perjantai 27. syyskuuta 2013

Dreams

 






Kriisi

Tänään päivällä jossain tilanteessa tuli parin ystävän kanssa puheeksi se, että mitä sitä ihminen oikeastaan elämältä haluaa. Aloin tosissani miettimään, että onko tämä oikeasti se, että mitä mä olen aina halunnut. Jos sanoisin, että tälläistä elämää mä olen aina halunnut niin valehtelisin.

Asiat menee mun mielestä aika usein omalla painollaan ja kohtalo usein päättää asoita meidän puolesta. Tai joku muu voima, uskokoon kuka mihinkin. Mutta jos mä oikeasti saisin päättää, niin ei tämä näin menisi. Ensinnäkin mä en asuisi täällä, mä en opiskelisi tätä mitä mä nyt opiskelen ja varmaan moni muukin asia olisi eri lailla, jos saisin nyt päättää asioista uudestaan. Mä en kadu mitään (paitsi koulutusalaa), mutta mietin vain tänään, että miten muuten elämä olisi voinut mennä. Toki pitää olla onnellinen, että elämä on mennyt näinkin hyvin. Me ollaan kaikki terveitä, on työtä ja katto päänpäällä. Usein leivän päälle saa muutakin kuin ylähuulen.

Kai mulla on joku kriisi, koska mietin tällaisia asoita. Kai mä olen tajunnut sen, että kolmekymmentä ikävuotta lähenee, enkä mä enää ole niin nuori. Mun pitää joskus jo oikeasti asettua johonkin ja lakata haaveilemasta siitä mitä mulla ei ole. Vai pitääkö haaveilu lopettaa kokonaan? Välillä musta tuntuu,että se haaveilu on elämän suuri voimavara. Niinä pieninä hetkinä saat olla joku muu jossain muualla.

Takaisin arkeen. Tänään meillä oli poikien kanssa huippukivaa kolmistaan. Me leikittiin Legoilla ja vilttipiiloa. Piilossa O menee aina viltin taakse piiloon ja mä huudan kukkuu. E istuu edessä ja molemmat nauravat. Maailman yksinkertaisin leikki, mutta meillä on hauskaa. Musta on ihana huomata, että miten pojat ottavat päivä päivältä enemmän toisiaan huomioon.

Tein muuten tänään taas parannuksen meidän elämässä. Mä keitin pojille aamusta naposteluporkkanoita, saa nimittäin se maissinaksujen syöminen loppua. Äsken vielä keitin perunoita, paistoin jauhelihaa ja mätin kaikki isoon vuokaan ja hetkeksi uuniin. Mun äiti sanoi tätä ruokaa aina hampaattomien ruoaksi. Toivottavasti pojat osaavat arvostaa mun ruokia. Ainakin viimeviikkoinen makaronilaatikko upposi hyvin. Pakko se on alkaa kehittämään tällaisia perheruokia, joista riittää moneksi päiväksi usealle ihmiselle. Josko tuo mieskin suostuisi syömään mun kokkailuja.

Tässä vielä kuva mun haaveilusta. Kuva oli pakko ottaa googlesta, koska enhän mä ole vielä käynyt tuolla. Se on vasta haave. Kuva no Hawaijilta. (vai-miten-se-nyt-kirjoitetaan)







torstai 26. syyskuuta 2013

Ajatukset

Mun pää on aivan täynnä erilaisia ajatuksia, enkä mä saa kasattua niistä mitään järkevää. Tekisin niin hyvää puhua jonkun kanssa rauhassa ja kerrankin kunnolla kaikesta. En vain tiedä, että mistä mä alottaisin. Ja miksi mulla ei tule jutteluseuraksi ensimmäisenä mieleen mun oma mies? Miksi mä en osaa puhua sille, enkä kenellekään mistään oikeista asioista, jotka mua vaivaavat? Aina vain pyörittelen kaikkea itse omassa päässäni. Ehkä siksi, koska mikään ei koskaan muutu kuitenkaan.

Täällä nukkuu kerrankin kaikki, paitsi mä. Istun poikien huoneen sohvalla kuulokkeet päässä. Täällä on täysin pimeää, jollei tietokoneen valoa lasketa. Mä nautin tästä fiiliksestä, kun saan olla kerrankin ihan rauhassa. Tosin tuskin tätä rauhaa kovinkaan kauaa kestää. Taas muutama yö on ollut tosi levoton poikien kannalta. Molempien. Molemmat kiljahtelevat aika ajoin. Kai sen voi laittaa tiistaisten rokotteiden piikkiin.

Neuvolasta en tainnut muistaa mainita. No, eipä siellä muuta ollut kuin piikit, paino ja pituus. E painaa 8,7kg ja on 74,7cm pitkä. O painaa 10,7kg ja on 77,4cm pitkä. Molemmat kasvavat hienosti omilla käyrillään. Ja taas päästään siihen päivittelyyn, että miksi nuo ovat eri kokoisia. Rehellisesti sanottuna mun oli eilen pakko katsoa niinkin luotettavasta lähteestä kuin wikipedia, että mitä siellä sanotaan kaksosista. Nämä meidän kaksoset ovat kuulemma, kuin ihan mitkä tahansa sisarukset. Ja tulkaa näyttämään mulle, että kaikki sisarukset kasvavat täysin samalla käyrällä.

Mulla alkaa mennä jo hermo tuohon poikien koon päivittelyyn. Mä kyllä tiedostan asian ihan itsekkin. Mulle ei tarvitse kertoa, että toinen niistä on isompi ja näyttää vanhemmalta. Eikä myöskään tarvitse ihmetellä sitä, että ne ovat kaksi poikaa. O paran hiukset ovat kasvaneet niin kovasti, että kaikki luulevat sitä tytöksi. Mun on varmaan pakko soittaa johonkin parturiin, että kuka suostuisi leikkaamaan tuon lapsen hiukset. Mä en jaksa enää yhdellekään mummolle kertoa, että se on poika, vaikka sillä on hiukset. Hitto mä leikkuutan ne pois. Eikä asiaa auta, että sillä on sininen, vihreä, ruskea tai minkä tahansa värinen paita. Aina sitä luullaan tytöksi. Mua häirii se asia suuresti.

Hetken otan vielä aikaa itselleni ja fiilistelen hyvää musaa. Kerrankin yksin,pimeässä ja hyvässä äänessä. Tosin kuorsaus kuuluu ikävästi kuulokkeiden läpi....

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Mun vuoro kiukutella

Koskaan mulla ei ole aikaa ja tilaa kiukutella kunnolla. Aina pitää kestää muiden kiukuttelua. Mullakin on tarve kiukutella joskus.

Tänään on taas ollut pitkä päivä. Pojat ovat olleet kiukkuisia eilen saatujen rokotteiden takia.  E tekee myös hammasta todella pitkään ja tarkasti. Melkein viikko on jo mennyt ikeniä kaivellessa- Voisi olla jo valmista mun puolesta. Mulla alkaa usko loppumaan, että joskus olisi täälläkin seesteistä. Aina jollakin on pinna kireällä.

Mulla on tunne, että tartteisin pienen irtioton tästä meidän arjesta. Jos mä joskus pääsisin jonnekkin YKSIN. En edes muista, että milloin olisin ollut jossain yksin. Ja nyt ei ole kyse jumpasta tai kaupassa käynnistä.(jumpallekaan en ole voinut mennä pariin viikkoon, koska on ollut kamala flunssa). Saisi edes illan tai päivän vapaata tästä. Voisin sen ajan ajatella vain itseäni. Jos olisi nälkä niin söisin ja jos jano niin joisin. Voisin palata kotiin, jossa kaikki ei olisi kaaoksessa. Illalla, kun saan pojat nukkumaan niin alkaa kaaoksen selvitttely. Pojat ovat yllättävän reippaita sotkemaan ja levittämään tavaroita. Tämän päivän saldo on kadonnut wc:n raikastin, joka oli kiinni pöntössä. Nyt joudun etsimään päivästä aikaa jolloin on aikaa syödä. Silloinkin usein joku vaatii jossain jotain. Meillä on oikeasti päiviä, jolloin mulla ei ole lainkaan omaa- aikaa. Niitä päiviä on välillä liikaa. Kumpikaan lapsista ei nuku puolta tuntia kauempaa tai sitten nukutaan täysin eri aikaa.

Puoli tuntia on mielettömän pieni aika jos silloin pitää jotain saada aikaiseksi. Ei siinä juurikaan kerkeä kuin imuroida tai täyttää tiskikoneen. Sitten ollaankin taas jo koko porukka valveilla.

Tänään mulla oli jo niin epätoivoisa poikien kiukuttelun kanssa, että kävimme ajelemassa linja-autolla. Meidän piti oikeast mennä leikkikentälle, mutta ei tuolla kukaan seiso noin kylmässä laatikon reunalla. Joten mentiin pysäkille ja noustiin ekaan bussiin. Kävimme istumassa noin 5min mun mummilla ja palattiin toisella bussilla kotiin. Saatin me melkein kaksi tuntia kulutettua aikaa ja pojat olivat melko tyytyväisiä tämän ajan. Sitten se jo pitkin palata kotiin, koska ei keksitty mitään erikoista tekemistä.

Tämä aika on musta jotenkin raskasta, koska pojat eivät oikein jaksa leikkiä keskenään ja tarttevat mut koko ajan vierelle katselemaan leikkimistä. Ei riitä, että kaadan  lelut lattialle, että leikkikää kiltisti. Mun pitää olla vieressä seuraamassa leikkiä. Voin laittaa pyykkejä samalla, mutta toiseen tilaan en voi mennä, koska silloin molemmat seuraavat perässä. Kai sekin aika joskus tulee, että leikkiminen kiinnostaa 5min kauemmin.



maanantai 23. syyskuuta 2013

Syys

Tänään se iski. Mulla on syyskiukku. Mua ärsyttää tämä syksy. Aamulla ei ollut kuin reilu 5 astetta lämmintä. Pakko jostain hankkia voimaa, että jaksaa taas koko pimeän ja synkän talven. Mulla on ihan kamala hinku varata etelään. Mä tahdon edes pieneksi hetkeksi johonkin lämpöiseen ja aurinkoon.

Aamulla hiekkalaatikolla ihmiset puhuivat, että miten ihana on kun on viileetä. Mä värjöttelin laatikon reunalla täysin apaattisena. Ja joo, ei ollut vaatetuksen puutetta. En tajua miten mä pärjään talvella, kun jo tänään puin itseni kuin naparetkelle. Onko mun muisti mennyt vai oliko viime kesä jotenkin erikoisen lämmin...Naiset hiekkalaatikolla muistelivat kesää, kun koko ajan oli niin kuuma, hiki ja nihkeää. Miten mun mieleen ei tule kertaakaan, jolloin olisi oikeasti ollut tuskaisen kuuma. Nyt ei voi kotona edes pitää ikkunoita auki, kun joku hullu ei laita tähän taloon lämpöjä päälle. Mä en uskalla antaa poikienkaan hillua täällä vaippasiltaan, koska tuntuu, että täällä on tosi kylmä.

Jokainen syksy mulla iskee tämä Suomi ahdistus. Vuosi vuodelta mulla on vahvempi tunne siitä, että mä olen syntynyt väärään maahan. Mä tarvitsen aurinkoa ja lämpöä.

 Aamusta kammolla mietin pakkasia, jolloin lapsille pitää pukea vieläkin enemmän vaatetta. Luoja, että jo näiden vaatteiden päälle laittaminen oli tuskallista. Mä en tajua, että mikä meidän O:ta vaivaa, koska se kirjaimellisesti vihaa pukemista. On se pukeminen mitä vain. Ei ole eroa, että puenko sille pelkän paidan vai koko vaatekerran. Aina samanlainen karjuminen ja rimpuilu. Miten maltankaan odottaa sitä kunnon toppavaate kautta. Ah...

Mulla on jotenkin todella saamaton olo. Päivät menevät vain selviytyessä. Ei ole mitään mitä odottaa. Mullahan pitää olla elämässä aina jokinlainen määränpää, koska muuten alkaa ahdistamaan. Pakko se on keksiä jotain kivaa nyt syksylle, että aika menisi nopeammin ja saatisiin käännettyä kalenteri kohti kevättä. Varmasti taas joku kukkahattutäti tulee kertomaan, että miten ihmisen pitää nauttia jokaisesta hetkestä. Esim. mun äiti. Mä en vain kertakaikkiaan osaa nauttia syksystä, pimeydestä ja kylmyydestä, kai mussa on tässäkin suhteessa jotain vikaa...

lauantai 21. syyskuuta 2013

8.33

Klo 8.33, saldo. 2x niskapska, limayrjöt vaatteilla ja syöttötuolissa, kahvit mun sylissä ja eilisestä siisteydestä ei tietoakaan. Tästä tulee varmasti loistopäivä...

perjantai 20. syyskuuta 2013

Perjantai

Kiva laittaa otsikoksi päivä, että tiedän itse, että milloin on mitäkin tapahtunut. Vissiin alkaa jo muisti tekemään tepposet, kun en päiviä muista.

Tänään on koko kämppä saatu siivottua. Konttasin kaikki nurkat ja lattiat, että huomenna synttäreillä on varmasti puhdasta. Jotenkin mä pelkään, että tämä siisteys ei kauaa kestä, kun pojat taas aamulla heräävät ja levittävät kaikki lelut.

Tänään pojat olivat pari tuntia evakossa mun vanhemmilla, jotta siivoaminen onnistui rauhassa. ( Btw. julkinen kiitos Ninnille suuresta avusta). Pojat tulivat kotiin noin klo 18, myöhässä, koska E:n kummi oli jo täällä. Annoin selkeät ohjeet monelta pitää olla takaisin kotona ja silti niistä lipsuttiin. Todella pelottavaa ajatella, että mä annan ohjeita omille vanhemmille ja kiukuttelen jälkeen päin, koska niitä ei noudatettu. Kuinkahan monta kertaa mä olen jättänyt niiden käskyjä noudattamatta....

No, mutta asiaan. Soitin jo iltapäivällä isälleni, että miten sillä menee poikien kanssa. Kuulemma erittäin hyvin. Olin parina päivänä jo maininnut siitä, että pojat ovat todella kiukkuisia. Mikään ei oikein kelpaa ja koko ajan pitää olla mun sylissä tai muuten vain vieressä. Mun isäpä oli tänään nokkela ja keksi, että mistä kiukkuisuus johtuu. Mä en kuulemma annan lapsille tarpeeksi ruokaa!!! Siis oikeesti, määrällisesti lapset syövät neljä isoa pilttiä päivässä, leipää, juksaa, hedelmiä, maitoa ja sormiruokaa siihen päälle. Pakko kysyä ensi tiistaina neuvolassa, että miten paljon 1v tarvitsee ruokaa, jos tuo määrä on kerran liian pieni. Musta tuntuu, että pojat syövät enemmän kuin minä. Taas meinasin menettää maltin, kun kuulin tuollaisia "syytöksiä".
Tietenkin olen niin "herkkä", että aloin alitajunnassa mietimään, että olen koko vuoden pitänyt lapsiani nälässä. Kiitti, tosi kiva fiilis tuli taas näin viikonlopun kunniaksi. Nyt menen nukkumaan. Ciao!



   

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Seinät kaatuvat

Tänään on ollut niiiin pitkä päivä. Molemmat lapset nousivat jo ennen puolta seitsemää. Ei paljoa naurattanut. Koko päivä on ollut kiukuttelua. Jokaisesta asiasta pitää kiukutella. O puree E:tä aina, kun silmä vain välttää. Miten mä saan tuon loppumaan, mua säälittää, kun toista ollaan koko ajan puremassa.

Musta tuntuu, että mun korvissa soi. Pää on vieläkin täynnä räkää, eikä koko päivän kestänyt kitinä auta asiaa lainkaan. Onneksi oli särkylääkettä kaapissa, että sain kivun siedettävämmäksi. Mä oon taas tänään kokeillut poikien kanssa kaikkea. Käytiin vaunulenkillä, laitettiin porukalla ruokaa, leikittiin, oltiin vain, nukuttiin, tai pojat nukkuivat, laulettiin, ajettiin leikki autolla sekä oikealla autolla ja aina tuli jollain kiukku. Multa alkoi noin klo 17 keinot loppumaan. Luojan kiitos mies tuli melkein tasan klo 18 kotiin pelastamaan mut. Tänään todellakin kotiin paluu oli pelastus.

Päivällä, kun pojat suvaitsivat nukkua noin 40 min päiväunia niin mä sain pestyä kerrankin kunnolla meidän kylppärin. Nautin siivoamisesta, kun sain siivota, ettei kukaan keskeyttänyt mua. Sorruin muuten kaupassa tänään maailman typerimpään ostokseen. Näin siivouspuolella sellaisen mötikän, jota sanottiin lapussa "kiveksi". (tämä ko. tuote oli tarjouksessa,joka  muka saa ostoksen näyttämään paremmalta). Muovinen "kivi", jota painettaessa "kiven" sisältä syöksyy laventelin tuoksuista sumua. Eli toisin sanoen jonkinlainen ilmanraikastin. Mä olin jotenkin niin yllättynyt tälläisestä tuotteesta, että oli pakko ostaa se. Ja edelleenkin, tämä oli tarjouksessa. Muuten en tietenkään sortuisi moiseen ostokseen....

No, nyt se muovinen "kivi" sitten jököttää vessassa ja odottaa painelua. Tulipa tässä kirjoittaessa mieleen, että tuo taisi olla mun koko päivän paras saavutus. Ostin muovisen "kiven". Ei ole luksusta kotiäidin elämä ei.
Nyt istun täysin lamaantuneena tuijottaen ruutua. Pitää varmasti käydä nukkumaan, että jaksaa taas aamulla nousta lasten kanssa ties kuinka aikaisin.






maanantai 16. syyskuuta 2013

Vuosi

Siitä on vuosi, kun istuin parvekkeella paniikissa. Mua itketti, pelotti ja jännitti. Mua pelotti se kaikki pelottelu kaksossynnytyksestä. Jos sanon, ettei se pelko ollut turhaa niin valehtelen. Jos nyt kysyttäisiin niin en kyllä varmana suostuisi samanlaiseen rupeamaan enää uudestaan. Oli se sen verran järkyttävä. Tasan vuosi sitten sairaalakassi oli pakattu, poikien tavarat siististi laatikoissaan, tuttipullot keitetty ja kaikki oli valmista uusia tulokkaita varten. 

En osannut koskaan ajatella, että miten paljon lapset opettaisivat mua ihmisenä. Nykyään mä ajattelen aina ensimmäisenä poikia, pidän huolen, että niillä on kaikki hyvin. Jaksan myös tuijottaa niiden tekemisiä päivittäin. Joka päivä ne oppivat jotain uutta. Jos sanon, ettei koskaan ole ollut rankkaa niin valehtelen. Rehellisesti sanottuna, mä en muista juurikaan mitään edellisestä vuodesta. En muista, missä olin tai mitä tapahtui jouluna. Samoin pääsiäinen ja vappu ovat melko pimennossa. Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi pois.

Olin varma, ettei poikien 1v päivä tuo mulle sen suurempia tunteita pintaan. No, toi se kuitenkin. Se oli niin suuri päivä, ettei koskaan elämässä tule samanlaista. Ne kaikki tunteet olivat vain jotain niin uskomatonta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Pitääpä muuten lukea niitä synnytyksen jälkeisiä postauksia. Veikkaan, etten ollut silloin ihan samaa mieltä. Joten se pitää paikkansa, että ihminen jossain vaiheessa unohtaa kaiken kärsimänsä kivun ja tuskan, koska se palkinto siitä on niin mieletön.

Tässä lopuksi haluan vielä laittaa kuvan meidän poikien uudesta taidosta. Kai tästäkin pitäisi äitinä olla ylpeä...
 

 

lauantai 14. syyskuuta 2013

Shoppailut

 Nämä body mä löysin tänään Seppälästä. Ennen mä olen joten arastellut käyttää pojilla kirkkaita värejä, mutta kokeillaan, josko mä tottuisin.
 Farkut ovat poikien synttärivaatteet ensi lauantaina.
 Piti keksiä keino, jolla saan pyykkitelineen pysymään kasassa. Mitään uutta ei osteta, ennen kuin on kokeiltu korjata entinen.
 Anttilan Toptenistä löytyi PMMP:n levy 5e:lla. Mulla on nyt niiden kaikki levyt, paitsi se lastenlaululevy. PMMP on sellainen bändi josta mä olen tykännyt tosi kauan.
Pojat siis saapuivat eilen kissakassinsa kanssa mummolasta ja pappalasta yökylästä. Reissu meni kuulemma kivasti.

Mä olen  aivan poikki, koska kurkkun on kipeä, kämppä jynssätty ja lapset nukkumassa. Pakko se on painua sänkyyn odottamaan unta. Jos ensi yö olisi levollisempi kuin edellinen....

perjantai 13. syyskuuta 2013

Perjantai 13. päivä

Taas on perjantai ja meillä ollaan kuumeessa. Tällä kertaa on O:n vuoro sairastaa. Mä jo kauhulla odotan nukkumista, koska tiedän, että joudun yöllä heräämään luoja yksin tietää monta kertaa. Jotenkin mulla oli ajatuksena, että oltaisiin voitu tehdä jotain hauskaa koko perheen voimin viikonloppuna, mutta ei me sitten vissiin tehdä.(lue: olisin halunnut mennä shoppailemaan pojille synttärilahjaa). Mä jo kylläkin heitin miehelle villin idean, että mä otan huomenna E:n mukaan ja teen sen kanssa jotain hauskaa. Eli mennään leikkikentälle tai vaikkapa uimahalliin. Mulla on jossain uimavaippoja, mutta minnehän mä olen ne laittanut....

Tämä mun hajamielisyys on jo raivostuttavaa. Yhtenä päivänä mä löysin tyhjän kahvikupin liinavaatekaapista ja kesällä mä hukkasin meidän toisen täkin. Tosin mä löysin sen täkin tällä viikolla. En tajua, että miten niin iso asia voi mennä hukkaan?

Päivällä kävin kaupoissa ja löysin pojille ihanat farkut ensi viikon juhliin. Laitan housuista kuvan vaikkapa huomenna. En enää uskalla mennä hakemaan makkarista kännykän johtoa. Tosin en edes muista, että minne mä viime kerralla sen johdon laitoin....

Yhtenä päivänä mä taas mietin. Haistelin meidän pyykkejä ja ne haisivat ihan oudoilta. Mietin pitkään,että missä on vika. Pesin hetki sitten tyhillään koneen 90 asteessa ja silti vain tuli pyykkeihin jotenkin outo haju. No, hetken pähkäiltyäni tajusin,että mistä se johtuu. Tietenkin siitä,että olen käyttänyt "väärää" pesuainetta. Mun äiti aina mäkättää ja käkättää siitä,että meillä haisee kuin jossain pesulassa. Mun mielestä puhtaan pyykin täytyy tuoksua joltain. Pelkkä "puhdas" (lue:ei tuoksu miltään) ei riitä mulle tuoksuksi. Tämä asia selvisi, kun ostin kaupasta sitä meille oikeaa pesuainetta. Nyt taas tuoksuu puhtaalta. Paljastan,että se aine on Ariel.

Mietin jo, että onkohan mulla joku tuoksuongelma. Mun mielestä kaiken tarvitsee tuoksua hyvältä. En voi ostaa edes käsienpesuainetta haistelematta sitä. Mä en kestä, jos joku haisee pahalta. Tästä päästäänkin siihen,että mä pääsin Buzzador kamppanjassa testaamaan uusia Airwick tuoksukynttilöitä. Mä niin odotan,että millaisia ne on. Just oikea kohde näihin pimeneviin syysiltoihin.

Tänään muuten tein ensimmäisen siirron kohti meidän ensi lauantain synttäreitä. Mä ostin kaupungista pojille kakkuynttilät. Koska molemmat on mulle maailman tärkeimpiä niin ostin kaksi 1v kynttilää. Mä oletan, että meillä on myös molemmille omat kakut. Samalla ostin nätin vaalean vihreän kertakäyttöpöytäliinan. Ja kertakäyttöpöytäliina siksi,että aina joku sotkee enkä todellakaan ala silittämään mitään perinne-valkoista-tämä on ollut käytössä 50v- pöytäliinaa.   Vielä ensi viikolla täytyy käydä Kertamyymälässä ostamassa servettejä. Taas siitä saadaan sanomista, koska en edelleenkään suostu laittamaan niitä ällöjä haperoliinoja. Käyttöököhän niitä oikeasti kukaan? Eihän niihin vieläkään voi edes pyyhkiä suuta hermostumatta.. Kohta varmasti tulee stressi tarjottavien kanssa. Mun suunitelmissa on vasta kinkkurullat ja joulutortut. Tartteeko muka jotain muuta??? Ainiin poppareita. Niitä ilman ei vaan voi juhlia.

Yhtenä yönä mä taas vaihteeksi mietin. Aina annetaan lapsille 1.v kortteja ja lahjoja. Miksi vanhemmat eivät saa lahjoja siitä, että ovat selvinneet kohtuullisen järjissään koko ensimmäisen vuoden? Rehellisesti sanottuna tämä ei ole ollut elämäni helpoin vuosi. Mutta paras kuitenkin. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, vaikka puoliakaan vuodesta mä en muista. Oikeastaan vuosi sitten mä ensimmäisen kerran tajusin mitä rakkaus on. Tuolla ne rakkaudet nukkuvat omissa pinnasängyissää. Mä olen sitä mieltä,että mitään muuta ei voi rakastaa niin paljoa kuin omia lapsia. 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Töttöröö

 Kivasti oli mulla aikaa ottaa sairaalassa kuvia penkistä, kun lapsi parka riekkui valveilla keskellä yötä. Jotenkin mä en edes tiennyt, että mitä mun pitää E:n kanssa tehdä niin päädyttiin sitten ottamaan kuvia sairaalahuoneesta. Se oli ainut keino, jolla sain lapsen tyytyväiseksi noin klo 00.00. Onneksi päästiin nopeasti kotiin ja tänään tuli todetuksi se, että kyseessä oli vauvarokko. Päiväunien jälkeen kaverille nousi hulluja länttejä ympäri kroppaa joten tein päättelyn sen mukaan. Tosin piti soittaa mun äidille ja katsoa netistä varmistus. Sitä se oli. Onneksi.



Tämä päivä on ollut melkoisen raskas. Kumpikin
haluaa olla sylissä, samaan aikaan. Jotenkin musta tuntuu aika ajoin, että musta ei kerta kaikkiaan riitä noille molemmille. Vessaan tullaan perässä, kamala karjuminen jos erehdyn menemään kulman taakse huhuilematta. Tuntuu todella idioottimaiselta kulkea asunnossa ja aina huoneesta poistuessa huudella, että "äiti on tässä, käyn vain hakemassa kahvikupin, tulen ihan just takaisin". Taas alkuillasta mun korvatkin soivat. Koetan, että täällä ei olisi kovinkaan paljon taustamelua, mutta aina sitä tulee. Nuo soivat lelut ovat aivan helvetistä. Varsinkin silloin, kun jokainen lelu soi samaan aikaan ja eri tahdissa.

Tuo kuvassakin oleva onneton auto on tällä hetkellä meidän O:n lemppari. Ei siinä mitään jos kaveri työntäisi sitä niin kuin kuuluu, mutta meillä sitä työnnetään sivuttain. Voin muuten kertoa, että siitä lähtee melkoinen ääni. Samoin myös tuo ainoa meidän matto on aina kurtussa ja kaikki lelut ovat aurattu eri nurkkiin. Ne lelut jotka mä olen raahannut poikien "omaan huoneeseen", jossa ne ei koskaan pysy. Jotenkin mulla on sellainen fiilis, että voisin paiskata tuon auton parvekkeelta, samoin kuin sen Muumi puhelimen. Mä oikeasti haluan samoja lääkkeitä, kuin tuollaisten soivien lelujen suunnittelijat. Niitä ei nimittäin kukaan täyspäinen tee.

Mulla oli toiveena olla tänään ihan hiljaa ja rauhassa koko ilta. No, me tapellaan miehen kanssa siitä, kun kummallakaan ei ole koskaan omaa-aikaa ja kummalle se aika olisi tärkeämpää. Kiukuttelin myös kaupassa ja jäin nukkuvien lasten kanssa autoon odottamaan. Pitää varmasti mennä kauppaan myös uudelleen tällä viikolla, koska en ehtinyt kirjoittaa lappuun kaikkea oleellista, eli meiltä puuttu käytännössä puolet tavaroista. 

Mä vielä jonain iltana toivon saavani polttaa rauhassa kynttilää ja kuunnella hiljaa jotain ihanaa musiikkia. Ilman, että koko ajan pelkään nukahtavani. Ei se taas auta, kun kömpiä peiton alle ja toivoa, että ensi yönä nukkuisi koko porukka.  

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Se tunne

Mä en saa tehtyä mitään, koska mä tiedän,että E ja mies raukka on sairaalassa edelleen. Mä olen aivan lamaantunut. Vaikka me vietettiin O:n kanssa laatuaikaa koko ilta, niin nyt se lamaannus iski. Taaskaan en lapsen nähden näyttänyt mitään, vaan nyt yksin. O:n kanssa peuhattiin meidän isolla sängyllä, syötiin herkkupuuroa ja käytiin kylvyssä. Vielä illalla kuunneltiin musiikkia samalla, kun laitoin sen nukkumaan. Oli ihana antaa kaikki huomio sille.

Mutta nyt mä puren kynsiä, raavin tukkaa ja melkein vapisen, kun ajattelin niitä mun kahta murua siellä kylmässä ja kolkossa sairaalassa. Ei ole enää pitkästi niin saan tietää,että pitääkö meidän tehdä miehen kanssa vuoronvaihto. Mä lupasin tosiaan mennä yöksi E:n kanssa sairaalalle jos on tarvis. Mä en todellakaan jätä mun lasta yksin sairaalaan. Mä tahdon olla sen vieressä. Mä itse inhoan sairaaloita ihan hulluna, niin ei tule kuulokaan,että jättäisin mun lapsen sinne yksin jollei ole aivan aivan pakko.

Meiltä ei ole onneksi sairaalalle matkaa kuin pari kilometriä. Miehellä on auto niin mä polkasen fillarilla sairaalalle ja mies polkee takaisin. Hälyytin jo yläkerran rouvan meille siksi aikaa vahtimaan O:n nukkumista.
Luoja,että mä en jaksa odottaa!!! Tämä blogikin jäi tänne auki, kun unohduin taas tekemään jotain ihan muuta.

Just selasin sairaalan nettisivuja, että koko "lastensiipi" sairaalsta on evakossa ympäri sairaalaa. Nice, ei varmaan ole kovinkaan ahdasta siellä.

Sellainen sunnuntai

 Päivällä päätettiin,että me lähdetään tekemään koko perheen voimin road trip. Ensimmäinen probleema, että minne mennään. Päädyttiin niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Venäjän raja. Mies ajaa joka arkipäivä seiskatietä länteen niin lähdettiinkin vaihteeksi itään päin niin paljon kuin pääsi.
Rajalla oli joku onneton Rajamarketti, jossa oli muuten tosi halpoja pyykinpesuaineita. Muuta sieltä ei sitten mukaan tarttunutkaan.
 Mun oli pakko päästä ottamaan kuvia raja-alueesta, vaikka miehen mielestä se ei olisi hyvä idea. Ymmärsin myöhemmin,että miksi. Olimme auton kanssa jumissa rekkojen seassa alueella, josta pääsee vain ja ainoastaan rajan yli. Pieni sovellus, vähän matkaa kiellettyä ajosuuntaa ja tadaa, taas oltiin oikealla reitillä.
 Oikeastaan koko meidän ajelun syy oli E. Se raukka oli niin reppana, eikä suostunut oikein nukkumaan kotoa omassa pinniksessä tai vaunuissa. Viimeiseksi keinoksi jäi nukuttaminen autoon. Se tepsi. Molemmat nukkuivat kiltisti pitkät päiväunet. Olin taas laiska-paska-mutsi ja menin siitä mistä aita oli jo kaatunut.
Mielenkiinnolla odotan, että mitä tämä ilta tuo vielä tullessaan. Mies on E:n kanssa päivystyksessä ja tällä hetkellä epäillään virtsatietulehdusta. Klo 21 meillä on vuoronvaihto ja mä menen E:n kanssa sairaalalle ja mies tulee O:n kansas nukkumaan, että jaksaa ajaa aamulla töihin.

Soitin E:n kuumeesta päivystykseen jo eilen ja siellä käskettiin soittamaan aamulla uudestaan. Soitin aamulla uudestaan ja käskettiin seurata, että laskeeko kuume. Iltapäivällä kuume oli taas noussut, koska lääkkeen vaikutus lakkasi. Ennen meidän ajelua kuumetta ei ollut lainkaan.

Alkuillasta käskin miehen soittamaan päivystykseen ja kysymään, että mitä tässä tehdään. Mun mielestä tuota panadolia ei ole kovin hyvä mättää lapselle kovinkaan paljoa. Kappas vain, miehelle oltiin niiiiin ystävällisiä ja aika saatiin 15min päästä soitosta. Mä olen aivan varma, että ne sairaanhoitajat pitävät kaikkia sinne soittavia äitejä aivan hysteerisinä. Mulla on sairaaloita ja lääkereitä kohtaan todella korkea kynnys. En todellakaan jokaisesta aivastuksesta ole soittamassa sinne. Joku äidinvaisto mussa sanoi, että E ei ole lainkaan omaitsensä. Eilen se vielä jaksoi kiinnostua kännykästä, mutta tänään ei maistunut ruoka ja kännykkäkin oli vähän tylsä. Siitä mä ajattelin, että nyt on tosi kyseessä.


Merellä

 Nyt, kun mulla on kunnollinen puhelin niin voin aloittaa kuvapostausten tekemisen. Tätä mä olen odottanut. Jos tästä saataisiin vähän laadukkaampi blogi kuvien avulla.
 Eilen tosiaan oltiin koko perheen voimin merellä mun vanhempien kanssa. Pojat käsittääkseni tykkäsi olla merellä. Ainakaan ei ollut kovaa taistelua koko ajan. Uni ainakin maittoi reissun jälkeen ja reissussa. Meri-ilma tekee ihmeitä, mäkin olin illalla jo klo 20.30 aivan poikki ja taisinkin nukkua jo noin klo 21.

Musta on aivan mahtavaa,että vielä syyskuussaon näin aurinkoisia ja lämpöisiä päiviä. Ei tuntunut lainkaan syksyiseltä. Tosin siitä huomasi,että ei ole enää lomasesonki, koska saaressa ei ollut juuri mikään auki. Jotenkin hassua, että suomalaiset yrittäjät katsovat ennemmin kalenteria kuin säätä. Mä kuitenkin uskon, että niiden pikku putiikkien pyörittäjät asuvat ko. saaressa.
Kävimme siis Kaunissaaressa. Musta se on ihan jees, mutta ei kovin saarimainen mun mieleen. Mun mielestä saaressa pitää olla kallioita eikä mitään kauppoja.
Pujehdimme ihan vain huvikseen Kauníssaareen, koska sinne on aika sopivamatka tuollaista päiväpiknikkiä varten

Ettei meidän viikonloppu kuulostaisi liian hyvältä, niin E:llä on kuumetta. Kuume laskee panadolilla

torstai 5. syyskuuta 2013

Joo Joo

Joo joo, mä kirjotan paljon useammin, kun tulee syksy. Just joo. Niin kuin tässä olisi aikaa yhtään mihinkään. Sekin pieni hetki vapaa-ajasta menee kaikkiin sataan kotihommaan. Mä en kertakaikkiaan voi käsittää, että miten meillä voi olla koko ajan niin sotkuista. Ei riitä, että mä imuroin joka toinen päivä, koska aina on lattiat täynnä murusia, paperisilppua sun muuta ryönää. Mä en ehdi tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kuin siivota tätä meidän kotia.

Muhun iski viikonloppuna joku maailmankaikkeuden keuhkotauti. Mua yskittää aivan tajuttomasti, väsyttää, kurkku on kipeä, muttei kuumetta. Mun asteikolla ei voi olla kipeä, jollei ole kuumetta. Joten siksi me ollaan poikien kanssa taas touhuttu viikolla vaikka ja mitä. Mm. eilen me oltiin mummolla ja torilla, tiistaina taidettiin olla ihan vain kotosalla ja maanantai meni uutta autoa hakiessa. Tänään pojat olivat pari tuntia hoitajan kanssa, että mä pääsin parturiin. Kävin paikallisessa ammattikoulussa leikkuuttamassa mun hiukset. Voin rehellisesti sanoa, että oli aivan todella mainio hinta-laatusuhde. Ennen joulua meinasin mennä teettämään vielä värjäyksen ja jotain muuta kivaa.

Toissapäivänä me tehtiin pojille oma huone. Mulla palo lopullisesti hermot poikien yöheräilyihin. Ensimmäisenä yönä muutoksesta ei ollut mitään eroa vanhaan, mutta viime yö oli jo paljon parempi.

Äsken lukiessain jotain citymarketin mainosta, mulla iski taas epätoivo. Pääkirjoituksessa mainittiin, kuinka juuri se numero on tehty kiireisestä arjesta kärsiville perheille, joissa on kasvavia lapsia. Okei, ensimmäisen sivun tarjoukset olivat kiinnostavia. Ruokaohje puolella oli juttu merirosvokurkuista. Kiva idea, mutta ehtiikö/viittiikö/jaksaako/huvittaako jota kuta oikeasti askarrella viikolla lapsille merirosvokurkkuja. Tsiisus, että alkoi taas ärsyttämään. Mä just ja just saan ruokittua pojat tavallisella ruoalla saatika, että alkaisin piirtämään paperille merirosvolippu niiden ruokaan. Tällä hetkellä meidän ruoasta 90% päätyy kuitenkin lattialle. Mikäli siis sitä ruokaa syödään omin käsin. Ja miksi sitä ei syötäisi, kun mikään muu ei kelpaa. Kaikki pitäisi saada laittaa suuhun ITSE. Jotenkin mä en oikein jaksa arvostaa tätä taidon harjoittelemista.