sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kysymyksiä

Tänään on ollut rauhallinen sunnuntai. Oikeastaan en ole tehnyt mitään muuta kuin pessyt pyykkiä ja siivonnut oman vaatekaapin. On ollut ihana vain olla ja lötsiä. Kävin mä alkuillasta pienellä kävelyllä yksin. Pakko oli päästä ulos ennen kuin mies lähti taas pelaamaan. Muuten olisi alkanut ahdistamaan, jollen olisi saanut yhtään happea. Eipä se mun lenkki pitkä ollut, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Olen tänään koonnut ajatuksia ja ehkei kaikki olekkaan niin huonosti, kuin olen pienessä päässäni ehtinyt ajatella. Ehkä ihmiselle tulee toisinaan epätoivoisia hetkiä ja tuntuu,että kaikki on ihan pilalla. Kaikki elämä suuret muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet niin nopeasti, niin ehkä mun herkkä pääkoppa ei meinaa pysyä perässä.

Tänään kävelyllä ollessa mietin,että ehkä suurin mun ongelmista on vapauden tunteen puuttuminen. Ennen mä olen aina saanut mennä ja tulla ihan miten mua huvittaa, mutta nyt mun menemisiä rajoitetaan. Olen myöskin ainut lapsi niin aina olen saanut mennä ja tulla yksin. Nyt välillä ahdistaa se, että mukana on aina joku. Multa puuttuu se tietty itsekkyys elämässä. Mietiskelin tänään niitä aikoja, kun asuin Helsingissä ja vaeltelin pitkin katuja yksin. Sain mennä minne huvitti ja  milloin vain. Kämppiksen kanssa tehtiin yllättäviä matkoja milloin mihinkin. Ehkä mä sisimmässäni kaipaan tietynlaista vapautta tehdä ja olla niin kuin haluan. Nyt mulla on kuitenkin perhe odottamassa, enkä voi olla niin vapaa kuin ennen. Ja välillä musta tuntuu, että kaupassa käynti on mun ainutta omaa aikaa ja sekös se vasta ahdistaakin. Mulle ruokakaupassa käynti on vain pakollinen paha. Mielummin pistän miehen kauppaan kun menen sinne itse jonottamaan kaikkien kiukkuisten eläkeläisten ja perheen äitien kanssa.

Ahdistaako mua oikeasti se, että tiedän olevani perheen äiti? Mistä mä tiedän,että mitä oikea perheen äiti saa ajatella? Nyt varmaan jotkut leimaavat mut täysin kelvottomaksi äidiksi, kun haaveilen näin paljon omasta ajasta ja vapaudesta tehdä mitä huvittaa. Siinähän leimaatte. Mutta kai ihminen vielä saa sentään ajatella mitä huvittaa? En koskaan voisi hylätä poikia tai aiheuttaa niille mitään ikävää. Mutta silti musta tuntuu, että jonain päivänä mä jätän ne päiväksi tai kahdeksi miehen luo ja painun kaverin kanssa johonkin pienelle matkalle. Uskon, että viimeistään sen jälkeen sitä oikeasti tajuaa miten onnekas täytyy olla omasta perheestä. Eikö se niin mene, että kaiken tajuaa vasta jälkeen päin tai sitten kun on menettänyt jotain. Tätä mun pientä perhettä en kuitenkaan halua menettää mistään hinnasta.

Miksi ihmeessä mulle on tullut tälläisiä ajatuksia vasta nyt? En koskaan aiemmin ole pohtinut elämääni. Ehkä tämä on joku ihmisenä kasvamisen vaihe. Ehkä kaikki tuoreet äidit käyvät samoja ajatuksia läpi. Mutta miksi ihmeessä tuntuu, että äideiltä on kielletty kaikki haaveilu? Hyvät äidit saavat haaveilla ainoastaan yhteisistä lomista perheen kanssa ja Puuhamaasta. Toki mäkin haaveilen niistä omalla tavallani, mutta kyllä mä voin rehellisesti sanoa haaveilevani myös omasta laatuajasta. Voitte kivittää mut tästä haaveilusta.

1 kommentti:

  1. Tottakai äiditkin saa vapautta kaivata ja se tekee vaan hyvää viettää ilta, päivä tai viikonloppu ilman lapsia, aikuisessa seurassa. Ja sitä pitääkin välillä tehdä irtiotto arjesta, eihän sitä muuten jaksa! Ei se tee kenestäkään huonoa äitiä:) Itse oon ollu pisimmillään erossa esikoisesta 4pv, pitempään en varmaan pystyisikään kun ikävä tulee. Sekin yllättää aina, että vaikka kovin tarvii omaa aikaa ja tilaa, niin kuin äkkiä sitä sitten kuitenkin ikävöi lapsia:)

    VastaaPoista