perjantai 9. elokuuta 2013

Itku

Eilen meinasi tulla itku. Tuntui,että maailma tippuu mun niskaan. En tiedä, että mistä tällainen epätoivo tuli, mutta onneksi se meni nopeasti pois. Tilattiin miekkosen kanssa illalla pizzaa, niin tilanne raukesi ja elämä muuttui aurinkoisemmaksi. Joskus tulee tunne, ettei tästä elämästä selviä. Kaikki menee pieleen. Vaikkakin asiat ovat mitättömän pieniä, niin monesta pienestä asiasta kasaantuu suuri. Kamelin selän katkaisi se, että mun läppärin virtanaruun oli purtu reikä. (oudot sanavalinnat siksi, koska tässä aparaatissa on edelleen osa kirjaimista aika ajoin jumissa).

Tässä olen useana kertana miettinyt, että miksi mä en enää koskaan itke. Ennen itkin usein, jos oli vaikeaa tai kiukutti. Nyt en saa itkua puserettua vaikka kuinka yritän. Kai mussa meni poikien synnyttyä joku osa rikki. Aivojen itkuosa varmaankin.

Meidän pojista on kasvanut todella oma-aloitteisia kavereita. Laatikot avataan systemaattiset ja laatikoiden sisältämät tavarat noukitaan lattialle. Vessassa on maailman siisteintä. Jotenkin mua itseäni ei oikein innosta käydä vessassa silmäparien tuijottaessa. Pakko se on kuitenkin kestää. Onneksi mies on ollut pari päivää kotona, niin mä olen saanut edes jonkinlaisen omanajan. Viikon aikana olen saanut käydä neljä kertaa treenamassa. Jes, siitä mulla on loistava fiilis, että olen saanut itseni kunnolla liikkeelle. Takaraivossa kaikuu ääni, "treeniä läski ,treeniä".

Eilen meidän E sai elämänsä ensimmäisen tällin. Pojat painivat ja O kolautti pään E:n ikeneen. E paran suusta vuoti verta ja kiljuminen oli kovaa. Jotenkin musta tuntuu,ettei todellakaan ollut viimeinen tälli, jonka meidän pojat saavat. Välillä jo tässä iässä meno on kovaa. Mua pelottaa, että milloin sormet jäävät laatikon, oven tai jonnekkin muualle väliin. Mutta tosiasia on se, että mä en voi olla koko ajan tuijottamassa, mitä pojat tekevät ja pelastaa niitä.

Iltapäivästä pitää käydä vielä kaupan kautta ja mennä meidän porukoille. En taas ole käynyt siellä viikkoon niin aamusta tuli soitto, että niillä on poikia ikävä. Täytyy siis mennä käymään siellä. Jotenkin vain on niin laiska fiilis, ettei jaksaisi poistua kotoa.

Tänään siivotessa mun adrenaliinitaso nousi radion toimesta. Mä sain maailman siisteimmän pinkin radion, jota voin kuunnella tässä päivän lomassa. No, laitoin radion päälle ja aloitin siivoamisen. Mä kuulin tunnin aikana kolme kertaa mun eniten kammoamat biisit. Niiden esittäjät ovat Arttu Wiskari ja Jesse Kaikuranta. Oli niiden biisi mikä vain niin mun tekisi mieli tippua parvekkeelta. Ja miksi just silloin niiden pitää soida, kun mä kuuntelen radiota fiilistellen ja siivoan. Nämä biisit pistivät mut juoksemaan radion luo ja kääntämään ÄKKIÄ radiokanavaa. Mietin jälkeen päin, että ompa outoa miten jotkun biisit/esittäjät saavat verenpaineet nousemaan. Miksi en voinut kuunnella niitä loppuun ja antaa radion olla omalla kanavallaan. Ei, mun täytyi kirjaimellisesti juosta radion luo kääntämään kanavaa. Ei voi olla kovin normaalia.

Nyt mun läppärin reunassa roikkuu pienet sormet, joten eiköän se ole selkeä  merkki siitä, että taas pitää mennä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti