maanantai 16. syyskuuta 2013

Vuosi

Siitä on vuosi, kun istuin parvekkeella paniikissa. Mua itketti, pelotti ja jännitti. Mua pelotti se kaikki pelottelu kaksossynnytyksestä. Jos sanon, ettei se pelko ollut turhaa niin valehtelen. Jos nyt kysyttäisiin niin en kyllä varmana suostuisi samanlaiseen rupeamaan enää uudestaan. Oli se sen verran järkyttävä. Tasan vuosi sitten sairaalakassi oli pakattu, poikien tavarat siististi laatikoissaan, tuttipullot keitetty ja kaikki oli valmista uusia tulokkaita varten. 

En osannut koskaan ajatella, että miten paljon lapset opettaisivat mua ihmisenä. Nykyään mä ajattelen aina ensimmäisenä poikia, pidän huolen, että niillä on kaikki hyvin. Jaksan myös tuijottaa niiden tekemisiä päivittäin. Joka päivä ne oppivat jotain uutta. Jos sanon, ettei koskaan ole ollut rankkaa niin valehtelen. Rehellisesti sanottuna, mä en muista juurikaan mitään edellisestä vuodesta. En muista, missä olin tai mitä tapahtui jouluna. Samoin pääsiäinen ja vappu ovat melko pimennossa. Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi pois.

Olin varma, ettei poikien 1v päivä tuo mulle sen suurempia tunteita pintaan. No, toi se kuitenkin. Se oli niin suuri päivä, ettei koskaan elämässä tule samanlaista. Ne kaikki tunteet olivat vain jotain niin uskomatonta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Pitääpä muuten lukea niitä synnytyksen jälkeisiä postauksia. Veikkaan, etten ollut silloin ihan samaa mieltä. Joten se pitää paikkansa, että ihminen jossain vaiheessa unohtaa kaiken kärsimänsä kivun ja tuskan, koska se palkinto siitä on niin mieletön.

Tässä lopuksi haluan vielä laittaa kuvan meidän poikien uudesta taidosta. Kai tästäkin pitäisi äitinä olla ylpeä...
 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti