torstai 28. helmikuuta 2013

Kodin hengetär

Tänään on ollut oikea kotipäivä. Olkkarin ikkunassa on uudet verhot ja kaikki tylsät paikat on puunattu. Tylsillä paikoilla tarkoitan mm. uunia ja ikkunoita. Mä en jotenkin tykkää niiden pesusta. Ehkä mulla on vain vääränlaiset välineet noihin hommiin. Joskus yläasteen kotitalouden opettaja opetti, että uuni pestään miedolla Fairy vedellä ja hangataan puhtaaksi. Ehkä tämän ohjeen voisi joku nykyaikaistaa mulle. Kynsi parat olivat ihan kärsimässä, kun hankasin rasvapilkkuja lasista.

Musta on ollut hauska seurata mediasta, kuinka kotona olemisesta on tehty trendi. Aina kaikkialla puhutaan kotoilusta. Mä olen aina tykännyt olla kotona ja touhuta siellä erinäisiä asioita. Esimerkiksi talvi-iltoina on ihana istua sohvan nurkassa ja kutoa. Ei siihen mua käskenyt mikään lehti. Tuntuu, että kaikesta normaalista pitää tehdä trendi, että ihmiset alkavat toimimaan halutulla tavalla. Milloinkohan siivoamisesta tulee trendi?

Edelleenkin mä nautin olla kotona. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin on pakko päästä pois, mutta aina kotiin on yhtä hyvä palata. Ja vielä ihanampaa on olla kotona, kun saa päivitystä sisustukseen. Vaikka tässäkään asiassa en noudata nykypäivän trendejä. Mä kertakaikkiaan inhoan niitä valkoisia laatikoita, joissa lukee mitä ne sisältää. Vihaan myös kaikkea epäkäytännöllistä. Sisustusasioissa mun mielestä vähemmän on enemmän. Ja parhaat värit ovat luonnosta tulleita. Kun kaikki on kotona kohtuullisen neutraalia, niin siihen on helppo lisätä jotain pieniä yksityiskohtia kunkin kauden mukaan. Kuulostaapa nyt siltä, että annan sisustusohjeita, se ei ole tarkoitus. Jokaisella on mun mielestä täydellinen sisustusmaku silloin kun saa tehtyä kodista sellaisen jossa viihtyy.

Havahduin päivällä meillä kotona outoon hajuun. Mietin pitkään, että mistä se tulee. Keksin myöhemmin, että ne ovat nuo uudet verhot, jotka tuoksuvat "uudelle". Kamalaa, kun kotiin tulee voimakas ja erilainen haju johon ei ole tottunut. Mä ole muutenkin niin hajufriikki ettei mitään rajaa. Vaikka en poistuisi kotoa koko päivänä niin pakko laittaa hajuvettä. Kaupassa saattaa mennä montakin minuttia saippua ja pesuaine hyllyllä, kun kaikki pitää haistella läpi. Joo, kyllä mä ostan pesuaineet hajun perusteella. Varsinkin Ajaxit ovat ihania yleispuhdistusaineita. Monista hajuista tulee myös mielleyhtymä johonkin. Aina, kun haistan Vitalista, tulee mieleen lapsuuden hiihtolomat pohjoisessa. Nivean aurinkovoiteesta tulee heti mieleen aurinkoranta jossain etelässä, kun hiekka tarttuu vasta rasvattuun ihoon.

 Mutta nykyään mun mielestä paras tuoksu on mun omien pikku rakkaiden hiusten tuoksu. Sitä ei voi voittaa mikään muu. Voisin loputtomiin nuuskutella molempien hiuksia. Voi, kun tuota tuoksua saisi purkkiin ja säilöttyä tulevaisuuteen. Se pelastaisi tulevaisuudessa monet tilanteet.



keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Uudistamista

Siis aivan ihanaa, kun aurinko on näyttäytynyt muutamana päivänä. On niin pirteä olo, kun näkee taas valoa. Kyllä mä olenkin odottanut tuota aurinkoa. Ainut huono puoli tässä keväässä on se, että mulla iskee aina kamala sisustusvimma. Tänään kävimme koko porukalla shoppailemassa. Mä löysin ihanan uuden maton olkkariin. Pakko aloittaa sen varjeleminen huolella, etteivät pojat sotke sitä ihan heti. Mutta onneksi se on tuollainen "likaisen ruskea" jo valmiiksi niin ei pieni sotku haittaa.

Heti aamusta olin tosi reipas. Mies lähti poikien kanssa lenkille ja mä sain siivota ihan rauhassa. Oli niin ihana laittaa kaikki tavarat hujan hajan ja siivota ihan kunnolla jokainen nurkka ja kolo. Nyt on ihan uusi ilme kämpässä. Huomenna pitää laittaa vielä uudet verhot ikkunaan niin sitten on aika aloittaa kunnolla kevään odotus.

Ihana, kun kaupassakin oli kaikkea pääsiäis sälää myynnissä. Eipä me varmaan mitään sälää osteta, muuta kuin rairuohoa. Pitäähän se nyt lapsiperheessä olla ruohot kasvamassa ensimmäisenä yhteisenä pääsiäisenä. Paitsi, että mun heikkous on ne ihanan väriset pienet pääsiäismunat. En tykkää syödä niitä, vaan tykkään laittaa niitä nätisti johonkin kulhoon ja ihailla niiden värejä. Tiedän, että olen outo. Ne pienet pääsiäismunat ovat vain äärettömän sympaattisia.

Päivä on mennyt tosi nopeasti, kun on ollut ohjelmaa. En edes huomannut, kun kello oli jo seitsemän. Nyt molemmat pojat nukkuat ja meillä alkaa aikuisten aika. Täytyy katsoa, että josko telkkarista tulisi hetken aikaa jotain katsomisen arvoista. Täytyy se taas kuitenkin  käydä ajoissa nukkumaan, kun pojat heräävät aamulla noin klo 8.

Huomenna mulla olisi toiveissa päästä käymään vaatekaupassa. Meillä on lauantaina E:n kummin tuparit ja tahtoisin sinne jotain uutta ja ihanaa vaatetta. Tuntuu, että vaatekaappi on niin tylsä. Täytyy katsoa, että saanko revittyä itseni huomenna kiertelemään kauppoja. Hyvin todennäiköisesti en. Mutta eipä se olisi mikään yllätys, että mä menen johonkin juhliin reikäisissä farkuissa ja tennareissa. Siis mikä naisellisuus??? Mitä se on???

Reippaan päivän jälkeen on ihana köllähtää sohvalle hyvällä omalla tunnolla löhöämään. Tehkää te kaikki muutkin niin. Te olette sen ansainnut.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Läskin sulatusta

Selkeästi mulla on alkanut nyt uusi ja tervellisempi elämä. Nyt on treenit aina kolme kertaa viikossa ja tähtäimenä toukokuun lopussa oleva Naisten kymppi. Lupasin lähteä hölkkäämään sen. En tiedä, että tuliko luvattua liikoja. Mutta ainakin pitää yrittää. Musta on parempi laittaa urheilulle joku pieni päämäärä, niin on sitten enemmän motivaatioita harjoitella. Painon pudotus on aina toisinaan niin huono motivaattori, koska paino saattaa jyllätä monta viikkoa samassa eikä elettäkään, että lähtisi laskemaan. Nimimerkillä kokemusta on.

Yritin äsken keskustella mieheni kanssa sormiruokailusta. Mä haluaisin, että pojat oppisivat nopeasti syömään itsenäisesti. Mitä mä hieman olen asiaa tutkiskellut, niin se sormiruokailu voisi olla ihan hyvä juttu. Tuskin se meillä onnistuu, jos koko homma jää taas mun harteille. Mies ei kuulemma aio osallistua kaiken maailman hömpötyksiin ja tarvii myös omaa-aikaa. Sitä omaa-aikaa, kun miehellä ei mukamas olisi tarpeeksi. Mä ainakin koetan tehdä kaikkeni, että saisin sormiruokailun onnistumaan edes jotenkin. Samoin pottailun. Nyt on kaksi pottaa tulossa Ikeasta. Mä ajattelin, että otan pojat joka kerta mun kanssa vessaan, kun menen sinne itse. Pakko niiden on joskus tajuta, että mistä asiassa on kyse. Pitää vain sen aikaa vielä odottaa, että osaavat istua tosi tukevasti. Ei nimittäin kiehdo ajatus, että lapsi kaatuu potan kanssa lattialle, kun on saanut pottaan jotain tuotoksia aikaiseksi.

Meillä ei tänään nukuttu päikkäreitä kuin tunti. Huoh. Olisin toivonut hieman pidempiä unia pojille. En tiedä, että mistä johtuu, että päikkärien pituus vaihtelee näin paljon. Eilen esimerkiksi pojat nukkuivat 2h ja 2,5h. Kai se on yksilöllistä ja päiväkohtaista. Mä itse liputan pitkien päikkäreiden puolesta.

Kohta mä pakkaan pojat mukaan ja lähdetään yläkertaan kahville. Ihana päästä taas juttelemaan tyttöjen juttuja. Saan hetken aikaa taas omaa-aikaa, vaikka pojat ovatkin mukana.

Iltapäivällä pitäisi vielä mennä käymään kaupassa. Jääkaapissa ei taaskaan ole muuta kuin valo ja poikien soseita. Pitäisi laatia jonkinlainen kauppalista, että mitä me oikeasti kaupasta tarvitaan. Mua niin ärsyttää mennä kauppaan ja miettiä vasta siellä, että no oliko siellä kaapissa sinappia vai ei. Ei se taas auta, kun ottaa härkää sarvista ja aloittaa toimiminen. Hauskaa päivää kaikille!

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ettei totuus unohdu

Eilen satuin lukemaan Me Naiset lehteä. Siinä oli juttua bloggaamisesta. Ihmiset kuulemma ajattelevat, että bloggaajien elämä on aina kauhean ihanaa ja kaikki on kotona kunnossa ja kohdallaan. Mä mietin, että sellainen ajatus on aika totta. Mulla on muutama blogi joita seuraan ja todellakin niistä tulee ajatus, että kotona tuoksuu aina pulla ja äiti on aina edustuskunnossa. No, sen jälkeen aloin lukemaan näitä omia kirjoitusiani. Huomasin, että suurimmaksi osaksi mä vain valitan näissä. Tuli melkein huono-omatunto, kun jokaisessa postauksessa oli aina jokin asia huonosti, yleensä se asia oli aika mitätön. Mutta ainakaan kukaan tuskin saa sellaista kuvaa, että tämä perhe-elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista meidän perheessä. Sitä se ei mun mielestä todellakaan ole. Eikä sen pidäkkään olla.

Toisaalta olisi helppo luoda jonkilainen "kulissi" jos tänne päivittäisi aina vain ihania sisustus- ja vaatehankintakuvia. Mutta, kun se arki ei todellakaan ole sitä. Se on ehkä joskus pienen hetken. Kunnes joku on sotkenut tai vaatteet ovat yltäpäältä porkkanassa. Ei siinä paljoa tee mieli sisustaa, kun tietää, ettei mikään ole paikallaan kuin pienen hetken. Enkä myöskään tee mitään suuria ja kalliita vaatehankintoja, koska mä niin toivon, että tässä pääsisi vielä siihen vaatekokoon johon pyrin. Pojat saavat merkkivaatteita vasta, kun ruoka pysyy suussa ja lusikka kädessä. Eli siis kouluun mennessä. Mulla on tavoitteena kesäkuntoon 2020. Se on realistista. Tuntuu, ettei tästä kiinteytys-laihdutus-urakasta tule yhtään mitään. Epätoivo meinaa iskeä. Mutta onneksi on vielä motivaatiota, eilenkin olin jumpalla jo klo 10. Huomenna on taas treenipäivä.

Tänään lupasin mennä käymään meidän mummolla. Pitää taas raahata koko porukka ulos ja autoon. Jotenkin tästä lähtemisestä on aina tullut sellainen sirkus. Pojat huutaa, miehellä on kaikki hukassa ja olo on kuin kameilla, kun kävelee autolle. Mutta sellaista se on se perheen äidin elämä.

Pojat nukkuvat nyt pihalla päikkäreitä ja mulla on aikaa viettää laiskaa sunnuntaiaamua. Tosin pyykkikone pyörii ja edelliset pyykit odottavat viikkausta. Tämän pienen hetken otan itselleni ja nautin omasta ajasta teekupin kanssa. Piti taas vaihtaa kahvi hetkeksi pois, kun tuntui, ettei vatsa kestä sitä. Tosin ehkä sitä kahvin määräkin olisi voinut pienentää. Mutta talvisin tee on mahdottoman hyvää.

Ei se auta, kun kirmata pyykkien kimppuun ja laittaa kämppä taas kuntoon. Ehkä ne sosetalkootkin pitäisi aloittaa. Kaapissa odottaa perunat ja porkkanat valmistusta ja soseutusta.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Unimasaa etsimässä

Tänään olemme ylläri ylläri viettäneet ihan tavallisen kotipäivän. Ystävä kävi päivällä kahvittelemassa mun kanssa ja vaihtamassa kuulumisia. On niin ihana puhua joskus jonkun muunkin kanssa kuin miehen. Saa vaihtaa rauhassa ruokareseptejä ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ilman, että välillä tulee epäuskoinen katse, että onko pakko keskustella eri merkkisten kynttilöiden palo-ominaisuuksista.

O piti koko porukkaa taas viime yönä hereillä. Jopa E:kin heräsi siihen mekastukseen. Mulla meinasi jo usko loppua, etteikö tuo lapsi koskaan nuku. Toinen iloisesti tuijotteli sängyllä suurilla mantelinmuotoisilla silmillään. Ja jos häntä ei noteerannut niin sitten pistettii huuto käyntiin. Mies valvoi urheasti johonkin kolmeen asti ja siitä alkoi mun vuoro. O nukkui varmaan neljä kokonaista tuntia koko yönä. Eikä päivälläkään kovin paljoa. Pitäisikö tuosta lapsesta jo huolestua??? Nyt on mennyt tosin jo kaksi tuntia, ettei O ole herännyt. Uskallanko edes ajatella, että meillä jopa nukuttaisi ensi yönä.

Mulla oli villi ajatus, että lähde aamusta heti jumpalle jos saan nukuttua kunnolla. En laita kelloa soimaan, koska eiköhän tässä tapauksessa unikin ole ihan kohtuullisen tarpeellista. Mutta mikäli tämänpäiväinen meno jatkuu niin ehdin hyvin kymmeneksi salille. Olen eilen ja tänään herkutellut katkaravuilla niin heti tuli huono-omatunto asiasta. Vaikka eihän katkikset nyt niin epäterveellisiä ole. Mutta päässä on aina se ajatus, että jos joku on hyvää, on se myös epäterveellistä.

Päivällä sain aikaiseksi keitettyä pojille soseita. Tein peruna-, porkkana-, ja päärynäsosetta. Pakko oli lopettaa siihen, koska blenderi alkoi savuamaan. Ilmeisesti se ilmoitti, että tämän päivän sosekiintiö on täynnä. Huomenna teen vielä vähän peruna-porkkana-kanasosetta. Pitää sitä jossain yrittää vähän säästää. On nuo kuitenkin niin helppoja tehdä. Ei vaadi kuin pientä itsekuria, että saa jotain aikaiseksi. Sain mä tänään myös siivottua ,taas. Ja pesin myös poikien uuden talvihaalarit. Kävin eilen paikallisella kirpputorilla ja sain sieltä kaksi haalaria hintaan 14e. Toinen oli Lassien ja toinen joku retropuku. Musta se retro oli aika symppis. Ajattelin, että kohtahan nuo jo istuvat rattaissa itsekseen, eikä kaiken maailman pussien sisällä.

Nyt mä pistän kaikki mahdolliset raajat ristiin, peukut pystyyn ja kaikki muutkin uskomukset siinä samassa ja toivon,että meillä nukkuttaisi ens yönä kunnolla.

torstai 21. helmikuuta 2013

Piikki lihassa

Vissiin meillä rokotukset aiheuttivat pientä levottomuutta varsinkin O:ssa. Viime yönä jaksettiin valvoa noin 2.30 asti. Ja taas oli aamulla klo 8 herätys, kun E heräsi pirteänä uuteen päivään. Toivottavasti tämä yö olisi edes hieman levollisempi. Nyt O nukkuu vaunuissa olkkarissa. Mulla loppui jo usko sen nukahtamiseen omaan sänkyyn tai syliin. Kaikki keinothan ovat sallittuja, eikö? Mä elän todellakin toiveessa, että tuo riekkuminen johtuu rokotuksista eikä mistään myöhäisiän koliikista. Jotenkin se ei nyt oikein olisi mun toivomuslistan kärjessä. Mutta kaikki se on kuitenkin vastaan otettava. Mulle on ihan sama vaikka toinen nukkuisi lattialla, kunhan vain on hyvä olla. Lattialla nukkumisesta puheen ollen mulla tuli eilen paska-mutsi-kohtaus, kun E nukahti kesken päivän olkkarin lattialle. Jotenkin se vain nukahti. Kun katsoin sitä niin siinä se leikki iloisesti harson kanssa ja minuutin päästä nukkui. Noh, hyvähän se on, että jossain nukkuu. Alkaakohan mun ote vähän lipsumaan. Täytyy taas ryhdistäytyä, eikä antaa lasten nukahdella pitkin kämppää. Siitähän voi tulla vaikka tapa.

Äsken vielä pyykkikone hurisi, kun irrotin meidän sittereistä päälliset ja pistin koneseen. Tuskin kenenkään tarvitsee tietää meidän ruokalistaa, jonka olisi voinut lukea sitteristä. En tajua, että miten me ollaan saatu ne sellaiseen kuntoon. Niissä oli oikeasti jokaiselta ruokailulta jotain jäämiä. Ja se sitterin pesu ei ole ollut mun tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla. Tänään mun äiti kävi meillä ja huomautti asiasta. Siihen mä jotenkin sitten vasta havahduin. Mutta nyt sekin on tehty ja pojat pääsevät aterioimaan puhtaissa sittereissä. Mä niin odotan aikaa jolloin niistä pääsee eroon. Ne vie älyttömästi tilaa, kun ne ovat tuossa levällään. Pojat voisivat oppia reippaasti istumaan syöttötuoleissa.

Silloin, kun ei ollut lapsia niin mietin monesti, että mitä mä en ainakaan anna tai tee mun lapsille. Yksi ehdoton ei oli maissinaksut. Mä alan lepsumaan jo tässäkin asiassa, koska harkitsin ostavani niitä kaupasta. Jotenkin mulla takaraivossa jyskyttää ajatus, että saisin muutaman ylimääräisen oman minuutin jos pojat kiinnostuisivat niistä. Olempa mä kamala, kun ajattelen vain itseäni. Tosin se saatu aika menee siinä, kun mä hinkkaan niitä maissin jäämiä matosta tai vaihtoehtoisesti myös sitteristä ja pojista.

Toinen mitä mä vannotin itselleni etten tee koskaan, oli kaikkien koodien kerääminen. No, keräsin niitä Liberon koodeja ja tänään pääsin sitten ostoksille niiden kanssa. Taas olin paska-mutsi, enkä tilannut pojille leluja. Tilasin toilettilaukun, jossa on kosteuspyyhkeitä, saippuaa ja rasvaa. Onko taas hieman käytännölismpää kuin joku hemmetin kiinnitettävä ampiainen. Mä uskon,että meillä tulee niitä ampiaisia olemaan ihan tarpeeksi, kun pojat ymmärtävät enemmän lelujen päälle. Voin kääntää tämänkin ajatuksen niin,että mä ajattelin vain ja ainoastaan poikien hyvinvointia. Parempi se on,että lapset ovat puhtaita, kun että heillä on ampiainen. Vai olenko mä taas ihan väärässä näiden mun kasvatus/äidinvaisto- ajatusten kanssa???

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Laiskaa

Tämä aamu on ollut ihan huippu laiska. En ole tehnyt juurikaan mitään. Pojat nukkuvat taas ulkona ja saan hetken aikaa omille ajatuksilleni. Jotekin on ihan outo olla, kun ei tartte tehdä mitään. Josko tämä meidänkin siivouspäivä rytmi alkaisi toimia. Ei tartteisi ihan joka päivä touhuta ihan kamalasti. Ihana vain olla ja hörppiä teetä musiikin soidessa hiljaisella taustalla. Samalla voi sivusilmällä katsella parvekkeelle, että milloin vaunut alkvat heilumaan.

Molempien poikien lämpö laski hienosti Panadolin avulla. Ruoka maistui molemmille eilen joka aterialla tosi hyvin, niin siksi en jaksanut olla kovin huolissaan heidän voinnista. Harjoteltiin myös nokkamukin käyttöä niin saivat samalla vettä. Hienosti ja nopeasti nuo oppivat mukin käytön. Toki silläkin voi olla merkitystä, että kaikki menee aina suuhun. Oli se sitten muki tai lusikka. No, mutta pääasia on se, että harjoitellaan.

Huomasin eilen taas pienen arjen epäkohdan. Meillä loppui joku aika sitten vessasta käsienpesu aine, enkä ole muistanut ostaa uutta. No,otin sitten käyttöön "arestissa" olleen dettol-älä-koske-minuun-saippuan. Tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Mä sain sen lahjaksi ja jaksoin käyttää sitä hetken. Mua jotenkin niin ärsyttää sen toiminta. Aina saa odottaa sitä saippuaa ja annas olla jos vähänki pyyhit vettä sen edestä niin se ruikkii saippuat pitkin pöytiä. Enkä todellakaan muista joka kerta sammuttaa sitä aparaattia, koska sitten ärsyttää vielä enemmän, kun sieltä ei tule mitään vain siksi, ettei se ole lainkaan päällä. Että tällaista. Ei mulla mitenkään ole välillä pitkästyttävää kotona. Pitäisi vissiin oikeasti keksiä elämään muutakin sisältöä kuin kotona olo, niin en ehtisi kiteytyä noin älyttömiin asioihin.

Viimeiset kolme yötä meillä on nukuttu todella hyvin. Aivan varmasti ens yönä ei nukuta, kun hehkutan asiaa. Pojat käyvät nukkumaan ihmisten aikoihin ja heräävät noin klo 8. Jotenkin on ihan uudesti syntynyt olo, kun saa nukkua kunnollisia unia. Mutta nyt on tullut ongelma siinä, että mä nukun ihan älyttömän sikeästi. En muista, että milloin mä olisin nukkunut näin sikeästi. Aamulla ihan pelottaa, että olenko mä varmasti kuullut jos pojat ovat huutaneet. Ehkä mä kuitenkin siihen herään. Ja sitten ne unet. Olisi kiva mennä johonkin uni asiantuntijalle kertomaan mun unista. En muista milloin olisin nähnyt näin friikkejä unia. Aamulla saa aina miettiä, että mitä on oikein tapahtunut ja missä mä olen, kun unet ovat niin todentuntuisia. Ilmankos mua päivisi välillä väsyttää, kun kaiket yöt seikkalen unimaailmassa.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Haipakkaa

Viime päivät ovat menneet älyyttömän nopeasti ja kamalan väsymyksen vallassa. Mitä lie kevätväsymystä ilmassa. Minä, kun luuliin jo saaneeni pojat elämään samassa rytmissä niin viime päivinä mun ajatus on osoittautunut täysin vääräksi. Aamupäiväunet nukutaan melkein samaan aikaan, mutta muut päikkärit eivät. Onneksi yöt ovat sentään hieman parantuneet.

Eilen käytiin neuvolassa. O painoi 9kg ja E 7,3kg. Pitutuutta oli 67cm ja 66cm. Eipä neuvolatäti tällä kertaa valittanut yhtään poikien painosta. On kuulemma hyvin kasvaneet ja kehittyneet lapset. Eli samalla ruokavaliolla voidaan jatkaa tästäkin eteenpäin.

Tosin eilisten rokotusten jälkeen molemmilla nousi kuume. Aamulla O:lla oli reilu 38 ja E:llä 37,5. Pistin pojat silti ulos nukkumaan. Tuskin se kovin vaarallista on, koska tiedän, että kuume johtuu mitä todennäköisemmin niistä rokotteista. Pitää katsoa unien jälkeen, että onko Panadol yhtään laskenut lämpöä. Toivottavasti olisi.

Eilen pääsin taas käymään jumpalla. Kyllä teki hyvää pitkästä aikaa tehdä jotain fyysistä. Pitää katsoa, etä josko sitä tällä viikolla pääsisi toisenkin kerran jumppailemaan. Kyllä se on niin mieltä virkistävää olla hetki omien ajatusten kanssa ja vain antaa mennä.

Viikonloppu meni taas tosi reippaasti. Kävimme lauantaina juhlistamassa mun isän synttäreitä Amarillossa. Pojatkin käyttäytyivät oikein mallikelpoisesti. Pääsevät uudestaan mukaan joskus. Mua huvitti, kun Amarillo on paljon mainostanut uutta ruokalistaansa. Musta sinne oli tullut ehkä max.5 uutta ruokaa, mutta kaikkien ruokien hinta oli kylläkin noussut. Alkaa olla senkin paikan hinnat jo melko hävyttömiä. Toki jostain oikeasta herkusta olen valmis maksamaan enemmänkin, mutta en välttämättä mistään perus hampurilaisateriasta melkein 15e.

Mulla olisi haaveena päästä käymään loppuviikosta Ikeassa. En tiedä, että mitä loitsuja mu pitää hokea, että saan miehen mun kannalle tässä asiassa. Kerrankin mulla olisi oikea syy mennä sinne. Tahtoisin ostaa sieltä pojille syöttötuolit ja kotiin jotain pientä kivaa. Keväällä kun iskee aina pieni sisustus villitys.

Nyt täytyy taas lähtä laittamaan pyykit kuivumaan, ennen kuin pojat heräävät. Pitää pitää peukkuja, että se kuume olisi lähtenyt laskemaan.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Se hymyilee, vaikka siihen sattuu

Miksei aina kaikki voi mennä kivasti. Vai onko se todellakin niin, että paskan määrä on aina vakio. Silloin kun poikien kanssa menee hyvin niin aina joku muu mättää. Ja yleensä se on aina tuo mies, joka luekeutuu määreeseen joku muu. Mulla menee kohta hermo niin totaalisesti ettei ole tosikaan. Mä todellakin luulin, että elämme tasa-arvoisessa asemassa silloin kun menemme naimisiin. Kissan jalat. Mitkään asiat eivät muuttuneet mihinkään. Mä olisin eilen halunnut ostaa hiusvärin, mutta ei, se on täysin turhaa. Miks aina kaikki minuun panostaminen on turhaa???? Pleikkaripelit sun muut miesten jutut eivät ole koskaan turhia. Vaan se hemmetin muutaman euron hiusväri on täysin turha. Sen jumalan kerran kun haluisin vähän piristää ulkonäköä niin sekään ei onnistu. Ihan kiusallani alan kulkemaan kotona paskasissa verkkareissa ja meikkaamatta.

Joskus olen kuullut sanottavan, että jos viihtyy omassa kropassa, niin muukin elämä olisi silloin valoisampaa. Musta alkaa tuntua, että päivä päivältä mä vihaan omaa kroppaani ja ulkonäköäni enemmän. Olisi mieskin onnellinen, kun edes yritän tehdä tälle arjen- raiskaamalle- lookille jotain.

Tänään pojat lähtivät taas mummolaan hoitoon. Mummolla ja pappalla on ollut lomaviikko töistä, niin ne taas jaksaa olla poikien kanssa. Me oltiin mun ystävän kanssa sovittu jo kaksi viikkoa sitten, että tänään pidetään tyttöjen ilta. Jotekin musta tuntuu, etten voi edes nauttia siitä, kun mies on tuollainen kitupiikki. Tsiisus, että osaakin ottaa päähän. Miksi koskaan mun hyvinvointi ei kiinnosta ketään. Ja todellakin hyvinvointiin liittyy myös se, että pääsen joskus tyttöjen kanssa ulos.

Mulla on tunne, että tekisi mieli juosta päin seinää ja toivoa, että pää antaisi periks. Olen niin täynnä pyhää vihaa tätä koko hemmetin parisuhdetta kohtaan. Mäkin käyn tästä lähtien laskemaan joka hiton kopeekan jonka laitan miehen mahdolliseen hyvin vointiin. Enkä ajattele ruokakaupassa lainkaan toisen toiveita. Alan tekemään vain ja ainoastaan jotain halpaa ruokaa joka ei maistu miltään. Jos tälle linjalle kerran lähdetään niin mikäs siinä. Jokainen siis näköjään huolehtii vain ja ainoastaan omista tarpeista. Osaan mäkin tätä peliä pelata.

Miten ihminen voikin taas olla näin vihainen. Välillä mä niin kaiholla muistelen sitä aikaa kun sain olla ja elää ihan yksin ja omien tarpeideni kanssa. Ei tarvinnut koskaan ottaa ketää muita huomioon. Omalla tavallaan itsekäs elämä on todella helppoa ja ihanaa. En todellakaan pidä itsekkyyttä aina huonona piirteenä ihmisessä. Välillä saa ja pitää olla itsekäs. Niin mäkin meinaan tänään olla. Mä niin lähden sen mun ystävän kanssa ulos ja me pidetään tosi hauska ilta. Sanokoon tuo ukkeli mitä tahtoo. Mä nyt olen aina muutekin niin sekaisin, etten mä mitään siideriä olisikaan halunnut.

Taidampa kuunnella tähän väliin Lilly Allenin biisin Smile. Se pistää aina hymyilemään, edes vähän.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Ne pienet erot

Eipä ollut mun viime postauksessa järjen hiventäkään. Luin sen itse joku aika sitten enkä meinannut tajuta, mitä olin tahtonut sanoa. Taisin olla hieman liian väsynyt kirjoittamaan. Kokeillaan tänään paremmalla onnella. Jotenkin mulla on aina aikaa kirjoittaa vain ja ainoastaan illalla, kun pojat ovat jo nukkumassa. Mies on yllättäen taas pelaamassa kiekkoa ja mä saan ihan rauhassa polttaa kynttilöitä ja kuunnella sen mielestä huonoa musiikkia.

Mulla on jo pikkuhiljaa parempi olo. Ei enää kiristä niin paljon hermoja. Olen alkanut katsomaan asioita läpi sormien. Tosin tänään meinasi taas kiehahtaa, mutten mahtunut raivoamaan. Enkä mahtunut siksi, kun olin puoliksi meidän sängyn alla. Pojat nukkuivat päikkäreitä ulkona ja mulla oli hyvää aikaa siivota kämppä kuntoon. No, olin sitten moppini kanssa puoliks sängyn alla, kun mies tulee ja kysyy, että voinko tehdä sen ruotsin tehtävät sitten kun mulla on "ylimääräistä aikaa". Mulla kiehahti ihan hillittömästi kohdassa "ylimääräistä aikaa". Mikä on ylimääräinen aika??? Sellaista ei ole ollut moneen kuukauteen. En siis päässyt räjähtämään, koska muuten olisin lyönyt pääni sänkyyn. Miehen onni. Tein kuitenkin ne tehtävät, kun sain siivottua ja rauhoituttua.

Nyt kun olemme eläneet läheistä perhe-elämää koko porukalla niin musta on ollut hauska seurata niitä pieniä eroja naisen ja miehen välillä. Tai ainakin mun ja mun miehen välillä. Kun mä lämmitän mikrossa jotakin tai keitän vedenkeittimellä vettä, teen siinä samalla jotain pientä ja hyödyllistä. Esimerkiksi korjaan muruja pöydältä tai laitan astioita koneeseen. Mies saattaa tuijottaa joko mikroa tai tv:tä sen ajan. Miksi nainen ja mies on luotu näin erilaisiksi? Jotenkin musta on niin hassua, että miten eri tavalla asioista voikaan ajatella.Jos mä istun vessassa saatan tuijotella kaakeleiden välejä sen sijaan, että luen lehteä. Tänäänkin huomasin hirveän epäkohdan, kun suihkukaapin listat olivat likaiset. Ei muuta kuin putsaamaan. Jotenkin naisen ja miehen katseet kohdistuvat täysin eri asioihin. Miestä ei ärsytä koskaan sama asia kuin naista. Ehkä se on toisaalta hyvä, tai sitten ei.

Pojat ovat olleet hurjan reippaita ja kilttejä. Aloitimme toissapäivänä liharuokien maistelun. Hyvin näyttää maistuvan,eikä mun mielestä mitään oireita ole tullut. Ainakin yöt ovat rauhoittuneet huomattavasti. Yhtenä yönä herättiin ekan kerran vasta muistaakseni klo 7. Edelleen olen sitä mieltä, että se yöllinen riehuminen on johtunut toisten nälästä. Tajuaahan sen tyhmäkin, ettei se maito kauaa nälkää pidä. Nykyään me syödään iltapuuron lisäksi myös aamupuuro. Ja on muuten nukuttu päikkäreitä aina vähintään 2h, kun aloitin aamupuuron. Ehkä mä ylisyötän mun lapsia ja saan taas neuvolassa kamalat huudot. No, sitten ei auta, kun kuunnella sitä huutoa.

Mä en ole tänään poistunut kotoa muualle kuin lähikauppaan. On ollut tälläinen ihana sisäpäivä. Olen kulkenut hupparissa ja legginseissä koko päivän. Hiukset on tungettu nutturalle ja muutenkin olen ollut varmaan todella edustava ilmestys. Mutta tänään on ollut maanantai ja siivouspäivä, ei nyt sentään voi liikoja vaatia. Huomenna taas palaan ruotuun ja yritän näytää ihmiseltä, kun lähdetään mun mummon luo kylään.
Nyt taas hetkeksi kuuntelemaan musiikkia kynttilän valossa ja rauhoittumaan.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Kiehuu ja keittää

Eilen mulla oli soittoaika lääkärille, joka laittoi mulle kolme viikkoa sitten tämän hemmetin kierukan. Kaikki on kuulemma ihan normaalisti, vaikka olen vuotanut siitä lähtien. Odotetaan hänen mielestään vielä kuukausi. Pitääkö mun oikeasti kestää tätä vielä kuukausi??? Mä olen ihan kamala, kun koko ajan on tuskainen olo. Tuon kivun vielä kestää, mutta tätä ärsytystä ei kestä kukaan. Mulla palaa pinna ihan jokaisesta asiasta. Se on kuulemma ihan normaalia, kun taas alkoi hormonaalinen ehkäisy. Kohta mä näytän hormonaaliset ehkäisyt. Ei tämä oikeasti ole kivaa, kun tuntuu, ettei ole omaitsensä. Kai tähänkin tottuu. Mutta miksi aina nainen joutuu kärsimään kaikista oireista. Miehet saavat vain nauttia lapsista ja naiset joutuvat kestämään sen kaiken kamaluuden. Ja mä en todellakaan ole sitä mieltä, että kivut olisivat jääneet synnytyssaliin. Sieltä ne kivut oikeastaan tulikin mukaan. Onneksi ne ovat menneet jo ohi. Usko vain meinasi jossain vaiheessa loppua.

Tänään meillä on ollut tosi rento lauantai. Mitä mä nyt olen höyrynnyt. Mutta muuten muilla on ollut rauhallista. Normaalisti pyykki on pyörinyt ja pojat olleet ulkona. Iltapäivästä käytiin mun vanhemmilla kylässä ja syömässä. Oli tosi ihana päästä valmiiseen pöytään.

Mun vaari, eli isän isä on joutunut sairaalaan ja mulla on huono omatunto, kun en ole käynyt katsomassa häntä. Hän on ollut sairaalassa jo viikon, enkä vieläkään ole käynyt moikkaamassa häntä. Jos mä vaikka huomenna ryhdistaydyn ja käyn moikkaamassa häntä. Jotenkin mulla on aina huono omatunto jos en pidä huolta isovanhemmista. Tai ehkä se johtuu siitä, että mä inhosin sairaalassa oloa ja toivoin sinne vieraita niin nyt sitten haluaisin käydä piristämässä muita. En sitten tiedä, että olisiko musta piristäjäksi. Jotenkin musta tuntuu, ettei vaaria piristä mikään. Pitäisi vain saada toinen takaisin elämään kiinni ja tsempata häntä kuntoutumaan. Tausoista sen verran, että hänellä oli jotkut selkäkanavat???? tukkeessa ja siksi molemmista jaloista lähti tunto ja nyt leikkauksen jälkeen hänen täytyy opetella käveleminen uudestaan. Jotenkin tosi ankeaa.  Mutta mä luotan vaariin ja vaarin sisuun selviytyä tästäkin koettelemuksesta.

Mä hommasin meille huomiseksi lastenvahdin, että päästään miehen kanssa kaksistaan elokuviin. Halusin mennä katsomaan sen 21 tapaa pilata avioliitto. Jotenkin musta tuntuu, että se sopii tähän meidän elämäntilanteeseen erittäin hyvin. Josko mä siitä saisin neuvoja ja oppeja siihen, että mitä mun ei kannata tehdä. Enemmän mä taas odotan sitä aikaa, ettei mun tarvitse puoleentoista tuntiin puhua kenellekään yhtään mitään.

torstai 7. helmikuuta 2013

Hirveen hienoo

Tänään olimme poikien kanssa monikkokerhossa, jossa oli ne paljon puhutut kalliiden vaatteiden kutsut. No, mä sitten ihastelin siellä paria pipoa. Ne olivat aivan ihanat. Meillä on aina tapana arpoa emännänlahja, koska kukaan ei ole virallisesti siellä emäntänä. Kerrankin mä voitin jotain. Siis uskokaa tai älkää niin mä voitin sen lahjan. Lahjaksi sai valita muutaman tuotteen tai sitten tietyllä rahasummalla vaatteita. Mä sain pojille ne pipot ja niille jäi hintaa 2€. Vaikka toimin vastoin mun periaatteita niitä vaatteita kohtaan niin koin silti hyväksyttäväksi hankkia pipot, koska sehän oli melkein kuin lahja.

Voihan se olla, että pojat inhoavat pipoja eikä pidä niitä koskaan. Mistä sen tietää. Mutta ompahan nyt ainakin hatut kevääksi. On mulla vähän jopa huono-omatunto siitä, että voitin. Koska voi olla, etten olisi koskaan hankkinut niitä pipoja ilman voittoja. Mitä mä kattelin niitä esittelyssä olevia vaatteita, niin eipä ne nyt niin kovin ihmeellisiä ole. Aika samaan massaan ne menee, kuin monet muutkin lastenvaatteet. Nykyään, kun on vissiin muotia älyttömän kirkkaan ja isoprinttiset kuosit.

Mulla on taas tällä hetkellä laatuaikaa. Molemmat pojat nukkuvat ja mies on pelaamassa lätkää. Musta on niin ihana olla välillä yksin täydessä hiljaisuudessa puhumatta kenellekään. Tuntuu, että koko päivän mä höpöttelen pojille ja kuuntelen niiden ulinaa, niin joskus pitää saada olla hiljaa.

Meidän oletettu flunssakin on menemässä ohi. En edes tiedä, että oliko se flunssaa vai mitä. Iltapalalla pojat vetivät yhteensä 3,5prk pilttiä ja lautasellisen puuroa. Päivällä meni myös hedelmiä ja vihanneksia soseena. Jos tuolla ruoan määrällä ei nukuta niin jo on ihme.

Mä toivon, että ens yö menisi poikien osalta hyvin. Mulla on itellä jotenkin tosi väsynyt olo edelleen, vaikka viime yön nukuin ihan kohtuullisesti. Enkä mä mielestäni ole mitään kovin ihmeellistä tänään touhunnut. Sitä ihan normaalia pyykinpesua ja puhtaiden korjailua.

Hitto mä äsken erehdyin katselemaan taas meidän olkkarin mattoa. Mä siis syötän pojat olkkarissa sittereissä. No, se mattohan on ihan ryönänen, TAAS. Just mä pesin sen ja putsasin. Pakko olla huomenna aamulla taas reipas ja laittaa tuo matto kuntoon. Eihän tänne kehtaa ketään kutsua, kun matossa on päivän ruokalista. Eipä sillä, että meillä kovin usein kukaan käy.

Nyt mä istun vielä hetken ihan hiljaa ja fiilistelen taustalla soivaa musiikkia. Sen jälkeen painun sänkyyn nukkumaan, jotta jaksaa taas huomenna olla reipas.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kahvia,kahvia ja kahvia

Siis voi luoja mikä noita meidän poikia vaivaa???? Molemmat ovat olleet ihan äärimmäisen hankalia koko päivän. Meillä siis herättiin noin klo 7 ja oltiin "päiväunilla" ulkona jo noin klo 9. Onneksi pojat saivat nukuttua ulkona melkein kolme tuntia kumpikin. Siitä lähtien onkin ollut sitten kitinää senkin edestä. Kumpikaan ei viihdy hetkeäkään yksin missään. Ei lattialla, ei sitterissä tai missään muallakaan. Koko ajan toinen pojista roikkuu käsivarressa. Yritä siinä nyt sitten tehdä itse jotain hyödyllistä.

Viime yön aikana molemmille oli tullut jostain kulman takaa yskä. Todella inhottavan kuuloinen köhä. En kuitenkaan ole vielä huolestunut, koska ruoka on maistunut molemmille erittäin hyvin. Sitten mä olisin tosi huolestunut jos meidän pojat eivät söisi.

Mittasin päivällä molemmilta kuumeet. Varmaan sainkin kainalosta todella luotettavan tuloksen, mutta me mennään sillä. Kummallakin näytti pikkusen päälle 37. En siis pidä heitä vielä kuumepotilaina. Nyt molemmat ovat jo nukkuneet melkein kaksi tuntia. Tosin äärettömän levottomasti. Jopa meidän E on huudellut ja heilunut sängyssä, mitä hän ei normaalisti koskaan tee. Innolla odotan taas ensi yötä, että mitä se tuo tullessaan.

Huomenna on tosiaan monikkokerhossa me and i- kutsut. Olen tämän päivän psyykannut itseäni, etten halua sieltä mitään. Aivan tuhannen varmasti löydän sieltä jotain kivaa ja ihanaa pojille. Pitää pitää vain pää kylmänä, etten sorru mihinkään turhuuksiin.

Tänään, kun on tosiaan ollut hieman kipeyttä ilmassa niin mietin, että mistä mä oikeasti tiedän milloin pojat ovat kipeitä. No oikei, siitä ettei ne syö. Mutta voihan olla, että toiset ovat kipeitä ja syövät silti. Mulla on kamala stressi, etten osaa arvoida oikein heidän oloaan. Ja huomasin senkin, että nukun itse tosi levottomasti, kun kuulen toisen yskivän. Jotenkin siihen vain heti havahtuu. Heti kun toinen yskii kovaa niin toinen tietenkin herää. Mä ajattelin ensi yön vielä katsoa ja kuulostella miltä meno näyttää. Mikäli pojat häiritsevät paljon toisiaan niin sitten toisen meistä on muutettava toisen pojan kanssa olkkariin, että edes jotkut saavat nukuttua.

Vaikka mä poikia rakastankin eniten maailmassa niin tänään oikeastaan ensimmäisen kerran mietin, että miten helppoa olisi jos heitä olisi vain yksin. Kun koko päivän kannat toista sylissä ja toinen huutaa samalla huomiota jossain. Mun pitäisi ehdottomasti olla joku multipersoona, että musta riittäisi molemmille riittävästi huomiota. Jotenkin tänään olen kokenut itseni taas maailman riittämättömämmäksi ihmiseksi.

Nyt istun hetken ihan hiljaa sohvalla ja juon tuon teen loppuun. Sen jälkeen menen sänkyyn ja toivon, ettei kukaan yski, huuda, kilju tai tee mitään muutakaan muutamaan tuntiin. Tahtoisin kerrankin nukkua pitkän pätkän (lue:pitkä pätkä mulle tällä hetkellä on 3h)rauhassa. Varmasti saan kohta jonkinlaisen vatsahaavan tällä kahvin määrällä, mitä pitää päivän aikana juoda, että pysyy reippaana ja virkeänä.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Reippautta

Mä kävin tänään hiihtämässä! Tuntuu, että nyt alkoi se uusi elämä liikunnan ja ruoan suhteen. Olo on äärimmäisen voimaantunut. En hiihtänyt kuin 5km, ettei iske kamala jäykkyys huomenna. Ja oli muuten aika tappokeli ulkona. Oli koko päivän satanut lunta ja se luistelupuoli ladusta ei ollut aurattu. Siellä oli sitten mukava sivakoida pitkän tauon jälkeen. Kilometrin kohdalla olin aivan valmis katkomaan mun sukset, mutta sisulla menin koko matkan. Meinaan mennä jopa uudestaankin.

Eilen mulla oli aamupäivästä jostain syystä ihan karmea olo. Mun piti mennä poikien kanssa yläkertaan kahville, mutten kerta kaikkiaan kyennyt. Onneksi mies oli eilen kotona ja sain päivällä nukuttua tunnin verran. Uni auttoi mukavasti oloon ja illalla jaksoin lähteä jo perheen miesten kanssa vaunulenkille.

Meidän O on ollut kahtena edellisenä yönä aivan mahdoton. Hän herää monta kertaa yössä ja huutaa suoraa huutoa. Ei avaa aina edes silmiä. Ainut mikä rauhoittaa niin on pullo suuhun. Mä olen ollut ihan ihmeessä sen kanssa. Viime yönä mä heräsin valehtelematta tunnin välein rauhottelemaan O:ta. Mun käy E:tä sääliksi, kun joutuu nukkua kamalassa melussa.

Tänään me kasattiin iltapäivästä miehen kanssa toinenkin pinnasänky. Jos se edes hieman rauhottaisi meidän öitä. Eihän ne sängyt ääntä eristä, mutta nyt on ainakin molemmilla reilusti tilaa nukkua. Muutenkin piti laittaa makuuhuoneen järjestystä uusiksi, että kaikki tarvittava mahtuu.

Viikonloppuna mun ystävä kertoi ihan mahtavan idean mobilesta. Mulla on kaapissa lojumassa sellainen mustekalan muotoinen ripustin pikkupyykille. Käytin sitä paljon edellisessä asunnossa, koska kuivaustilaa oli tosi vähän. No, tänään mä viritin sen mustekalan katosta roikkumaan ja laitoin niihin ripustimiin kiinni poikien leluja. Siis aivan mahtavaa. Pojat malttoivat katsella sitä viritystä pitkän aikaa. Laitoin siihen kiinni erilaisia ja erikokoisia leluja. Jostain läähtee ääntä ja toisista saa kiinni. Jos se edes hieman auttaisi viihtymään jossain muuallakin kuin sylissä.

Laitoin viime viikolla palautetta paikalliseen Anttilaan siitä, ettei me mahduta poikien rattaiden kanssa niiden invahissiin eikä liukuportaisiin. Eilen mulle soitettiin, että infossa odottaa mua jokin pieni vainvanpalkka. Tänään sitten sain pussin ja siellä oli ihania erilaisia tuotenäytteitä. Kannatti kirjoittaa ystävällinen palaute, niin sain jotain hyvääkin. Mikäpä on arjen-raiskaamalle-kotiäidille piristävämpää kuin ihanat rasvat. Voi edes kuvitella näyttävänsä kauniilta.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kysymyksiä

Tänään on ollut rauhallinen sunnuntai. Oikeastaan en ole tehnyt mitään muuta kuin pessyt pyykkiä ja siivonnut oman vaatekaapin. On ollut ihana vain olla ja lötsiä. Kävin mä alkuillasta pienellä kävelyllä yksin. Pakko oli päästä ulos ennen kuin mies lähti taas pelaamaan. Muuten olisi alkanut ahdistamaan, jollen olisi saanut yhtään happea. Eipä se mun lenkki pitkä ollut, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Olen tänään koonnut ajatuksia ja ehkei kaikki olekkaan niin huonosti, kuin olen pienessä päässäni ehtinyt ajatella. Ehkä ihmiselle tulee toisinaan epätoivoisia hetkiä ja tuntuu,että kaikki on ihan pilalla. Kaikki elämä suuret muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet niin nopeasti, niin ehkä mun herkkä pääkoppa ei meinaa pysyä perässä.

Tänään kävelyllä ollessa mietin,että ehkä suurin mun ongelmista on vapauden tunteen puuttuminen. Ennen mä olen aina saanut mennä ja tulla ihan miten mua huvittaa, mutta nyt mun menemisiä rajoitetaan. Olen myöskin ainut lapsi niin aina olen saanut mennä ja tulla yksin. Nyt välillä ahdistaa se, että mukana on aina joku. Multa puuttuu se tietty itsekkyys elämässä. Mietiskelin tänään niitä aikoja, kun asuin Helsingissä ja vaeltelin pitkin katuja yksin. Sain mennä minne huvitti ja  milloin vain. Kämppiksen kanssa tehtiin yllättäviä matkoja milloin mihinkin. Ehkä mä sisimmässäni kaipaan tietynlaista vapautta tehdä ja olla niin kuin haluan. Nyt mulla on kuitenkin perhe odottamassa, enkä voi olla niin vapaa kuin ennen. Ja välillä musta tuntuu, että kaupassa käynti on mun ainutta omaa aikaa ja sekös se vasta ahdistaakin. Mulle ruokakaupassa käynti on vain pakollinen paha. Mielummin pistän miehen kauppaan kun menen sinne itse jonottamaan kaikkien kiukkuisten eläkeläisten ja perheen äitien kanssa.

Ahdistaako mua oikeasti se, että tiedän olevani perheen äiti? Mistä mä tiedän,että mitä oikea perheen äiti saa ajatella? Nyt varmaan jotkut leimaavat mut täysin kelvottomaksi äidiksi, kun haaveilen näin paljon omasta ajasta ja vapaudesta tehdä mitä huvittaa. Siinähän leimaatte. Mutta kai ihminen vielä saa sentään ajatella mitä huvittaa? En koskaan voisi hylätä poikia tai aiheuttaa niille mitään ikävää. Mutta silti musta tuntuu, että jonain päivänä mä jätän ne päiväksi tai kahdeksi miehen luo ja painun kaverin kanssa johonkin pienelle matkalle. Uskon, että viimeistään sen jälkeen sitä oikeasti tajuaa miten onnekas täytyy olla omasta perheestä. Eikö se niin mene, että kaiken tajuaa vasta jälkeen päin tai sitten kun on menettänyt jotain. Tätä mun pientä perhettä en kuitenkaan halua menettää mistään hinnasta.

Miksi ihmeessä mulle on tullut tälläisiä ajatuksia vasta nyt? En koskaan aiemmin ole pohtinut elämääni. Ehkä tämä on joku ihmisenä kasvamisen vaihe. Ehkä kaikki tuoreet äidit käyvät samoja ajatuksia läpi. Mutta miksi ihmeessä tuntuu, että äideiltä on kielletty kaikki haaveilu? Hyvät äidit saavat haaveilla ainoastaan yhteisistä lomista perheen kanssa ja Puuhamaasta. Toki mäkin haaveilen niistä omalla tavallani, mutta kyllä mä voin rehellisesti sanoa haaveilevani myös omasta laatuajasta. Voitte kivittää mut tästä haaveilusta.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Voi elämä

Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin ulkona mun ystävän kanssa. Oli todella ihanaa jutella rauhassa ja päästä pois kotoa. Olin poissa kokonaiset neljä tuntia ja mies oli pärjännyt poikien kanssa hyvin. Lähdin vasta, kun molemmat olivat jo nukkumassa. Tiedän, että millaista tuskaa on saada pojat nukkuman yksin jos molemmat ovat hankalalla tuulella. Siksi otin varman päälle ja varmistin,että molemmat nukkuvat ennen kuin lähden. Saan edes jonkinlaisen mielenrauhan.

Mulla on ollut jostain syystä tänään äärimmäisen haikea olo. En tiedä, että mistä se johtuu, mutta koko ajan saa purra kieltä, etten purskahda itkuun. Ehkä väsymyksellä on jotain tekemistä asian kanssa. Eilen näin kaupungilla muutaman vanhan tutun. Mulla iski kamala kateus muita ihmisä kohtaan, kun tuntuu, että kaikki tekevät elämässään jotain hienoa. Mua jotenkin hävetti sanoa, että mä olen vain kotiäiti. Tuntuu, että mä olen ihan maailman pohjasakkaa, kun olen vain kaiket päivät lasten kanssa kotona "tekemättä mitään hyödyllistä".

Kiinnitin huomiota sanoihin "tekemättä mitään" ja tajusin, että mä olen tämän perheen kokki, siivooja, sairaanhoitaja, viihdyttäjä, nukuttaja,pyykkääjä ja kaikki ne muutkin mahdolliset roolit.Ja koskaan en saa mieheltä mitään kiitosta siitä, että tämä arki pyörii edes jotenkin lapsista huolimatta. Mua on alkanut risomaan ihan älyttömästi se, että kaikki mun tekeminen on täysin itsestään selvää. Joskus tekisi mieli olla tekemättä mitään ja katsoa, että mihin se vaikuttaa. ruveta täysin itsekkääksi. En ajattelisi valinnoilla ketään muita kuin poikia ja itseäni. Villi veikkaus on se, ettei se vaikuttaisi mihinkään. Paitsi, että sitten mulla olisi vielä suurempi työ pitää kaikki järjestyksessä. Miehen mielestä mä olen neuroottinen ja täysi natsi, äitinä ja vaimona. Jotenkin on hurjan kannustavia sanoja parisuhteen tässä vaiheessa. Mä, kun en vaadi mitään muuta kun edes pientä kunnioitusta. Mä pidän siivoamisesta ja kotitöistä, mutta inhoan sitä, että sille ei anneta mitään arvoa. Jos mä viikkaan vaatteet kaappiin niin seuraavalla kerralla kaappi on ihan hujan hajan. Ja jos mä imuroin niin ei sen jälkeen heti kaikkia murusia rasvistella lattialle. Sisäisesti mä kärsin tästä mun asemasta ihan suunnattomasti. Ehkä mä vielä joskus lopetan tämän yrittämisen ja annan kaiken vain olla. Enkä edes halua mitään suurta. Vain joskus muutaman sanan, kiitos kulta tai jotain muuta, että asia oltaisi huomattu.

Mä olen niin pettynyt ja kiukkuinen, että istua mökötän koneella ja kuuntelen musiikkia. Onneksi pojat jo nukkuvat kiltisti. Kohta täytyy kömpiä niiden kanssa nukkumaan. Sitä ennen pitää vielä laittaa pyykit kuivumaan ja varmaan vielä yksi koneellinen pyörimään. Eli kello huitelee todennäköisesti taas puolta yötä, kunnes pääsen lepäämään. Ainiin, munhan piti alkaa ajattelemaan itseäni ja lopettaa tämä yrittäminen. Montakohan päivää menisi, kunnes miehes huomaisi, ettei pyykkihuolto pelaa. Ehkä silloin, kun viiminenkin sukkapari olisi pesussa ja pyykkivuori tulisi kylpyhuoneen ovella vastaan.

Iloisia asioita elämässä on kuitenkin pojat, hyvät ystävät, kynttilät ja tulppaanit. Mä sentään voin itse nauttia näistä mun kynttilöistä ja tulppaaneista vaikka miehen mielestä ne ovat ihan turhia. Aina epätoivoisena hetkenä pitää muistaa se, että mulla on maailman ihanimmat pojat. Välillä mietin, että mitä mä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, että mulle suotiin kaksi noin täydellistä pakkausta. Eilen tuli taas muistutus siitä, että miten tärkeitä hyvät ystävät ovat. Ne ovat huomattava voimavara. Niin kuin joku on joskus sanonut, että onneksi ystävät voi valita, mutta sukulaisia ei. Tämä on kaikille mun ystäville <3 niille kaikille yhden käden sormilla laskettaville. Ei se määrä vaan laatu tässäkin asiassa pitää paikkansa.