lauantai 31. elokuuta 2013

Vääryys

Tänään kävin pitkästä aikaan autokaupassa. En muista, että milloin viimeksi olisin ko. liikkeessä vieraillut. Jouduttiin miehen kanssa odottelemaan aikaamme siellä ja istuskeltiin ja ihmeteltiin. Minulle iski siellä silmään huutava vääryys.

Silloin, kun olin äitiysneuvolan asiakas ja minulla oli aikaa istua aulassa rauhassa ja odottaa vuoroani niin lueskelin usein siellä lehtiä. Kävin monesti koko pinon läpi, että mitä sieltä löytyy. Oli Vauvaa, Kaksplussaa, Meidän kotia ja TM. Ymmärrän, että mihet pitää saada viihtymään neuvolassa. Mutta mitä on autokaupassa. Melkein voin sanoa, että nainen on yhtä pihalla autokaupassa kuin mies neuvolan aulassa. Naiselle oli autokaupassa tarjolla vain TM ja Autobild. Missä oli kaikki Kotivinkit, Me naiset ja muut naisten lehdet?
Tässä tätä tasa-arvoa taas on. Miehet kyllä otetaan huomioon naisten paikoissa, mutta naisia ei miesten paikoissa.

Meitä ennen oleva asiakas oli todella vaikea. Kuulimme kuinka hän kitisi, nillitti ja valitti kaikesta. Arvatkaapa mitä, hän oli nainen. Kaikesta huolimatta mä olen vahvasti sitä mieltä, että naisen pitäisi olla aivan hiljaa autokaupassa. Kommentoida saa vain ja ainoastaan penkkien ja auton väriä. Toki poikkeuksiakin naisissa löytyy, ettei pidä täysin yleistää. Mutta nämä naiset tietävät, että ymmärtävät eivätkä yritä esittää viisaampia kuin oikeasti ovat.

Kaikesta huolimatta saatiin auto ostettua ja kohta päästään kurvailemaan uudella autolla. Jollei arki olisi liian luxusta niin taidankin tästä mennä vaihtamaan toisen lapsen kakkavaipan...


torstai 29. elokuuta 2013

haukotus

Olin reipas ja jaksoin jopa avata tietokoneen. Monena iltana on pitänyt, mutta en vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Mies aloitti työt uudessa firmassa ja kaikki päivät menevät mulla poikien kanssa. Mies on poissa kotoa 6-18, mutta onneksi tulee kuitenkin illaksi aina kotiin. Tosin taas mä olen yksin, kun jääkiekkokausi alkoi...

Tänään kävin päivälenkillä poikien kanssa paikallisessa ostoskeskuksessa. E:n kummi oli mukana piristämässä meitä. Päätettiin jossain vaiheessa mennä istumaan jonnekkin, jotta saadaan syötettyä pojille lounas. No, valikoiduimme menemään Arnoldsiin, koska se oli helpossa paikassa meidän porukalle. Kysyin kauniisti myyjältä lusikkaa lainaksi. "Joo meillä ei ole kuin noita sekoitustikkuja", no minä yllättyneenä, että eikö edes kertakäyttölusikoita "kyllä pitäisi omat lusikat olla kaikilla mukana". Siinä vaiheessa mä olin valmis vaihtamaan paikkaa, mutta jostain sitten löytyikin "smoothielusikoita", joka ei eronnut kertakäyttöisestä mitenkään. Mua niin risoo, tämä Suomessa oleva asiakaspalvelu. Kaikki on niin vaikeeta ja jos liikut lasten kanssa niin harvaan paikkaan voi sanoa olevansa kovin tervetullut. Saatiin lopulta lounas syötyä, mutta kiusallanikaan en ostanut ko. kuppilasta mitään. Ensin ajattelin maistaa toastia, mutta en viitsinyt, kun ei kerran saa edes minkäänlaista palvelua.

Eilen kävin isomummon ja poikien kanssa torilla. Ensin meidän piti matkustaa poikien kanssa bussilla noin 10km, että päästiin edes koko torille. Voin sanoa, että ei ole kaikkein miellyttävin porukka, kun on mummo kepin kanssa ja mulla on karjavankkurien kokoiset vaunut. Saatiin kuin saatiinkin ostokset ostettua ja mä pääsin kotiinkin menettämättä hermojani.

Samaisella tori matkalla tuli poikettua tuolle meidän kirpparille. Tein taas poille löytöjä. Aivan tavallisia ulkohousuja, kun niitä meillä aina kuluu. Itselleni löysin mustat caprit. Tälläiset perus kotihousut.

Ajattelin jättää koneen nyt jonnekkin näkyvälle paikalle, jotta sen käytön kynnys madaltuu. Saisin useammin kirjoiteltua asioista. Monesti päivässä tulee ajatus, että nytpä kirjotan siitä ja siitä, mutta koneelle päästessäni olen usein niin poikki etten jaksa ajatella mitään.

Ainiin, meidän O on ottanut ekoja askelia. Mä lasken ne askeliksi, kun niitä on yli kolme.

lauantai 24. elokuuta 2013

Home sweet home

Reissussa on aina kivaa, mutta on ihan mahtia olla taas omassa kodissa. Aina jotenkin reissussa rähjääntyy. Olimme viime yönä vasta kotona ja tämä päivä on mennyt pitkälti tavaroiden purkamisessa ja siivoamisessa. Pojat käyttäytyivät oikein mallikkaasti lennoilla. Mutta on se aika työlästä raahata koko ajan lapsia kainalossa. Oulun lentokentällä oli rattaita ainakin kymmenet, mutta Helsinki-Vantaalla en nähnyt kuin yhdet ja nekin olivat rikki. Niitä rattaita käytiin jopa etsimässä meille eikä niitä löydetty. Pojat istuivat nätisti matkatavarakärryjen korissa.

Mun elämässähän on ollut jo muutaman viikon syksy. Kynttilät ovat palaneet ja villasukat kaivettu kaapista esiin. Näin syksyn tullen mä päätin kunnostautua äitinä ja tein taas pojille tänään ITSE ruokaa. Melkein voisi jo laittaa rastin seinään. Ostin kaupasta bataattia, porkkanoita ja lihaa. Tein bataatti-porkkana-valkosipuli-pippuri-basilika-ruohosipuli-ruokaa. Hieman rakeista sosetta, johon voi laittaa lihaa sekaan.

Kokeilin muuten myös tänään sormiruokailu ruokaohjetta, jonka löysin uusimmasta Vauva lehdestä. Yllättäen se ei onnistunut. Mä en saanut onnistumaan uunijuureksia. Laitoin vuokaan porkkanan palasia, hiukan öljyä ja pippuria. Porkkanat joko näivettyivät tai paloivat. Pitää ehkä kokeilla jonain muuna päivänä uudestaan, josko saisin ne onnistumaan. Oli taas varmasti maailman helpoin ohje ja mä onnistuin sekoilemaan sen kanssa.

Oikeasti mä olen jo nähnyt painajaisia poikien 1v synttäreistä. En niinkään niistä juhlista vaan niistä tarjoiluista. Tuntuu, että kaikki tekevät mielettömiä kakkuluomuksia. Mä joudun varmaan tuottamaan pojille pettymyksen ja tarjota niitä joulutorttuja ja kinkkurullia, etteivät vieraat jää kovin nälkäisiksi. Tai aina on se mahdollisuus, että pyydän äidin apuun...

Meidän piti nyt viikonlopun aikana aloittaa asunnon etsiminen jostain lähempää miehen uutta työtä. Vieläkään kumpikaan ei ole luonut ajatustakaan ko. asialle. Mä olen niin kiintynyt meidän nykyiseen kotiin, että pelkään muuttaa muualle. Eniten mua pelottaa, että löydetäänkö varmasti se kaikkia (lue. minua) miellyttävä asunto. Jos mä tänään olen ajattelematta asiaa. Kipitän jääkaapille ja otan ison kupillisen salaattia ja hautaudun sohvalle kynttilän valoon piloon pahaa maailmaa.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kiukku

Taas on kiukku. Mulla menee niin hermo tähän kotiorjana olemiseen. Kaikki tapahtuu aina mun pyynnöstä tai käskystä. Koskaan mikään ei toimi itsestään. Kaikesta pitää sanoa, kysyä ja huomauttaa. Mä toivon, etten ole yksin tämän asian kanssa. Uskoisin kyllä, että maailmassa on muutama muukin nainen, joka voi yhtyä näihin mun sanoihin.

Tämä päivä on ollut taas aika raskas. Pääsin mä aamusta sentään käymään kahvakuulaamassa, mutta siitä se riemu sitten repesikin. Mieli olisi tehnyt vielä illalla lähtä body balance tunnille, mutta se nyt oli jo liikaa vaadittu. Koko sunnuntai on mennyt kotitöitä tehdessä. Tuntuu, etteivät ne lopu koskaan. Aina on joku paikka rempallaan. Tänään ei ole huvittanut tehdä edes ruokaa. Knorr pelasti mut taas kerran. Sveitsiläinen juustokeitto, ah, ajoittain suurta herkkua.

Välillä sitä ihminen miettii, että miten paljon yksi ihminen sietää erinäisiä asioita. Ihan vain pelkästään esim. fyysistä ja psyykkistä rasitusta? Onkohan siinä joku raja ja jos on niin milloin se tulee vastaan? Joskus musta tuntuu,ettei se raja ole kovinkaan kaukana. Tai sitten mulla on äärimmäisen huono sietokyky ottaa asioita vastaan. Kaikki nämä asiat tulevat aina illalla mieleen, kun olen saanut lapset nukkumaan. Koko päivä menee aina niin reippaasti niiden kanssa touhutessa, ettei ehdi ajatella asioita. Enkä ikimaailmassa voisi näyttää pojille, että päätä kiristää tai hermostuttaa. No, kyllä ne joskus saa olla osallisena mun hermostumisessa. Tänään viimeksi ärähdin O:lle, koska kolmatta kertaa se repi vaatteita pyykinkuivaustelineeltä. Jotenkin mä en usko, että iloisesti kieltäminen toimii. Äänensävyllä luulisi olevan enemmän merkitystä. Taas mä ajattelen samalla lailla kuin koiran koulutusta. No, mutta eipä ole parempiakaan ideoita tullut mieleen.

Makuuhuone on taas tältä päivältä hiljentynyt. Josko minäkin pääsisin laittamaan itselleni jotain iltapalaa ja rauhoittumaan. Huomenna pitäisi lähteä sinne Ouluun. Jos mä olen oikein ärsyttävä ja vihainen niin mä jään toisen lapsen kanssa kotiin. Menköön mies keskenään minne huvittaa. Mä en jaksa ressata sitä...Onnistuisikohan sitä olla oikeasti välinpitämätön aviopuolisoa kohtaan?

Välillä mä mietin, että miksi mä olen mennyt miehen kanssa naimisiin. Kaikkihan aina sanoo miten miehet ovat ärsyttäviä. Kaikki naistet aina haukkuvat miehiä yhdessä kuorossa. Sitten mies sanoo pari ihanaa sanaa ja maksetaan pieni omaisuus siitä, että päästään järjestämään isot häät, jotta voidaan joskus erota...

perjantai 16. elokuuta 2013

Omat ajatukset

Mä huomasin yhtenä päivänä, että mulla ei enää koskaan ole aikaa olla vain ja ainoastaan omien ajatusteni kanssa. Siis hiljaa,yksin kaikessa rauhassa, kotona sohvalla. Onhan mulla aikaa olla yksinäni jumpalla, mutta ei siellä voi ajatella muuta kuin askelia. Enkä tällä kertaa tarkoita mitään suuria ajatuksia, ihan vain esim. kauppalistaa. Mä olen huomannut, että musta on tullut todella hajamielinen, kun en ehdi ajatella tarpeeksi ihan tavallisia asioita. Eilen loppu kynsilakan poistoaine. Mä olen ihan varma, että mä en muista ostaa sitä seuraavaan kuukauteen, no eipä ole kynsissä lakkaakaan, ettei sen puoleen. Mutta varmasti tulee tilanne, että menen vartavasten kauppaan hakemaan sitä poisoainetta, kun olen sen jonain muuna päivänä unohtanut. Eli ajattelemattomuuteni johtaa suoraan hajamielisyyteen. Olipa syvällinen pohdinta.

Kynsien lakkauksesta tulikin mieleeni, että onkohan maailmassa muita, joilla on pakonomainen tarve lakata aina varpaankynnet? Mä en osaa olla, jollei mun varpaissa ole lakkaa. Joskus joudun käymään pesulla ilman lakkaa, jos on just huolto-operaatio käynnissä, niin musta mun varpaat näyttävät kamalilta, kalpeilta suorastaan. Siksi pitää aina olla lakat varpaissa. Sormissa lakkaa on ihan turha pitää, koska ne ei pysy tuntia kauempaa kuitenkaan. Ensinnäkään mulla ei ole malttia kuivattaa sormia niin kauan, ettei lakka lähtisi rullautumaan pois.

Me muuten  varasimme ihan yllättäen maanantaiksi lentoliput Ouluun. Pitää mennä käymään siellä, ennen kuin mies aloittaa työt uudessa paikassa. Olenkin tainnut unohtaa mainita, että paistaa se päivä meidänkin risukasaan. Me päästään muuttamaan työn perässä vielä tänä syksynä lähemmäs kehä kolmosta. Jes, ei Kokkolaan, ei elämää tuppukylässä, vaan kerrankin ihmisten ilmoille. Sisimmässäni mä olen ikävöinyt Helsinkiä siitä asti, kun kerran muutin sieltä pois. Kivi vierähti sydämeltä, kun puhelin soi ja mies kertoi uutisen. Nyt mulla on vain jumitustila päällä, enkä osaa etsiä asuntoa, enkä muutenkaan ajatella asioita selkeästi. Josko kunnon yöunet auttaisivat asiaan. Pah! Eilen hehkutin miehelle klo 22, että ihana käydä ajoissa nukkumaan, kun olin tosi väsynyt. No, meidän E sitten päätti aloittaa huutamisen ja huusi aina klo 01 asti. Se siitä aikaisin nukkuman käymisestä. Jos mä taas valvon pitkään niin ei tartte edes herätä huutoon, kun olen jo valmiiksi hereillä. Mieletön logiikka!

tiistai 13. elokuuta 2013

Termiitit

Jos mä kerron, että meillä on viikossa mennyt kolme elektroniikkalaitetta rikki (onneksi ne saatiin korjattua), saatu kaksi kertaa tulemaan suusta verta, kiukuteltu/taisteltu joka päivä sekä nirsoiltu ruuan kanssa, niin onko paljon selittelyn makua, jos en ole päivittänyt täällä kuulumisia.

Taas äsken me taisteltiin yli tunti nukkumisen kanssa. Sen taistelun jälkeen mä olen aina aivan loppu. Mun mielestä on surullista, että joudun vielä illalla ennen lasten sammumista kuuntelemaan niiden kiljumista. Meillä oli jo muutama parempi ilta, mutta taas on mennyt kiljumiseksi. Ennen se kiljuja oli O, mutta nykyään molemmat.

Mä olen itse käynyt päässyt treenaamaan neljä kertaa viikossa. Siinäkin palaa pää, koska painolle ei käy kuinkaan. Mitä mun pitää syödä tai treenata, että mä saisin vielä pudotettua painoa...Mulla alkaa usko loppumaan, että pääsisin joskus miellyttäävään painoon. Todella raivostuttavaa treenata ja katsoa mitä syö ja silti paino junnaa samassa vaikka kuinka kauan.

Muutamana ankeana aikana mä jo mietin, että voiko noin pienillä lapsilla olla jonkinlaista rajojen etsimistä. Jos mä kiellän poikia tekemästä jotain niin ne vain katsoo mua silmiin ja virnistää. Todella kova auktoriteetti mulla. Esimerkiksi tänään mä olin O:n mielestä maailman kamalin äiti, koska mä en antanut sen syödä mun kotiavaimia. Näitä esimerkkejä mun kamaluudesta tulee vastaan koko ajan. Toinen on se, että mä en tarjoile ruoaksi kaikkea makeaa. Jatkuvasti ruoaksi pitäisi olla juksaa tai muita makeita soseita. Ja meillä syödään maustamatonta juksaa, ettei se nyt mun mielestä kovin makeaa ole. Poikien mielestä se on kuitenkin paljon parempaa kuin niiden oma ruoka. Eli jos me elettäisiin poikien ruoalla niin meillä syötäisiin vain ja ainoastaan, juksaa, juustoa, banaania ja maissinaksuja. Paska mutsi, kun niitä ei tarjoilla jatkuvasti.

Mä en nyt jaksa tällä kertaa taistella tämän tietokoneen romun kanssa enempää. Palaan asiaan, kun olen saanut itseni seesteiseen tilaan. Voi nimittäin olla, että viskaan tämän romun parvekkeelta alas, jos tämä tarpeeksi kauan ryppyilee mulle.

lauantai 10. elokuuta 2013

Motto


 (kuva otettu netistä)

Tuon moton mä voisin kuvitella meidän poikien sanovan mulle.

Siistii

Mikäpä sen mukavampi tapa viettää lauantaita kuin siivoaminen. Mä sain aamusta jonkun hullun inspiraation ja aloin siivoamaan keittiön kaappeja ja laatikoita. Nyt on sekin homma tehty. En ihan ehtinyt juhannukseksi, mutta jouluksi ehdin. Ja miksi muka pitäisi aina jouluksi ja juhannukseksi siivota kaapit? Kai ne kaapit saa siivota silloin kuin ne on likaiset. Kun rähinä on ollut päällä jo aamu seitsemästä asti niin tähän aikaan päivästä mä voisin mennä päiväunille. Tosin meidän miehet eivät ole ihan samaa mieltä. Toinen nukkui aamu-unilla reilun kaksi tuntia ja toinen tunnin. Saa nähdä, että miten iltapäivällä nukutaan. Tuskin nukutaan ja ilta taas kiukutellaan.

Mietittiin, että josko sitä lähtisi maauimalaan uimaan. Siellä on lämminvesi viikonloppu, eli vesi on noin +30 astetta. Ulkona tosin ei ole kovin hyvä ilma.Uskallankohan mä viedä pojat uimaan, vaikka ulkona on vain mittarin mukaan  20 astetta...

Taas tästä aparaatista tilttasi kirjaimet. Tämä niin lentää parvekkeelta alas. Olisiko jo aika ostaa uusi kone....


perjantai 9. elokuuta 2013

Itku

Eilen meinasi tulla itku. Tuntui,että maailma tippuu mun niskaan. En tiedä, että mistä tällainen epätoivo tuli, mutta onneksi se meni nopeasti pois. Tilattiin miekkosen kanssa illalla pizzaa, niin tilanne raukesi ja elämä muuttui aurinkoisemmaksi. Joskus tulee tunne, ettei tästä elämästä selviä. Kaikki menee pieleen. Vaikkakin asiat ovat mitättömän pieniä, niin monesta pienestä asiasta kasaantuu suuri. Kamelin selän katkaisi se, että mun läppärin virtanaruun oli purtu reikä. (oudot sanavalinnat siksi, koska tässä aparaatissa on edelleen osa kirjaimista aika ajoin jumissa).

Tässä olen useana kertana miettinyt, että miksi mä en enää koskaan itke. Ennen itkin usein, jos oli vaikeaa tai kiukutti. Nyt en saa itkua puserettua vaikka kuinka yritän. Kai mussa meni poikien synnyttyä joku osa rikki. Aivojen itkuosa varmaankin.

Meidän pojista on kasvanut todella oma-aloitteisia kavereita. Laatikot avataan systemaattiset ja laatikoiden sisältämät tavarat noukitaan lattialle. Vessassa on maailman siisteintä. Jotenkin mua itseäni ei oikein innosta käydä vessassa silmäparien tuijottaessa. Pakko se on kuitenkin kestää. Onneksi mies on ollut pari päivää kotona, niin mä olen saanut edes jonkinlaisen omanajan. Viikon aikana olen saanut käydä neljä kertaa treenamassa. Jes, siitä mulla on loistava fiilis, että olen saanut itseni kunnolla liikkeelle. Takaraivossa kaikuu ääni, "treeniä läski ,treeniä".

Eilen meidän E sai elämänsä ensimmäisen tällin. Pojat painivat ja O kolautti pään E:n ikeneen. E paran suusta vuoti verta ja kiljuminen oli kovaa. Jotenkin musta tuntuu,ettei todellakaan ollut viimeinen tälli, jonka meidän pojat saavat. Välillä jo tässä iässä meno on kovaa. Mua pelottaa, että milloin sormet jäävät laatikon, oven tai jonnekkin muualle väliin. Mutta tosiasia on se, että mä en voi olla koko ajan tuijottamassa, mitä pojat tekevät ja pelastaa niitä.

Iltapäivästä pitää käydä vielä kaupan kautta ja mennä meidän porukoille. En taas ole käynyt siellä viikkoon niin aamusta tuli soitto, että niillä on poikia ikävä. Täytyy siis mennä käymään siellä. Jotenkin vain on niin laiska fiilis, ettei jaksaisi poistua kotoa.

Tänään siivotessa mun adrenaliinitaso nousi radion toimesta. Mä sain maailman siisteimmän pinkin radion, jota voin kuunnella tässä päivän lomassa. No, laitoin radion päälle ja aloitin siivoamisen. Mä kuulin tunnin aikana kolme kertaa mun eniten kammoamat biisit. Niiden esittäjät ovat Arttu Wiskari ja Jesse Kaikuranta. Oli niiden biisi mikä vain niin mun tekisi mieli tippua parvekkeelta. Ja miksi just silloin niiden pitää soida, kun mä kuuntelen radiota fiilistellen ja siivoan. Nämä biisit pistivät mut juoksemaan radion luo ja kääntämään ÄKKIÄ radiokanavaa. Mietin jälkeen päin, että ompa outoa miten jotkun biisit/esittäjät saavat verenpaineet nousemaan. Miksi en voinut kuunnella niitä loppuun ja antaa radion olla omalla kanavallaan. Ei, mun täytyi kirjaimellisesti juosta radion luo kääntämään kanavaa. Ei voi olla kovin normaalia.

Nyt mun läppärin reunassa roikkuu pienet sormet, joten eiköän se ole selkeä  merkki siitä, että taas pitää mennä...

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kakkaa lumella, lattialla, vaipassa, joka paikassa.....

Ei lisättävää tälle aamua. Siis mä en kestä aamuja, jotka ovat täynnä toimintaa. Ennen klo 8 täällä on jo pesty lattiat, kylppäri ja lapset.

Nyt on tunne, että miten mä selviän tästä päivästä, kun aamu on ollut jo täynnä katastrofia....luojan kiitos mä pääsen jumpalle 9.30. Ensin pannullinen sumppia, että silmät avautuvat kunnolla.

Toivottavasti muiden aamu ei ole näin täynnä paskaa!

perjantai 2. elokuuta 2013

Meri-ilma

Meri-ilma väsyttää mua, mutta ei poikia. Olin tänään alkuillasta naisten purehduskisoissa ja oli tosi hauskaa. Pitkään aikaan en ole ollut merellä niin teki tosi hyvää. Sain tunnin olla ajattelematta lapsia. No, nyt taas niitä ajatellaan ihan urakalla, koska täällä ei nuku vielä kukaan. Mulla on kova pinnistys, etten itse nukahda omalle sängylle, kun yritän  saada pojat nukkumaan. Keinot alkavat olemaan vähissä. Kohta mä nukahdan pystyyn ja pojat riekkuvat hereillä.

Olin äsken jopa niin epätoivoinen, että laitoin youtubesta jonkun tunnin mittaisen rentoutusmusiikin pyörimään. Siinä heinäsirkat sirittää ja linnut laulaa. Oikeesti, tämä alkaa olla jo aika epätoivoista.

Mä tänään tajusin, että pojat täyttävät ensi kuussa jo vuoden. Mihin tämä aika on kadonnut? Ehkä se on kadonnut siihen, että koettaa selviytyä jokaisesta päivästä kunnialla läpi. Illalla aina hurraa itselleen, että näin tämäkin päivä saatiin pakettiin. Mulla tuli mieleen, että melkein tässä pitää itseänikin taputtaa olalle, että hyvä minä, kun olen selvinyt näin pitkälle. Joskus joulun aikaan tuntui siltä, ettei kesä tule koskaan ja pojat eivät koskaan kasva ihmisiksi.

O on muuten oppinut seisomaan ilman tukea. E ei vielä uskalla. Sitä pitää pitää kädestä kiinni. Mutta niin kovin äkkiä nuo oppivat uusia temppuja. Nyt meillä jo taputetaan käsiä, ymmärretään tiettyjä sanoja ja asioita sekä juodaan itse nokkamukista ja syödään hallitusti esim. makaronia.

Ei, mutta nyt mun on oikeasti pakko luovuttaa. Eikai se auta, kuin koettaa taas tehdä taikoja tai hokea loitsuja, että mä saisin lapset nukkumaan. Ei mene nimittäin kuin hetki niin mä nukahdan. Todella pirteää seuraa olen miehelle, kun se tulee illalla kotiin.