keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Aamu

Viime yön jälkeen voi todeta, että ihanaa, kun tuli aamu. Lapset riekkuivat vuorotellen. Ei, ei meillä tällä kertaa huudettu. Meilla laulettiin, naurettiin ja höpöteltiin. Jotenkin mä en ole kovin vastaanottavainen tälle toiminnalle noin klo 3 yöllä. Mitä liikkuu lapsen päässä jos herää keskellä yötä ja rupeaa laulamaan? Milloin tuo tila loppuu ihmiseltä? Jos mä herään yöllä niin ei mulla ensimmäisenä tule mieleen aloittaa laulaminen. Ollappa vielä lapsi ja laulaa öisinkin.

Mua ei paljoa laulata. Mies ilmoitti, että perjantaina tiedetään,että missä me ollaan jouluna. Ei taas yhtään aikasempaan. Mä olin jo asennoitunut siihen,ettei me liikuta pois kotoa. Mun energia ei vain riittäisi pakkamiseen,purkamiseen ja matkustamiseen. Ja voipi olla, että ensi viikolla tai viikonloppuna on muutama muukin matkustamassa jonnekkin.

Ulkona näyttäytyy ihmeellinen valoilmiö. Aurinko. Mä taidan laittaa hetken päästä pojat rattaisiin ja painua niiden kanssa pihalle. Jos vaikkapa auringosta saisi energiaa ja piretyttä. Toisaalta, kun aurinko paistaa niin olisi hyvä siivota. Näkee kaiken ryönän lattiolla. En uskalla edes katsoa, kuinka paljon täällä taas on murusia lattialla. Mä alan vahvasti olemaan sitä mieltä, että me tarvitaan koira. Sellainen koira, joka on kaikkiruokainen. Mä pääsisin siivoamisessa edes vähän helpommalla, kun koira söisi lattioilta murut. Tosin on siinä kääntöpuoli. Mun pitäisi ainakin kolme kertaa päivässä laittaa pojille ulkovaatteet päälle ja roudata koko lauma lenkille. Ehkä meille ei vielä tule koiraa. Sitten vasta, kun pojat osaavat oikeasti kävellä kunnolla.

Eilen molemmat pojat jaksoivat kävellä autolta, pihan läpi sisälle. E piti mua tiukasti kädestä kiinni, mutta O paineli vauhdilla. Sillä seuraamuksella tosin, että kaatui märälle nurmikolle ja taas oli vaatteet likaisia. Musta on niin ihana,että nuo oppivat pikkuhiljaa omatoimisiksi. Mä pääsen edes hitusen helpommalla autolta sisälle, kun ei tarvitse molempia lapsia raahata kainalossa. Odotan myös sitä, että saan kaivaa kaapista poikien valjasreput. Ne ovat niin hienot. Mun isovanhemmat ostivat ne pojille synttärilahjaksi. Jonkun mielestä ne ovat lastensuojelurikos, mutta musta ne ovat täydelliset just meille.

1 kommentti:

  1. Omatoimisuus on ihanaa, paitsi silloin kun äidin hermo ei kestä itse yrittämistä kun pitäisi mennä jo. Täällä neiti, joka ei anna syöttää, haluaisi itse pukea ja ulkona pitäisi saada kävellä. Ja kun nuo kaikki eivät aina oikein suju kovin ripeää (ja pukeminen ei onnistu juurikaan vielä), niin jeps...

    VastaaPoista