sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ettei totuus unohdu

Eilen satuin lukemaan Me Naiset lehteä. Siinä oli juttua bloggaamisesta. Ihmiset kuulemma ajattelevat, että bloggaajien elämä on aina kauhean ihanaa ja kaikki on kotona kunnossa ja kohdallaan. Mä mietin, että sellainen ajatus on aika totta. Mulla on muutama blogi joita seuraan ja todellakin niistä tulee ajatus, että kotona tuoksuu aina pulla ja äiti on aina edustuskunnossa. No, sen jälkeen aloin lukemaan näitä omia kirjoitusiani. Huomasin, että suurimmaksi osaksi mä vain valitan näissä. Tuli melkein huono-omatunto, kun jokaisessa postauksessa oli aina jokin asia huonosti, yleensä se asia oli aika mitätön. Mutta ainakaan kukaan tuskin saa sellaista kuvaa, että tämä perhe-elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista meidän perheessä. Sitä se ei mun mielestä todellakaan ole. Eikä sen pidäkkään olla.

Toisaalta olisi helppo luoda jonkilainen "kulissi" jos tänne päivittäisi aina vain ihania sisustus- ja vaatehankintakuvia. Mutta, kun se arki ei todellakaan ole sitä. Se on ehkä joskus pienen hetken. Kunnes joku on sotkenut tai vaatteet ovat yltäpäältä porkkanassa. Ei siinä paljoa tee mieli sisustaa, kun tietää, ettei mikään ole paikallaan kuin pienen hetken. Enkä myöskään tee mitään suuria ja kalliita vaatehankintoja, koska mä niin toivon, että tässä pääsisi vielä siihen vaatekokoon johon pyrin. Pojat saavat merkkivaatteita vasta, kun ruoka pysyy suussa ja lusikka kädessä. Eli siis kouluun mennessä. Mulla on tavoitteena kesäkuntoon 2020. Se on realistista. Tuntuu, ettei tästä kiinteytys-laihdutus-urakasta tule yhtään mitään. Epätoivo meinaa iskeä. Mutta onneksi on vielä motivaatiota, eilenkin olin jumpalla jo klo 10. Huomenna on taas treenipäivä.

Tänään lupasin mennä käymään meidän mummolla. Pitää taas raahata koko porukka ulos ja autoon. Jotenkin tästä lähtemisestä on aina tullut sellainen sirkus. Pojat huutaa, miehellä on kaikki hukassa ja olo on kuin kameilla, kun kävelee autolle. Mutta sellaista se on se perheen äidin elämä.

Pojat nukkuvat nyt pihalla päikkäreitä ja mulla on aikaa viettää laiskaa sunnuntaiaamua. Tosin pyykkikone pyörii ja edelliset pyykit odottavat viikkausta. Tämän pienen hetken otan itselleni ja nautin omasta ajasta teekupin kanssa. Piti taas vaihtaa kahvi hetkeksi pois, kun tuntui, ettei vatsa kestä sitä. Tosin ehkä sitä kahvin määräkin olisi voinut pienentää. Mutta talvisin tee on mahdottoman hyvää.

Ei se auta, kun kirmata pyykkien kimppuun ja laittaa kämppä taas kuntoon. Ehkä ne sosetalkootkin pitäisi aloittaa. Kaapissa odottaa perunat ja porkkanat valmistusta ja soseutusta.

1 kommentti:

  1. Mä joudun jonkun verran miettimään mistä uskallan kirjoittaa. Parisuhteesta en halua mitään negatiivista kirjoittaa, kun en halua vanhempieni tietävän huonoista asioista. Vaikka mieheni ei juuri koskaan juttujani luekaan, niin isä ja äiti lukevat aina. :D Jotkut työkavereista veti herneet nenään kirjoituksestani, jossa ilmoitin etten kuulunut porukkaan vaikka kuinka yritin kirjoittaa että kyse ei ole ihmisistä vaan minun päänupista. Silti. Ei pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat, koska kirjoitan omia aatoksia, mutta silti pakko hiukan sensuroida jo valmiiksi. :)

    VastaaPoista