torstai 3. lokakuuta 2013

Siis apua

Kaikki taas vastustaa mua. Mies teki ihanan eleen ja varasi meille toissapäivänä 23h risteilyn. Mä järkkäsin meille lastenhoitajan ja muutenkin sumplittiin menemiset ja tulemiset. Tänään se riemu taas sitten repesin. Mun äiti päätti, että meidän reissu on maailman kamalin idea. Mä olen vastuuntunnoton äiti, joka voi jättää kaksi pientä lasta lastenhoitajan vastuulle. Eli kysymys on siinä, koska mä en pyytänyt niitä hoitamaan, koska tiesin niillä olevan lauantaina muuta sovittua menoa. Ne kuvittelevat, että kukaan muu ei osaa hoitaa lapsia kuin ne. Voin sanoa, että tämä meidän hoitaja on ollut paljon enemmän poikien kanssa, kuin mun vanhemmat. Ja kuvitteleeko mun äiti tosiaan, että mä jättäisin mun lapset ihan kenen tahansa kylänmiehen hoitoon... Kyllä mun lapsenvahti on tarkkaan valittu ja harkittu. Kuitenkin pojat ovat olleet enemmän ja vähemmän hänen kanssaan tekemisissä jo yli puoli vuotta.

Sen kerran, kun mä teen omassa elämässä jonkinlaisia omia päätöksiä niin aina ne lytätään. Oli se päätös mikä vain niin aina mä saan kuulla siitä. Kai mun pitää vain tottua siihen, että mä olen se kynnysmatto, jonka yli voi aina kulkea ja jonka tekoja voi arvostella. Ja pojatkaan ei jää hoitoon kun vuorokaudeksi. Eikä ne edes mene mihinkään vaan ovat omassa turvallisessa kodissa. Luoja, mä en taas tiedä, että mitä mun pitäisi ajatella.


Olen ollut koko illan niin raivona, etten ole edes muistanut pakata. Mun piti antaa miehelle aamusta autoon mukaan mun tavaroita, mutta enhän mä ole muistanut edes pakata. No, kannan sitten itse omata rojuni bussilla perässä. Saa nähdä, että onko tämä matka jo tuhoon tuomittu, koska niin paljon tätä vastustetaan...

Nyt mun on pakko mennä nukkumaan, koska pojat ovat ottaneet tavaksi herätä noin klo 6. Tänään menimme taas iloisesti kolmilla päiväunilla, että sain venytettyä nukkumaankäymistä. Jos se vaikuttaisi aamunukkumiseen. Tuskin, mutta kaikkea pitää kokeilla. Mä, kun luulin, että yksi vuotiaat nukkuisivat enää yhdet päiväunet, mutta meillä nukutaan vieläkin kolmet. No, nukkukoon mun puolesta. Ei nukkuminen koskaan pahaa tee. Mua vain kauhistuttaa ajatus jos meidän pojat pitäisi viedä tarhaan ja ne ovat tottuneet nukkumaan noin paljon, että miten ne koskaan sopeutuvat sinne. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse hetkeen murehtia tuollaista asiaa. Mutta, koska olen äiti niin murehdin jo valmiiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti