aina muista,että milloin ole viimeisen postauksen tehnyt. Tällä kertaa näin muistan asian helpommin. Ehkä mun aivotoiminta joskus palaa normaalille tasolle ja muistan, että mitä päivää eletään.

Eilen mies tuli töistä kotiin noin klo 18. Ilmoitti asian,että huomenna lähdetään sitten Ouluun, autolla. Mä en taas tiedä mitään niin mukavaa, kuin lähtä ajamaan yötävasten. Mies on taas töistä kotona kuuden maissa ja siihen mennessä pitäisi saada kamat ja pojat kasaan. Mun on myös pakko ajaa joku pätkä, koska mies on kuitenkin ollut töissä koko päivän ja ajanut jo edes takaisin Vuosaareen. En tiedä, että olisiko tätä meidän lähtemistä voitu tehdä yhtään helpommaksi. 

Mä niin rakastan pakkaamista poikien kanssa. Jokaisen tavaran saa laittaa kassiin kolme kertaa, koska se on aina hävinnyt. Kai mun on pakko antaa suosiolla niille joku oma kassi pakattavaksi niin saan edes pienen hetken tehdä rauhassa. Nyt tietysti kaikilla herää kysymys,että miks mä en pakkaa silloin, kun nuo nukkuvat. Meillä, kun on siirrytty kolmista päiväunista yksiin. Jotenkin mä en vain osaa arvostaa tätä siirtymistä. Eilenkin O nukkui tasan tunnin. Noin klo 17 alkoi  mieletön kiukuttelu kuinka väsyttää. No, enkai mä enää sitä tuohon aikaan laita unille. Sehän heräisi varmaan seitsemältä ja sitten ei taaskaan nukuttaisi yöllä. 

Mä en voi tajuta, että miten tuo lapsi pärjää 8-22 vain yksillä unilla. Eilen O kävi jo vähän aikasemmin nukkumaan, luojan kiitos. Mutta en mä oikein voi pakottaa toista nukkumaan, eikä sitä karjumista jaksa kuunnella tulematta hulluksi.

Nyt otan kolmannen kupin kahvia ja aloitan toimimisen noiden mun pikku apureiden kanssa.   

tiistai 12. marraskuuta 2013

Nukkuminen

Mä en enää tiedä,että itkettääkö vai naurattaako mua meidän illat. Eilen pojat nukkuivat vain ja ainoastaan yhdet päiväunet ja silti ne jaksoivat illalla taistella unta vastaan aina 22.30 asti. 
Mulla alkoi taas pinnaa kiristämään, kun karjumista oli jatkunut melkein tunnin. Mikään ei auttanut. Molemmat vain riehuivat. Mun oli taas pakko luovuttaa ja ottaa pojat mun viereen nukkumaan. Meni minuutti niin molemmat kuorsasivat mun kainalossa. Jotenkin tuntui taas niin kovin turhauttavalta. Kai mä kohta vien nuo poikien pedit myyntiin kirpparille, kun ei niissä koskaan kukaan edes nuku.

Eilinen päivä oli jotenkin aivan huippu raskas. Se oli jopa niin raskas,etten mä kyennyt menemään illalla edes lenkille. Sekin harmitti, koska olin niin laiska ja makasin vain sohvalla popparikulhon kanssa. No, josko mä tänään taas ottaisin itseäni niskasta kiinni ja painuisin juoksemaan. Saan ainakin vähän tuuletettua päätä.

Eilen illalla raivopäissäni laitoin sähköpostia unikouluun. Keväällä vai oliko se talvea, en enää edes muista, niin saimme siitä apua. O nukkui tosi huonosti ja levottomasti silloin joskus niin kokeilimme sitä niiden ohjeilla. No, nyt noita olisi molemmat koulua vailla. Katsotaan,että mitä ne meille siellä sanovat, jos me saataisin edes vähän apua.

Meidän pitäisi tosiaan mennä joko torstaina tai viimeistään perjantaina Ouluun. No, just kävin Finnairin sivuilla niin siellä on lakkovaroitus. Ilmeisesti emme siis lennä, ainakaan Finnairilla. Mä olen niin varma,että me joudutaan menemään autolla. Mä voin istua autossa kyydissä,mutta nykyään mä en tykkää ajaa. Varsinkaan pimeällä ja Suomessahan on aina tunnetusti pimeää. Mutta sehän on aivan kohtuutonta,että mä pistän miehen ajamaan, kun se on tehnyt työpäivän ja herännyt ennen sian pieremään ja vielä pitäisi yöllä ajaa melkein 700km. Voi luoja, mitäköhän tästäkin tulee...

Nyt kahvikuppi kauniiseen käteen ja lempi ystäväni pyykkikoneen seuraan. Meidän kylppärissä on taas käynt joku räjähdys, koska likapyykkikori on poikien toimesta kumottu lattialle, nice.