sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Se tunne

Mä en saa tehtyä mitään, koska mä tiedän,että E ja mies raukka on sairaalassa edelleen. Mä olen aivan lamaantunut. Vaikka me vietettiin O:n kanssa laatuaikaa koko ilta, niin nyt se lamaannus iski. Taaskaan en lapsen nähden näyttänyt mitään, vaan nyt yksin. O:n kanssa peuhattiin meidän isolla sängyllä, syötiin herkkupuuroa ja käytiin kylvyssä. Vielä illalla kuunneltiin musiikkia samalla, kun laitoin sen nukkumaan. Oli ihana antaa kaikki huomio sille.

Mutta nyt mä puren kynsiä, raavin tukkaa ja melkein vapisen, kun ajattelin niitä mun kahta murua siellä kylmässä ja kolkossa sairaalassa. Ei ole enää pitkästi niin saan tietää,että pitääkö meidän tehdä miehen kanssa vuoronvaihto. Mä lupasin tosiaan mennä yöksi E:n kanssa sairaalalle jos on tarvis. Mä en todellakaan jätä mun lasta yksin sairaalaan. Mä tahdon olla sen vieressä. Mä itse inhoan sairaaloita ihan hulluna, niin ei tule kuulokaan,että jättäisin mun lapsen sinne yksin jollei ole aivan aivan pakko.

Meiltä ei ole onneksi sairaalalle matkaa kuin pari kilometriä. Miehellä on auto niin mä polkasen fillarilla sairaalalle ja mies polkee takaisin. Hälyytin jo yläkerran rouvan meille siksi aikaa vahtimaan O:n nukkumista.
Luoja,että mä en jaksa odottaa!!! Tämä blogikin jäi tänne auki, kun unohduin taas tekemään jotain ihan muuta.

Just selasin sairaalan nettisivuja, että koko "lastensiipi" sairaalsta on evakossa ympäri sairaalaa. Nice, ei varmaan ole kovinkaan ahdasta siellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti