torstai 14. marraskuuta 2013

Taas

Kohta mun viimeinenkin hermon ripe katoaa ja mä paiskaan meidän kaikki huonekalut pihalle. Aloitan matoista ja vessanpöntöstä. O huutaa koko ajan, jos se jää sen polkuauton kanssa jumiin. Ilmeisesti mun pitää raivata koko asunto,että rakas lapseni voi rauhassa rullailla auton kanssa. Ensin kaikki lelut levitetään lattialle ja sen jälkeen valitetaan, kun ne ovat koko ajan tiellä.

Ja tuo pönttö. Miten se voikin olla niin kiinnostava. Koko ajan sinne pitää olla tunkemassa tavaroita tai ainakin pesemässä käsiä. Kai mun on pakko taas teipata kansi kiinni, ettei sinne koskettaisi.

Nyt on jo suurin osa tavaroista saatu kasaan. Äsken tajusin miettiväni, että mitä mä pakkaan käsimatkatavaroihin. Ainiin, eihän me mennäkkään lentäen. Taas iski pettymys. Tämä on oikeasti aivan sairasta lähtä tällä kokoonpanolla autoilemaan toiselle puolelle suomea. Mä edelleenkin protestoin tämän matkan suunnittelua. 

Onneksi mun isä tulee neljän maissa moikkaamaan poikia niin saan rauhassa laitettua loput kamat kasaan. Josko se vaikka antaisi niille iltaruoan niin pääsisin pikkusen helpommalla. Voin nimittäin  sanoa,että nuo yksi vuotiaat eivät ole kaikkein parhaimpia avustajia tavaroiden kasaamisessa. Tai jos mä jotain teen niin sen homma täytyy keskeyttää öbaut sata kertaa ja mennä tekemään jotain muuta. Sen muun tekemisen aikana olen jo onnellisesti unohtanut, että mitä mä oikeasti olin edes tekemässä.

Ja mitä mä olen mennyt lupaamaan miehelle. Mä voin kuulemma ajaa Jyväskylään asti. Meninkö mä tosiaan eilen lenkkihuuruissani lupaamaan sellasta. Kai mulla oli 6km:.n lenkin jälkeen niin loisto fiilis, että mä ajan yksin vaikka koko matkan. Idootti minä.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti