perjantai 27. syyskuuta 2013

Kriisi

Tänään päivällä jossain tilanteessa tuli parin ystävän kanssa puheeksi se, että mitä sitä ihminen oikeastaan elämältä haluaa. Aloin tosissani miettimään, että onko tämä oikeasti se, että mitä mä olen aina halunnut. Jos sanoisin, että tälläistä elämää mä olen aina halunnut niin valehtelisin.

Asiat menee mun mielestä aika usein omalla painollaan ja kohtalo usein päättää asoita meidän puolesta. Tai joku muu voima, uskokoon kuka mihinkin. Mutta jos mä oikeasti saisin päättää, niin ei tämä näin menisi. Ensinnäkin mä en asuisi täällä, mä en opiskelisi tätä mitä mä nyt opiskelen ja varmaan moni muukin asia olisi eri lailla, jos saisin nyt päättää asioista uudestaan. Mä en kadu mitään (paitsi koulutusalaa), mutta mietin vain tänään, että miten muuten elämä olisi voinut mennä. Toki pitää olla onnellinen, että elämä on mennyt näinkin hyvin. Me ollaan kaikki terveitä, on työtä ja katto päänpäällä. Usein leivän päälle saa muutakin kuin ylähuulen.

Kai mulla on joku kriisi, koska mietin tällaisia asoita. Kai mä olen tajunnut sen, että kolmekymmentä ikävuotta lähenee, enkä mä enää ole niin nuori. Mun pitää joskus jo oikeasti asettua johonkin ja lakata haaveilemasta siitä mitä mulla ei ole. Vai pitääkö haaveilu lopettaa kokonaan? Välillä musta tuntuu,että se haaveilu on elämän suuri voimavara. Niinä pieninä hetkinä saat olla joku muu jossain muualla.

Takaisin arkeen. Tänään meillä oli poikien kanssa huippukivaa kolmistaan. Me leikittiin Legoilla ja vilttipiiloa. Piilossa O menee aina viltin taakse piiloon ja mä huudan kukkuu. E istuu edessä ja molemmat nauravat. Maailman yksinkertaisin leikki, mutta meillä on hauskaa. Musta on ihana huomata, että miten pojat ottavat päivä päivältä enemmän toisiaan huomioon.

Tein muuten tänään taas parannuksen meidän elämässä. Mä keitin pojille aamusta naposteluporkkanoita, saa nimittäin se maissinaksujen syöminen loppua. Äsken vielä keitin perunoita, paistoin jauhelihaa ja mätin kaikki isoon vuokaan ja hetkeksi uuniin. Mun äiti sanoi tätä ruokaa aina hampaattomien ruoaksi. Toivottavasti pojat osaavat arvostaa mun ruokia. Ainakin viimeviikkoinen makaronilaatikko upposi hyvin. Pakko se on alkaa kehittämään tällaisia perheruokia, joista riittää moneksi päiväksi usealle ihmiselle. Josko tuo mieskin suostuisi syömään mun kokkailuja.

Tässä vielä kuva mun haaveilusta. Kuva oli pakko ottaa googlesta, koska enhän mä ole vielä käynyt tuolla. Se on vasta haave. Kuva no Hawaijilta. (vai-miten-se-nyt-kirjoitetaan)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti