sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Urheilua

Eilen tuli käytyä pitkästä aikaa jäähallilla. Kävin poikien kanssa katsomassa yhden miehen pelin. Minähän en ole todellakaan jääkiekon ystävä, mutta olihan se ihan jees hengailla tovi hallilla. Lähinnä mun aika meni ihmisten seurailuun ja siihen etten oksentanut, kun kävelin pukuhuoneen ohi. Voi elämä miten voi haista hiki. Miksi naisten jumppasalin pukuhuoneessa haise tolta?? Oikeasti alkoi etomaan ja silmiä kirveltämään se katku, hyi yök.

Hallilla liikuskeli noin 11-14 vuotiaita tulevia mahdollisia jääkiekkoilijoita. Mua nauratti ihan hullusti, kun jokaisella oli kassi, jossa oli pyörät alla. Näytti, kun kaikki olisivat laivalle lähdössä, kun pojat nätissä jonossa kulkivat kassit rullaten perässä. Miksi pitää urheilijoilla olla kassissa pyörät? Luulisi, että se kävisi jo vähän treenistä, kun raahaa kamoja edestakaisin.

Toinen mua ihmetyttävä asia oli se, että miten kallis laji jääkiekko on. Ainahan siitä on puhuttu, mutta nyt sitä vasta ajattelee, kun on omia lapsia.Musta se asettaa ihmiset ja lähinnä lapset todella eriarvoiseen asemaan. Luin hallin seinällä ilmoitusta, jossa oli mainos kesällä järjestettävästä leiristä. Ikähaarukka tähän tapahtumaan oli ala-asteikäiset nuoret. Leiri kesti viisi arkipäivää klo 8-16. Hintaa tällä lystille tuli 230e. Luulisi, että tolla hinnalla pääsisi jo muuallekin leireilemään, kuin jäähallille muutamaksi tunniksi.

 Ja se kaikki aika mitä muu perhe joutuu jäähallilla viettämään. Eilenkin näin tuttava rouvan, joka oli tulossa pitämään kahvilaa, kun pojalla oli peli. Siis mä en todellakaan kuluttaisi lauantai-iltaa jäähallilla myyden makkaraa. Tiedän olevani taas todella itsekäs. Mutta ei se musta tarkoita sitä, että jos lapsi harrastaa niin koko perhe on samassa veneessä. Eri asia on tukea muuten lasten urheilua. Ennemmin mä olen sillä aikaa kotona tekemässä lapselle tarveellistä iltapalaa treenin jälkeen syötäväksi.

Onhan niitä kalliita lajeja muitakin. Pitää toivoa, että meidän lapset eivät kiinnostu mistään kovinkaan tyyriistä lajista kovinkaan aikaisin. Ensiksi panostetaan kaikkiin vermeisiin ja vetimiin hurjat summat ja lapsi ilmoittaa 15vuotiaana, että ko. laji onkin ihan persestä. Mitä siinä sitten enää voi tehdä?

Mä itse toivon, että molemmat pojat harrastaisivat urheilua tulevaisuudessa, mutta se mitä lajia, niin jääköön nähtäväksi. Itse urheilin nuorena paljon ja monipuolisesti. Ehkä siksi, mulle liikunta on jäänyt kroppaan elämään nyt vähän vanhempanakin. Mun tuurilla molemmat pojat alkavat soittaman torvea ja sitä harjoitellaan kotona kolme tuntia päivässä. Mutta mikäpä siinä, jos se tekee lapseni onnellisiksi. Onneksi sentään ei tarvitse ihan vielä miettiä, että mitä harrastetaan. Tämäkin aihe tuli vain mieleen, kun luin jotain lehteä, jossa pienillä vauvoilla oli jo monena päivänä viikossa erilaisia harrastuksia. Ehkä mä olen vain laiska, kun en jaksa/viitsi raahata poikia muskariin, vauvauintiin, kerhoon ja jumppaan. Todennäköisesti pojat purkavat näitä vauva-ajan traumoja sitten vanhempana terapiassa. Otan syyn niskoilleni.

2 kommenttia:

  1. Elä sano ei koskaan ;) Siellä sitten paistelet sitä makkaraa kun pojat läiskii kumilätkää! Sieltä harrastusten parista löytyy lisäksi juttuseuraa ja se kahvivuoro ei osu kovin usein ;)) Nim. syyskuisen ja 5-veen kanssa kahviovuoron hoitanu. Hyvin meni ja kivaa oli... vaihtelua kotiäidin arkeen!

    VastaaPoista
  2. Se voi olla hyvin mahdollista. Muistan sua sitten Suvi, kun huomaan itseni kääntelemässä makkaroita lauantai-iltana jäähalilla :)

    VastaaPoista