lauantai 2. helmikuuta 2013

Voi elämä

Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin ulkona mun ystävän kanssa. Oli todella ihanaa jutella rauhassa ja päästä pois kotoa. Olin poissa kokonaiset neljä tuntia ja mies oli pärjännyt poikien kanssa hyvin. Lähdin vasta, kun molemmat olivat jo nukkumassa. Tiedän, että millaista tuskaa on saada pojat nukkuman yksin jos molemmat ovat hankalalla tuulella. Siksi otin varman päälle ja varmistin,että molemmat nukkuvat ennen kuin lähden. Saan edes jonkinlaisen mielenrauhan.

Mulla on ollut jostain syystä tänään äärimmäisen haikea olo. En tiedä, että mistä se johtuu, mutta koko ajan saa purra kieltä, etten purskahda itkuun. Ehkä väsymyksellä on jotain tekemistä asian kanssa. Eilen näin kaupungilla muutaman vanhan tutun. Mulla iski kamala kateus muita ihmisä kohtaan, kun tuntuu, että kaikki tekevät elämässään jotain hienoa. Mua jotenkin hävetti sanoa, että mä olen vain kotiäiti. Tuntuu, että mä olen ihan maailman pohjasakkaa, kun olen vain kaiket päivät lasten kanssa kotona "tekemättä mitään hyödyllistä".

Kiinnitin huomiota sanoihin "tekemättä mitään" ja tajusin, että mä olen tämän perheen kokki, siivooja, sairaanhoitaja, viihdyttäjä, nukuttaja,pyykkääjä ja kaikki ne muutkin mahdolliset roolit.Ja koskaan en saa mieheltä mitään kiitosta siitä, että tämä arki pyörii edes jotenkin lapsista huolimatta. Mua on alkanut risomaan ihan älyttömästi se, että kaikki mun tekeminen on täysin itsestään selvää. Joskus tekisi mieli olla tekemättä mitään ja katsoa, että mihin se vaikuttaa. ruveta täysin itsekkääksi. En ajattelisi valinnoilla ketään muita kuin poikia ja itseäni. Villi veikkaus on se, ettei se vaikuttaisi mihinkään. Paitsi, että sitten mulla olisi vielä suurempi työ pitää kaikki järjestyksessä. Miehen mielestä mä olen neuroottinen ja täysi natsi, äitinä ja vaimona. Jotenkin on hurjan kannustavia sanoja parisuhteen tässä vaiheessa. Mä, kun en vaadi mitään muuta kun edes pientä kunnioitusta. Mä pidän siivoamisesta ja kotitöistä, mutta inhoan sitä, että sille ei anneta mitään arvoa. Jos mä viikkaan vaatteet kaappiin niin seuraavalla kerralla kaappi on ihan hujan hajan. Ja jos mä imuroin niin ei sen jälkeen heti kaikkia murusia rasvistella lattialle. Sisäisesti mä kärsin tästä mun asemasta ihan suunnattomasti. Ehkä mä vielä joskus lopetan tämän yrittämisen ja annan kaiken vain olla. Enkä edes halua mitään suurta. Vain joskus muutaman sanan, kiitos kulta tai jotain muuta, että asia oltaisi huomattu.

Mä olen niin pettynyt ja kiukkuinen, että istua mökötän koneella ja kuuntelen musiikkia. Onneksi pojat jo nukkuvat kiltisti. Kohta täytyy kömpiä niiden kanssa nukkumaan. Sitä ennen pitää vielä laittaa pyykit kuivumaan ja varmaan vielä yksi koneellinen pyörimään. Eli kello huitelee todennäköisesti taas puolta yötä, kunnes pääsen lepäämään. Ainiin, munhan piti alkaa ajattelemaan itseäni ja lopettaa tämä yrittäminen. Montakohan päivää menisi, kunnes miehes huomaisi, ettei pyykkihuolto pelaa. Ehkä silloin, kun viiminenkin sukkapari olisi pesussa ja pyykkivuori tulisi kylpyhuoneen ovella vastaan.

Iloisia asioita elämässä on kuitenkin pojat, hyvät ystävät, kynttilät ja tulppaanit. Mä sentään voin itse nauttia näistä mun kynttilöistä ja tulppaaneista vaikka miehen mielestä ne ovat ihan turhia. Aina epätoivoisena hetkenä pitää muistaa se, että mulla on maailman ihanimmat pojat. Välillä mietin, että mitä mä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, että mulle suotiin kaksi noin täydellistä pakkausta. Eilen tuli taas muistutus siitä, että miten tärkeitä hyvät ystävät ovat. Ne ovat huomattava voimavara. Niin kuin joku on joskus sanonut, että onneksi ystävät voi valita, mutta sukulaisia ei. Tämä on kaikille mun ystäville <3 niille kaikille yhden käden sormilla laskettaville. Ei se määrä vaan laatu tässäkin asiassa pitää paikkansa.


2 kommenttia:

  1. Virtuaali-tulppaanit lähti sinne juuri nyt. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Sinne myös keväisiä kukkia takaisin :)

    VastaaPoista