tiistai 10. syyskuuta 2013

Töttöröö

 Kivasti oli mulla aikaa ottaa sairaalassa kuvia penkistä, kun lapsi parka riekkui valveilla keskellä yötä. Jotenkin mä en edes tiennyt, että mitä mun pitää E:n kanssa tehdä niin päädyttiin sitten ottamaan kuvia sairaalahuoneesta. Se oli ainut keino, jolla sain lapsen tyytyväiseksi noin klo 00.00. Onneksi päästiin nopeasti kotiin ja tänään tuli todetuksi se, että kyseessä oli vauvarokko. Päiväunien jälkeen kaverille nousi hulluja länttejä ympäri kroppaa joten tein päättelyn sen mukaan. Tosin piti soittaa mun äidille ja katsoa netistä varmistus. Sitä se oli. Onneksi.



Tämä päivä on ollut melkoisen raskas. Kumpikin
haluaa olla sylissä, samaan aikaan. Jotenkin musta tuntuu aika ajoin, että musta ei kerta kaikkiaan riitä noille molemmille. Vessaan tullaan perässä, kamala karjuminen jos erehdyn menemään kulman taakse huhuilematta. Tuntuu todella idioottimaiselta kulkea asunnossa ja aina huoneesta poistuessa huudella, että "äiti on tässä, käyn vain hakemassa kahvikupin, tulen ihan just takaisin". Taas alkuillasta mun korvatkin soivat. Koetan, että täällä ei olisi kovinkaan paljon taustamelua, mutta aina sitä tulee. Nuo soivat lelut ovat aivan helvetistä. Varsinkin silloin, kun jokainen lelu soi samaan aikaan ja eri tahdissa.

Tuo kuvassakin oleva onneton auto on tällä hetkellä meidän O:n lemppari. Ei siinä mitään jos kaveri työntäisi sitä niin kuin kuuluu, mutta meillä sitä työnnetään sivuttain. Voin muuten kertoa, että siitä lähtee melkoinen ääni. Samoin myös tuo ainoa meidän matto on aina kurtussa ja kaikki lelut ovat aurattu eri nurkkiin. Ne lelut jotka mä olen raahannut poikien "omaan huoneeseen", jossa ne ei koskaan pysy. Jotenkin mulla on sellainen fiilis, että voisin paiskata tuon auton parvekkeelta, samoin kuin sen Muumi puhelimen. Mä oikeasti haluan samoja lääkkeitä, kuin tuollaisten soivien lelujen suunnittelijat. Niitä ei nimittäin kukaan täyspäinen tee.

Mulla oli toiveena olla tänään ihan hiljaa ja rauhassa koko ilta. No, me tapellaan miehen kanssa siitä, kun kummallakaan ei ole koskaan omaa-aikaa ja kummalle se aika olisi tärkeämpää. Kiukuttelin myös kaupassa ja jäin nukkuvien lasten kanssa autoon odottamaan. Pitää varmasti mennä kauppaan myös uudelleen tällä viikolla, koska en ehtinyt kirjoittaa lappuun kaikkea oleellista, eli meiltä puuttu käytännössä puolet tavaroista. 

Mä vielä jonain iltana toivon saavani polttaa rauhassa kynttilää ja kuunnella hiljaa jotain ihanaa musiikkia. Ilman, että koko ajan pelkään nukahtavani. Ei se taas auta, kun kömpiä peiton alle ja toivoa, että ensi yönä nukkuisi koko porukka.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti