torstai 4. syyskuuta 2014

Tänään

Viikko sitten lenismme porukalla pohjoiseen. Tulin alkuviikosta kotiin, koska työt. Tänään on päivä jolloin lähden hakemaan poikia ja miestä takaisin kotiin. Ihana saada koko perhe taas kasaan, mutta musta oli ihana olla yksin kotona. Ehkä vähän liiankin ihana. Aamulla podin syyllisyyttä siitä, että toivoin vapaani jatkuvan vielä muutaman päivän.

Kotona kukaan ei sotkenut, kukaan ei pyytänyt multa mitään,eikä mun,tarvinnut puhua kenellekkään. Välillä mua jopa pelottaa se, että miten hyvin mä viihdyn yksin. Jos olen äiti niin, eikö mun silloin pitäisi ikävöidä perhettä koko ajan? Kamala myöntää,mutta olen nauttinut älyttömästi ajasta, jolloin olen vain saanut olla vain omien ajatusteni kanssa.

Ampukaa minut, mutta mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi jossain elämänvaiheessa olla yksin, Yksin olemisesta on on tehty tabu. Aina pitäisi muka olla niin kovin sosiaalinen.

torstai 21. elokuuta 2014

Ikäkriisi

Se on iskenyt. Mulla on kriisi, ikäkriisi. Aina olen ajatellut, että mulle ei mitään kriisejä tule, mutta kappas sieltä se salakavalasti nurkan takaanta tuli. Aluksi en tajunnut, että kyse on iästä, mutta itsetutkiskelun jälkeen tajusin sen olevan vain ja ainoastaan iän tuoma kriisi.

Kävin kirpparilla yhtenä päivänä ja löysin pari cd levyä. Ostos oli taas ehdottomasti kategoriaan must have kuuluva.  Löin cd:n heti koneeseen, kun pääsin autoon. Ajoin motari ja melkein tuli tippa linssiin, kun kuuntelin biisejä. Mukana oli mm. Maija Vilkkumaan hiuksissa hiekkaa ja The Crashin sugared. Silloin, kun elin ailahtelevaa ja niin kovin tunnerikasta teinielämää, nämä biisit olivat ihania.
Pakko on todeta, että kyllä ne vieläkin kolahti. Ja sanat osaan vieläkin ulkoa. Oli todella vapauttavaa laulaa antaumuksella biisejä autossa yksin. Onneksi olin yksin, koska muuten kanssa ihmisten korvat olisivat todennäköisesti vuotaneet verta.

Toinen mistä olen huomannut iän tulevan mieleen on ihmiset. Mä en enää ole se porukan nuorin. Mä olen sen porukan keski-ikäisin. Meillä on paljon kesätöissä ihmisiä, jotka ovat mua paljon nuorempia. Mä todellakin tunnen itseni tädiksi. Kamalaa! Eikä tämä mun ulkonäkö paljon anna viitteitä nuorentumiselle. Vaikka kuinka rasvaisin, hieroisin, kuorisin ja puhdistaisin, niin meno ei muutu mihinkään. Joka aamu herään melkein itkien, kun näen oman sekaisen peilikuvani. Pakko olisi oikeasti tehdä itselle jotain. Kun vain saisin aikaiseksi.

Aloitin itseni parantamisen kynsistä. Ostin kaupasta cc- kynsilakkaa. Sitä rasvaa on mainostettu niin paljon, että pakko lakan on toimia. Noh, kai se toimi. Sanotaan, että kynnet ovat nyt tasaiset. Se ei paljon tätä muuta kokonaisuutta paranna.

Pitäisi etsiä netistä tai jostain joku ihana hiusmalli, joka olisi samalla tyylikäs ja helppo. Sellaista tuskin on. Taas paniikki hipii sisimpään, kun jo ajattelinkin omaa peilikuvaani. Argh.

Nyt tämä keski-iänkriisiä poteva kahden lapsen naimisissa oleva yksinhuoltaja suuntaa suihkuun. Vaikka olenkin ränsistynyt niin olempa ainakin puhdas!

Ja miksi aina kaikki muut on paljon laihempia, nätimpiä ja tyylikkäämpiä? Masentavaa. 

Aika juoksee, pakko juosta perässä

En edes hiljaa mielessäni kehtaa miettiä, että miten kauan edellisestä kirjoituksesta on. Aivan liian kauan. Monesti on pitänyt kirjoittaa, mutta aina se vain on jotenkin jäänyt. Joko lapset ovat sekoilleet tai sitten olen itse ollut aivan liian väsynyt kaikkeen.

Töissä on ollut todella kiireistä ja töitä on tullut tehtyä paljon. Tosin se on kannattanut, koska mä sain nyt vakituisen työn. Ei tarvitse koko ajan olla pelkäämässä mahdollisia yt neuvotteluita tai muita. Helpotti kummasti, kun elämässä on taas yksi varma asia lisää.

Pojat ovat reippaita ja kovin omatoimisia. Ensi kuussa on jo kaksi vuotis synttärit. Vastahan mä olin raskaana. Mihin se kaikki aika on mennyt? Miksi mä en edes muista edellisestä kahdesta vuodesta mitään? Kai ne ovat siis olleet edes kohtuullisia, koska mitään suurta ei ole jäänyt mieleen.

Nyt me ollaan poikien kanssa huomiseen asti mun vanhemmilla ja ensi perjantaina suunnataan koko porukka pohjoiseen. Mä olen pohjoisessa vain pari päivää ja mies jää muutamaksi lisäpäiväksi poikien kanssa sinne hengailemaan.

Mietin just, että mä en ole kahteen vuoteen ollut yksin yötä kotona. Mä niin odotan sitä, että saan olla ihan yksin kotona. Ei tarvitse ottaa ketään huomioon. Tosin on mulla töitä koko viikon, mutta se ei haittaa, koska illat saan vain olla itseni ja omien ajatusteni kanssa. Tosin siinä saattaa käydä niin, että en osaa tehdä mitään, koska olen niin tottunut tähän kokoaikaiseen sekoiluun.

Alakerrasta kuului hurraa huutoja. Toinen pojista teki onnistuneesti pissat pottaan. Jes, siitä se lähtee.

Muutos hiekkalaatikolla istujasta jakkupukuihmiseeksi on sujunut hyvin. Tosin ei niin hyvin, etten jaksaisi olla kiinnostunut lapseni pottatuotoksista. Sisäinen kotiäiti nauttii poikien saavutuksista, vaikka ne ovatkin vielä niin kovin pieniä. Ei musta taida koskaan kunnon uranaista saada. Lapset ovat liiaksi sulattaneet mun sydämen ja haluan viettää niidenkin kanssa aikaa mahdollisimman paljon. Nyt, kun työn ohella sitä aikaa ei juuri liiemmin ole.

Nauraminen pappan kanssa alakerrassa kuulostaa niin hersyvältä, että on pakko mennä katsomaan, että mitä siellä tapahtuu.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kesä

Aivan ihanaa, kun on lämmin. Tästä lämmöstä saa uskomattomasti voimaa. Jaksaa tehdä ja touhuta paljon enemmän. Eilen pääsin töistä klo 17, niin oli ihana mennä vielä poikien kanssa kauppaan kävellen. Sisälle ei malttanut mennä.

Tosin se meidän kauppareissu oli täysi fiasko. Sovimme pihalla, että mies hakee poikien rattaat varastosta ja mä kipaisen hakemaan lompakon yläkerrasta.

Tadaa, kun palasin ulos noin kahden minuutin päästä, kaikki olivat poissa. Kiersin talon ja lähialueen. Tietenkään mulla ei ollut puhelinta eikä kotiavaimia mukana. Lähdin kävelemään kaupalle ja kappas, porukka löytyi. Keskustelun jälkeen selvisi, että he olivat oikaisseet metsän poikki katsomaan rekkoja. Hetkeksi tuli tyhmä olo. Niinpä tietysti olivat. Metsän poikki oli lyhin reitti ja rekat. Ei lisättävää. Pitäisi varmaan opetella ajattelemaan kuin mies ja lapsi.

Kauppareissusta kuitenkin selviydyttiin kotiin asti ilman uusia katoamisia.

Tänään alkoi taas normaalia arki. Pojat menivät hoitoon ja me paineltiin miehen kanssa töihin. Kaksi päivä töitä ja huomenna illalla lähden päiväksi käymään toisessa mummolassa. Toki mä olisin vapaani voinut käyttää muutenkin. Vaikka yksin rannalla....Mutta mikäpä ei voita mummopäivää lasten kanssa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Oikeesti


Pitäiskö mun oikeasti repiä jostain aikaa harrastuksille? Kaksi pientä lasta, kaksi työssäkäyvää, kotityöt, parisuhde = ei omaa aikaa harrastuksille. Täsä kohtaa viittaan harrastuksilla blogin kirjoittamista.

Näin alkuun töissä on ollut hirveä putki päällä. Tuntuu, että asun työmaalla. Kotona ehdin käydä nukkumassa ja hoitamassa ne pakolliset kotityöt. Ei ole pelkoa, että ehtisin paljon auringossa makoilla.

Pohjoisen mummo on ollut meillä kohta viikon ja olen saanut apua kotitöissä ja poikien hoidossa. Se on todella tullut tarpeeseen. Tänään, kun pääsen töistä klo 20, meillä on miehen kanssa treffit. Teemme jotain hauskaa yhdessä, koska kerrankin meillä on lastenhoitaja. Saamme hetken aikaa jutella rauhassa ja viettää aikaa toistemme seurassa. Tällä hetkellä, kun parisuhde on sitä, että sanotaan toisillemme huomenta ja hyvää yötä.  Ei, sen ei pidä olla tällaista. Asialle on tehtävä jotain.

Elämästäni on työn myötä tullut, sanoisinko hektistä. Tänäänkin tulin tarkoituksella tuntia liian aikaisin töihin, jotta saan tsekattua eiliset raportit ja juoda kupin kahvia YKSI  JA RAUHASSA ennen töiden aloitusta. Kotona moisesta on turha haaveilla poikien ollessa lähettyvillä.

 Pojista on kesän aikana kehittynyt vähän liiankin omatoimisia. Viikonloppuna kävin kaupassa, raahasin kassit kotiin ja kipaisin äkkiä vessaan. Pöntöllä istuessani kuulin rasahduksen. Rasahdus muistutti ääntä, joka lähtee kananmunan rikkoutumisesta. Sepä se oli. Toinen kullanmuruista oli päättänyt syödä kananmunia, tosin paha vain, että ko. muna oli vielä raaka. Samanlaisia tilanteita meillä käy päivittäin. Hammasharjaa huuhdellaan pöntössä tai vaihtoehtoisesti kylpyammeessa, jollen ole heti ammetta tyhjentänyt. Välillä vai  hämmästelen, että mistä pojilla riittää ideoita siihen kaikkeen sekoiluun. Kuulemma se sekoilu on tervettä ja se kuitataan lauseella "pojat ovat poikia". Jep jep.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Maanantai

Auton mittari näyttari näytti +11 ja vettä satoi. Voisiko enää maanantaisempi päivä olla? Istun Vuosaaren abc:llä aamukahvilla. Lapset on tarhassa ja mies töissä. Mulla on ruhtinaallinen tunti aikaa juoda kahvi, ennen kuin tarvitsee sinkoilla. Mahtava fiilis, kun saa aloittaa aamun rauhassa. Huomenna onkin taas eri meno, koska töitä on 5-17...Hyvällä omalla tunnolla nautin tästä laiskasta maanantai aamusta.

Viime viikolla mies hoiti melkein joka päivä poikien hoitoon viemiset ja hakemiset. Sen kyllä huomasi. Kaikki oli viemisen puolesta mallikkaasti, mutta pojat olivat mua kohtaan perjantaina kamalia. Vasta eilen ja tänään äitikin on kelvannut. Kai ne jotenkin osoittivat mieltään, koska en ollut niiden kanssa niin paljon viikolla. Melkein jo huolestuin, kun koko ajan roikkuivat vain isässä.

Tänään illalla on taas se viikon blääh osuus. Ruokakauppa! Mä inhoan käydä ruokakaupassa. En osaa ajatella, että mitä sitä koko viikko syödään. Pojille pitää kuitenkin olla joka illalle vielä lämmin ruoka tarhan jälkeen. Kauppa ahdistaa mua, kaikkea on liikaa. Jo pelkästään jogurttihylly on monta kymmentä metriä pitkä. Liha tai vihanneshyllyistä puhumattakaan. Aina suunnittelen, että teen sitä ja tätä. Kuitenkin päädyn tuttuun, turvalliseen ja ennen kaikkea helppoon vaihtoehtoon. Miten kaupassa käynnistä saisi kivempaa?Vinkkejä otan vastaan.



sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Ruuhkavuosi

Blogi on ollut mielessä monesti, mutta mistä saan revittyä aikaa? Päivät menevät liian nopeasti ja iltaisin olen liian väsynyt. Kymmenen tuntia töissä ja tunti fillarointia matkoihin.Vuorokaudesta loppuvat tunnit.Silti en kadu, että menin töihin. Pojat ovat pärjänneet hoidossa loistavan hienosti. Palaute on ollut pelkästään positiivista. Mä olen niin ylpeä mun muruista. Rehellisesti voin myös sanoa, että mä tykkään mun työstä. Musta on ihana mennä aamulla töihin. Työporukka on mukavaa ja asiakkaat, noh...mielenkiintoisia.

Tosin se poikien muruvaihe taitaa jäädä aina päiväkodin porttien sisäpuolelle. Kotona pojat ovat monstereita. Purevat, kiusaavat ja hakkaavat joko vanhempia tai toisiaan. Kai tämäkin menee sen kuuluisan vaiheen piikkiin. Joskus vain turhauttaa, kun koko ajan pitää olla toisen tai mun kurkussa kiinni.

Tällä hetkellä muumit ovat in! Koko ajan pitäisi katsoa muumeja. Lakanoista, mukeista, pyyhkeistä ja kaikesta bongataan muumeja. Lapseni ovat kuin japanilaiset turistit...

Seuraava viikonloppu on vapaa niin, kuin tämäkin. Kovasti olisi toiveissa saada pojat hoitoon ja paeta etelä Helsinkiin, eli Tallinnaan.Mun pitäisi käydä kampaajalla ja manikyyrissä. Hieman houkuttelee paikallinen edullinen hintataso ko. asioissa.


Pojat ovat oppineet taas uusia sanoja. E toistaa asioita kuin papukaija, O seurailee sivusta. Melkein kaikesta alkaa jo saada tolkkua. Helpottaa arkea huomattavasti. Ihana, kun pojat tulevat kertomaan, että on kakka, jano, nälkä tai halutaan muumeja. Ei tarvitse koko ajan arvailla mitä halutaan.

Armain ystäväni pyykkikone ilmoitti taas olevansa valmis. Pakko mennä keräämään puhtaat pyykit kaappiin ja ripustamaan märät nsrulle. Keittiökin odottaa siivoojaa äskeisen päivällisen jäljiltä. Menee se sunnuntai-ilta näinkin. Kotityöt, kun ei koskaan lopu.

Ennen mietin, että mitä ruuhkavuosi termi tarkoittaa. Nyt mä sen tiedän. Jos sovin jotain, niin aina pitää olla kalenteri kädessä. Täytyy tsekata miehen ja omat työt sekä lasten hoito.Myös mahdollinen mummo on otettava huomioon. Aikaa täytyy repiä jostain myös parisuhteelle. Kaikki täytyy aina suunnitella, ei voi tehdä oikein mitään ihan vain extempore. Päiväni ovat siis ruuhkaisia. Tätä se konkreettisesti todellakin on.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Etelä ja pohjoinen

Lomat, niin vuosi kuin äitiyslomatkin on lusittu. Paluu arkeen on tapahtunut. Loma meni pohjoisessa. En päässyt etelään. Pohjoisen sukulaiset veivät voiton etelän matkasta. Ehkä mä vielä joskus pääsen reissuun.

Toisaalta oli loistavan hyvä, ettei lähdetty kovin kauas. Ajelimme pohjoiseen pari viikkoa sitten, kun sain soiton töistä. Pääsin heti seuraavalla viikolla alkavalle perehdytysjaksolle, jolla sain myös luvat. Ihan mahtavaa. Huomenna on ensimmäinen virallinen työpäivä.


Mulla on kriisi. Työnantaja on määrännyt todella tarkat pukeutumis ja muutkin säännöt. Jakkupuku kauluspaidan kanssa odottaa eteisessä. Miten voikaan olla niin suuri shokki vaihtaa äitimoodi työmoodiin. Täytyy käyttäytyä asiallisesti, olla auktoriteettinen ja tietää asioista edes jotakin. Pelottaa. Tuntuu, että harppaus hiekkalaatikolta töihin oli pitkä ja tipuin korkealta.

Halusin koko kevään töihin, koska en jaksanut olla enää kotona lasten kanssa. Nyt pelottaa. Saanko mä vielä perua kaiken? Mun on hyväksyttävä asiaa, että mulla ei ole enää vauvoja ja, että päivisin mä olen muutakin kuin äiti. Pojilla on joku joka huolehtii niistä sen aikaa, kun me olemme miehen kanssa töissä. Luulin, että muutos olisi helppo, ei se ei ole.

Pojat ovat kesän aikana kasvaneet huimasti. Jo ihan fyysisestikin. Pieniä vaatteita tarvitsee kohta laittaa jemmaan tai myydä kirpparilla. Sanoja tulee päivä päivältä enemmän ja tajunta on huimaa. Pojat tekevät asioita, joita pyydän. Ne tulevat halaaman mua ja saan suukkoja. E, meidän herkkuperse tietää muumikeksien säilytyspaikan. Niitä on siistiä pyytää aamulla ennen hoitoon menoa.

Lomalla pidin tosiaan sometaukoa. Keskittyminen tähän mitä mulla nyt on,vei voiton. Olen tajunnut, että pojat ovat pieniä ihan vain hetken.Pakko oli kuitenkin kerran päivässä käydä sähköpostia lukemassa, koska työ.

Jakkupuvunhousut lyhennetty [x]
lasten vaatteet nimikoitu   [x]
eväsrasia etsitty  [x]
kulkulupa,paperit,lompakko ja avaimet laukussa [x]

Olenko mä nyt valmis? Mitä-puuttuu-paniikki iskee. Ei! Nyt on ryhdistäydyttävä ja kasattava itsensä. Kyllä mä pärjään. Kyllä pojatkin pärjäävät. Hip hei, täältä tullaan työelämä.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Voi läskeys

Mä olen taas niin sortunut syömään kaikkea herkkuja. Itseä ihan hävettää, että miten sitä voikin lipsua ruokavaliosta näin paljon. Ei kesä anna ihmiselle syytä syödä kuin sotanorsu. Todella masentavaa.

Eilen vietimme pitkästä aikaa kunnon laatuaikaa perheen kanssa. Kävimme koko porukka Korkasaaressa ja Linnanmäellä. Kyllä, molemmat paikat samana päivänä. Linnanmäki oli enemmän poikien mieleen. Korkeasaaren eläimet olivat huippulaiskoja. Kiinnostavimpia olivat puput, hevoset ja linnut. Varsinkin ne tappajalinnut. Jo porteilla varoitettiin vihaisista hanhista. Ja joo, ne olivat älyttömän vihaisia. Mua miltei pelotti kulkea niiden ohi. Miten voikin linnut olla niin kiukkuisia. Tiedän, että ne suojeli poikasia, mutta silti.

Eilen melkein herkistyin. Linnanmäellä on 11 laitetta, johon lapset pääsevät ilmaiseksi. Ainakin kaksi näistä laitteista ovat vain lapsille. Vaikka mä jo koetin ahtaa itseäni yhteen autoon, kunnes henkilökunta kertoi laitteen olevan lapsille. Mutta mahduin kuitenkin autoon sisälle. Hivenen hävetti kyllä kömpiä autosta pois.  Mun pienet pojat kävivät yksin laitteissa. Ajoivat autoa ja istuivat junassa. Oli jotenkin todella söpöä, kun veljekset istuivat vierekkäin laitteessa. Taas havahduin siihen, että pojat eivät ole ikuisesti pieniä. Kohta ne menevät kaikkiin laitteisiin yksin. Paitsi, että mä kyllä menene mukaan. Teki jo eilen hieman mieli mennä pyörimään. Tyydyttiin kutenkin vain lasten laitteisiin. Kesällä on kuitenkin pakko mennä Lintsille miehen kanssa kahdestaan, että pääsee kunnolla pyörimään.

Lomasuunnitelmat ovat vielä avian auki. Me elämme hetkessä. Äkkilähtösivuja pidetään auki. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitä. Kohta huomaamme, että loma on jo mennyt, emmekä ole tehneet mitään. Niin ei saa käydä!

Kohta on poikien päiväuniaika ja meillä aikaa miettiä seuraavaa siirtoa. Pallotellaan tässä kahden vaiheilla. Lähdetäänkö pohjoiseen vai etelään. Kuten arvata saattaa niin mä olen ennemmin sen etelän kannalla. Suomessa, kun matkustaminenkin on tehty niin älyttömän kalliiksi.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Haikeus

Nyt se on loppu. Mun kotiäitiysuran viimeinen päivä. Tai onhan meillä tuo kahden viikon loma, mutta mies on silloin kotona. Tämä on viimeinen päivä, kun olen kotona lasten kanssa yksin niin, että olen virallisesti kotiäiti. Puolet minusta on todella helpottunut ja toinen puoli muistelee aikaa haikeudella.

Vaikka aika on ollut joskus suoraan sanottuna perseestä, niin on tämä ollut sen kaiken arvoista. Olen nähnyt, kun pojat ovat oppineet kaikkea uutta. Saanut seurata kehitystä, kasvua ja touhuamista. Olemme oppineet toisistamme paljon. Veikkaan, että minä olen oppinut kaikista eniten.

Muistan rokotteiden jälkeiset päivät, jolloin vaihdoin kakkavaipan kuusi kertaa päivässä. Samalla kerralla vaihdoin molempien sänkyihin lakanat, koska sitä itseään oli myös sängyssä.
Muistan, kun pojat opettelivat syömään. Maistelivat innoissaan kaikkea uutta. Myös siivo oli sen mukainen.
Muistan, kun viime kesänä vietimme päivät ulkona nauttien kesästä. Nukuimme isossa sängyssä vieretysten, kun  mies oli muualla töissä.
Muistan, miten korjasimme vanhassa asunnossa poikien kanssa pyykkikonetta. Olimme kaikki märkiä, niin kylppäri kuin ihmisetkin.
Muistan, kun tunsin itseni hyödyttömäksi toisen lapsen ollessa kipeä.
Muistan, kun mielessäni kiroillen olen raahannut lapsia ja kauppakasseja autolta sisälle räntäsateessa.
Muistan, kun lapset ovat sekoilleet kotona ja aiheuttaneet minuutissa järjettömän kaaoksen juuri siivottuun kotiin.
Muistan sen tunteen, kun saat lapset nukkumaan ja käyt katsomassa niitä. Mikään ei ole söpömpää kuin nukkuva lapsi.
Muistan ikuisesti myös sen, että miten paljon sitä on oppinut rakastamaan omia lapsia.

Kaksi vuotta olen ollut kotona. Siitä ajasta 1v9kk pojat ovat olleet mun seurana. Aina ei ole ollut helppoa, mutta kaikesta on selvitty. Nyt on aika aloittaa toisenlainen vaihe elämässä.

Ehkä mua hieman pelottaa, että miten me saamme arjen aikataulut sovitettua kaikille sopiviksi. Pelottaa myös se, että miten saamme järjestettyä mahdollisimman paljon laadukasta perheaikaa. Uskon, että arjen pyöritys onnistuu, mutta se vain ottaa oman ajan.

Lähden innolla kohti uusia seikkailuja. Uskon, että pojatkin viihtyvät hoidossa. Vaikka nyt tulikin näin paatoksellinen kirjoitus niin blogi ei pääty tähän. Aion edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluatte tai ette.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kävely

Taas tänään ulkona meinasin polttaa ja heittää meidän rattaan ojaan. Miksi lapset eivät voi kävellä, vaikka rattaat olisivatkin mukana? Mä olen tehnyt vaikka ja mitä, että lapset oppisivat kävelemään nätisti, vaikka rattaat olisivatkin mukan. Ei vain onnistu. Aina halutaan kyytiin. Enkä todellakaan jätä rattaita kotiin, kun menemme kävellen puistoon. Voin kertoa, että meidän lapset ovat jo yllättävän painavia. En jaksa kantaa niitä kotiin muutamaa sataa metriä, kun ne päättävät lopettaa kävelyn.

Keskustelin perhepäivähoitajan kanssa siitä, että miten se meinaa kuljettaa lapsia, koska siellä on syksyllä kolme alle 2v lasta. Kuulemma helposti. Kaksi menee kaksostenrattaisiin ja yksi seisoo seisomalaudalla. Tämä toteutetaan kuulemma vuorotellen. Mä haluan nähdä, kun meidän E seisoo seisomalaudalla. Rehellisesti mä olen niin onnellinen, ettei mun tarvitse käydä sitä sotaa. Mä voin jo sieluni silmin nähdä, että se ei tule toimimaan. Meidän prinsessat haluavat vain istua. Onneksi asia ei ole mun ongelma. Taistelkoon hoitaja lasten kanssa. Eikä se mulle kuulu, vaikka istuisivat kaikki kolme rattaissa.

Mua stressaa viedä lapset hoitoon. Kotona pojat osaavat ajoittain olla ihmisiksi, mutta osaavat myös repiä ihmisen hermot riekaleiksi. Miten joku ulkopuolinen voi oikeasti kestää niitä viisi päivää viikossa? Miten se hoitaja jaksaa taistella syömisen,pukemisen ja ihan kaiken kanssa? Ja se tekee se vapaaehtoisesti. Taas parina iltana mä olen rehellisesti sanottuna ollut helpottunut, kun pojat ovat käyneet nukkumaan. Pari päivää ovat olleet ihan kamalia. Iltapäivällä ei olla sateen takia ulkoiltu niin sen kyllä huomaa. Jokaisesta asiasta pitää raivota ja kitistä. Mies, kun joskus tulee töistä me kaikke kolme raivotaan täällä toisillemme. Ei saisi alentua lapsen raivon tasolle, eipä. Kertokaa mulle, että miten mä pystyn olla raivostumatta. En jaksa koko ajan olla laskemassa kymmeneen, eikä se edes auta. Tarvitsisin pyöreän pehmustetun huoneen, jonne saisin paeta raivoamaan ajoittain. Ehkä se helpottaisi.

Kokkiohjelma

Monesti aiemminkin olen kertonut, että mä en liiemmin perusta ruoanlaitosta. Meillä tehdään ruokaa siksi, että sitä voi syödä pysyäkseen hengissä. En saa kiksejä siitä, että kokeilen uusia reseptejä. Olen kokeillut joskus, että teen kaikkea uutta. Se toimi pari päivää. En jaksanut. Liian vaivalloista, eikä vain kiinnostanut.

Muutamana iltapäivänä mulla on ollut kotona telkkari päällä. Kanava on valittu satunnaisesti ja joku sitä aina ajoittain käy vaihtelemassa. Olen huomannut,että telkkarista ei tule enää mitään muuta ohjelmaa kuin kokki-tai sisustusohjelmia. Jopa eilen pikkukakkosessakin tuli kokkiohjelma. Se tosin oli sopivan yksinkertainen. Siellä tehtiin munakasta. Sen jopa mäkin osaan tehdä.

Hyvä ruoka on aina hyvää, kun sen tekee joku muu. Tykkään käydä ravintoloissa syömässä, koska joku ammattilainen on ruoan minulle valmistanut. Yleensä kokki, kun on kiinnostunut ruoanlaitosta ja osaa asiansa. Mun ruoka yleensä maistuu aina samalta. Lapsetkin ovat jo oppineet sanan "tuppi", eli ketsuppi. Ketsupilla saa edea vähän makua tavalliseen ruokaan.

Tykkään lukea keittokirjoja ja saada ideoita. Toteutus on vain se, joka meillä ontuu. Eikai ihmistä voi kuitenkaa pakottaa tykkäämään ruoanlaitosta, vaikka se nyt onkin muotia? Pääasia, että meidän porukka saa terveellistä ruokaa ja pysyy hengissä. Ravintolat ovat sitä varten, jossa voidaan herkutella. Ja parempi olla tekemättä mitään hyvää, koska usein se hyvä on rasvaista, sokerista ja sitä tulee syötyä paljon. Ehkä tässä on jotain positiivista, etten osaa tehdä mitään.

Tunnustan myös sen, että meidän lapset ovat jo alle kahteen ikävuoteen mennessä syöneet niitä tappavia-pahoja-epäterveellisiä-eineksiä. Kyllä, olen antanut lapsille nakkeja ja pinaattilettuja. Hyvin näyttävät lapset voivan. Eivät ole vielä kuolleet, vaikka kaksplussa väittääkin einesten vähintäänkin tappavan.




tiistai 27. toukokuuta 2014

Paska maa

Viikko hypittiin ulkona kesäkamoissa. Tänään kaivettiin kaapista sukkahousut,pipot ja tuulipuvut. Kyllä se Suomen kesä oli taas lyhyt. Melkein alkoi itkettämään, kun menimme aamulla puistoon. Lapaset eivät olisi olleet yhtään liikaa tänään. Hyvällä omallatunnolla voimme olla loppupäivän sisällä. En varmasti mene ulos palelemaan. Enkä pue niin paljoa päälle, että ulkona tarkenisi olla.

Lämpimällä säällä saa paljon enemmän aikaiseksi. Paljon kivempi siivota ja tehdä kotihommia, kun ei palele. Mä niin rakastan, kun on lämmin. Nyt oikein masentaa  kun kataoo ulos ikkunasta. Ihan on harmaata,tuulista ja synkkää.

Ei mua mitenkään tämä kotona olo kiristä, mutta tänään kuitenkin soitin jo työpaikalle. Pari viikkoa suurin piirtein saan tai joudun olla vielä kotona. Pojilla alkaa hoitoon tutustuminen ensi tai seuraavalla viikolla. Katsotaan sen mukaan, että mitä me keksitään miehen kesälomalla tekemistä. Mä vaivihkaan surffailen äkkilähtösivuilla. Mä haluan lämpöön!

Meille on muuttanut papukaija. Voi,että miten rasittavaa, kun joku toistaa koko ajan kaikki sanomiset. Pakko oli lopettaa kiroilu, ettei kohta kuulu samat sanat lasten suusta. Kaikki asiat myös matkitaan. Pestään hiuksia, harjataan hiuksia, viedään roskia roskiin ja sohitaan kauhoilla hellaa, kun teen ruokaa. Toisaalta todella hellyyttävää, mutta toisaalta rasittavaa. Kaikesta saa aikaan pienen numeron. Kaikki meidän tekeminen nykyään kestää. Kaikkea halutaan kokeilla ja tutkia. Aina ei vain oma energia riitä imurin johdon tutkimiseen. Vielä siistimpää on nappi, josta johto menee automaattisesti sisään. Meidän kaikki päivät ovat yhtä suurta seikkailua, ainakin poikien osalta.

Tämä sää, kun nyt puhuttaa niin paljon kaikkia niin sen huomaa kyllä puistossakin. Viime viikolla kaikki vinkuivat lämmöstä ja siitä kuinka AINA pitää ollaa laittamassa lapsille aurinkorasvaa. Tänään valitettiin siitä, kun piti kaivaa paljon vaatteita. Suomalaiset ovat aina tyytymättömiä kaikkeen. Mikään ei ole koskaan hyvin.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Mun pienet

Tänään kävin poikien kanssa tutustumassa meidän perhepäivähoitajaan. Aluksi mun ajatukset olivat tosi skeptiset. Ajattelin,että kukaan täysjärkinen ei hoida vapaaehtoisesti muiden lapsia omassa kodissaan. Olin onneksi väärässä. Paikka oli ihana ja hoitajan kanssa synkkasi heti. Mulle jäi tosi hyvä fiilis. Kivi vierähti sydämeltä.

Pakko kehua omia lapsia sen verran, että ne ovat kyllä äärimmäisen sopeutuvaisia. Olimme olleet hoitopaikan pihassa muutaman minuutin ja molemmat olivat jo leikkimässä. Ajattelin, että olisi pientä vierastamista tai muuta sekoilua. Ei siis kertakaikkiaan mitään moitittavaa poikien käytöksessä. Olin ymmälläni. Tai sitten ne olivat vieraskoreita, että tekisivät hyvän vaikutuksen hoitajaan...

Reissu oli sen verran raskas, että jo 11.30 pistin pojat unille. Raukat olivat ihan poikki. Tai sitten tämä helle vaikuttaa poikiin väsyttävästi.  Hei, kun nuo heräävät niin painumme pihalle. On niin ihana olla ulkona, kun on lämmintä. Pojat ovat juoksennelleet puistossa paljain jaloin. Itsekin olen hylännyt varvassandaalit portin pieleen. Tekee muuten älyttömän hyvää kulkea avojaloin.

Tässä viikolla tuli puistossa puheeksi päivähoito noin yleisesti. Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne laittavat lapset hoitoon ja ovat itse kotona? Tietyt tilanteet mä ymmärrän, mutta en todellakaan kaikkia. Jos äiti on pienen vauvan kanssa kotona niin miksi se isompi pitää laittaa tarhaan? Samallahan se siinä menee kotonakin. Ainiin, kun sen äidin pitäisi nostaa perse sohvalta ja mennä vaikkapa kerhoon sen isomman kanssa vauva mukana.Nämä luopiot vievät ihan turhaa hoitopaikkoja niiltä, jotka sitä hoitoa oikeasti tarvitsee. Mulla hieman kiehahti, kun kuulin kyseisestä ilmiöstä. Voin rehellisesti sanoa, että mulla ei ole tullut mieleenkään laittaa poikia hoitoon jos mulla on arkivapaita. Tietenkin ne ovat silloin mun kanssa kotona. Saatika jos olisin koko ajan ja joka päivä vauvan kanssa kotona.

Puoli tuntia mennyt ja O huutaa !!!! Ei ole todellista, mikä meidän päiväunia vaivaa? Tämä tietää taas sitä, että illalla kiukuttelu alkaa jo kuudelta. Pakko varmaan pakata porukka autoon ja käydä illalla lammella uimassa, että ilta vähän venyisi. Eihän tästä muuten tule yhtään mitään!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kesäretki

Tänään oli kesäretki. Keskiviikkoisin olemme käyneet poikien kanssa seurakunnan kerhossa. Mitään uskonnollisia emme ole, mutta saadaan ainakin vähän vastinetta maksetulle kirkollisverolle. Kerhossa on aina tosi hyvät aamiaiset ja mukavat ohjaajat.

Retki tehtiin noin 10km päähän. Tsekkasin eilen illalla ajo-ohjeet ja reitti näytti selvältä. Se oli selvä teoriassa, ei käytännössä. Yllättäen me olimme poikien kanssa taas eksyksissä. 10min myöhästyttiin, hups. Mä en tajua, että miten me aina olemme eksyksissä. Mulla on maailman surkein kartanlukutaito. Omasta mielestäni mä olen aina ihan oikeassa paikassa, mutta ei me sitten olla. Tänäänkin päädyimme leirikeskukseen, mutta se oli väärä keskus.

Olimme rohkeita ja lähdimme reissuun ilman rattaita. Osittain siksi, koska unohdin hakea ne onnettomat kärryt vaunuvarastosta. Onneksi paikassa välimatkat olivat lyhkäsiä. Pihapiiri oli pieni, eikä parkkipaikalle ollut pitkä matka. Retkelle oli järjestetty ruokailu. Mua ahdistaa suunnattomasti syödä poikien kanssa muaalla kuin kotona. Syöminen on järkyttävää sotkemista. Pojilla, kun on minä itse vaihe.

Mulla oli tuskanhiki, kun seurasin poikien ruokailua. Ohjaajien pyynnöstä otin itse hieman rennommin ja annoin poikien syödä rauhassa. Ei kuulemma haitannut, vaikka vähän tulisikin sotkua. Ai,että vähänkö. Hätäpäisaäni pyyhin pöytää ja lattioita, kun oli muussit ja lihapullat lattialla. Kuulin kommentin "voi miten on itsenäisiä ja omatoimisia poikia." Sitten ne on omatoimisia, kun osaavat siivota omat sotkunsa.

Selvisimme ruokailusta ja kahvista. Pojat olivat koko retken ajan juosseet kavereiden kanssa, joten väsymys hiipi luoksemme. Matka sisältä parkkipaikalle olikin yllättävän pitkä, kun kumpikaan ei suostu kävellä. Otin lapset kanaloon kantoon ja sitten alkoi hatut lentelemään. Lapset rimpuilee, hatut lentäää, kengät lentää ja mulla oli hiki. Aivan sponttaanisti laskin lapset maahan ja keräsin lennellet tavarat. Tässä vaiheessa aivan vahingossa päästin suustani "voi jeesuksen perkele teidän kanssa.". Tajusin myöhemmin autossa, että onneksi kukaan pastoreista ei ollut takana kuuntelemassa meidän kävelyä autolle. Se siitä meidän uskonnollisesta ajatusmaailmasta. Vähän vielä rienattiin pyhiä asioita poistuessa.

Jotta ei olisi liian hyvin mennyt niin pojat nukahtvat autoon. Ei auttanut, vaikka lauloin koko matkan. Ajoin auton oven eteen. Ensin yksi nukkuva lapsi sisälle, riisuminen ja omaan sänkyyn nukkumaan. Sama operaatio toiselle. Molemmat omissa sängyissä, mutta auto oven edessä. Ei auta kuin jättää lapset nukkumaan ja käydä etsimässä parkkipaikka. Kolmannen kerran rappusten kiipeämisen jälkeen mietin, että miksi mä kiusasin taas itseäni ja raahasin meidät retkelle. No, ainakin tämä päivä on mennyt nopeasti.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Luovutus

Nyt on niin lähellä, että mä lopetan lasten raahaamisen ulos. Jokainen kerta on jäätävää taistelua jostain. Varsinkin E, voi luoja, että se osaa olla rasittava. Kiellän samoista asioistasata kertaa ja toinen tekee ja samalla tuijottaa mua silmiin. Tekisi mieli jättää koko lapsi pihalle. Raivarin paikka on, kun pääsemme vaunuvarastoon. Paska äiti, kun ei anna ottaa maasta kiviä sisälle. Meillä on jo viisi kiveä olkkarin lattialla! Eikö ne nyt voisi jo riittää?

Miltei kiljuin riemusta, kun raahasin raivoavaa lasta yläkertaan. Toinen sentään kävelee kiltisti ja koetan parhaani mukaan kannustaa rappusten kiipeämisessä.

Äitinä olen oppinut tuntemaan kaksi tunnetta yhtäaikaa. Koetan auktoriteettisesti keskustella raivoavan lapsen kanssa, joka roikkuu kainalossa. Omat hermot aivan riekaleina. Seuraavassa lauseessa iloisesti kannustan toista. Meidän päivä on yhtä tunteiden vuoristorataa. On se, kun ei saa rauhassa edes tuntea. Olisi kivalla olla kiukkunen kauan, eikä jo seuraavassa lauseessa lempeä. Enhän mä kuitenkaan voi toiselle raivota, koska hän kiipeää niin nätisti rappusia.

Pääsimme kuitenkin hengissä sisälle. Vuorossa lounas. Toinen puree pehmolelupupua suussa eikä suostu syömään. Toinen huutaa "leipää,leipää,leipää". Pupu suussa ei voi syödä, enkä mä voi repiä sitä, ettei hampaat irtoa. Lounaaksi oli siis leipää ja pupua. Ihan sama, ei ne yhden huonon lounaan takia kuole. Syököön päivällisen paremmin. Nyt mä en vaan jaksa tapella.

Molemmat ovat omissä sängyissään päikkäreillä. Musta tuntuu,että tämä päivä ei lopu ikinä. Kello on vasta 11.48. Vielä on pitkä aika, kunnes mies tulee kotiin. Mä vihaan hitaita päiviä. Tämä on taas sellainen. Aika ei vain kulu. Jokaisesta asiasta saan vääntää poikien kanssa.

Kunhan nuo heräävät ja syövät, me painumme takaisin pihalle. Aidatussa puistossa saan edes hetken hengittää rauhassa. Sitä ennen keitän itselleni kahvia jos sitä heräisi tähän päivään. En jaksa edes yrittää syödä lounasta. Eilen laitoin lounaan lautaselle ja samalla hetkellä, kun iskin haarukan ruokaan, makkarista kuului "ääääittii". Onneksi kohta pääsee töihin, siellä on edes ruokatauko. Todennäköisesti ehdin syödä rauhassa.

Ja kyllä, huomasitte ihan oikein. Tällä hetkellä mä olen niin kyllästynyt tähän kotona olemiseen. Turha sitä tosiasiaa on kaunistella. Taas tänään tunsin kateuden piston, kun mies sai laittaa aamulla ulko-oven kiinni ja mennä töihin.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Lämpö

Niin ihanaa, kun on lämmintä. Mä niin rakastan lämpöisiä ilmoja. Oli ihana olla puistossa poikien kanssa, kun ei tarvinnut pukea niin paljon vaatteita lähtiessä. Unien ja ruoan jälkeenpainumme takaisin ulos. Sitä ei taas tiedä, että kauan tämä lämpö jatkuu. On pakko ottaa auringosta kaikki irti.


Lauantaista sunnuntaihin pojat olivat mummolassa. Kävimme miehen kanssa pyörimässä Helsingin keskustassa. Mä rakastan Helsinkiä kesällä. Ihmiset olivat liikenteessä ja tunnelma oli kohdillaan. Kerrankin saimme nauttia kiehen kanssa ajasta, ettei ollut kiire mihinkään. Tosin myöhemmin illalla kävimme Flamingossa moikkaamassa mun ystävää. Se oli onnistuneen lauantain huipennus.

Sunnuntai meni ulkoillessa. Heti aamusta pakattiin kanat ja painuttiin rannalle. Jaksoimme makoilla kolmisen tuntia ulkona. Sitten pitikin jo mennä kotiin, kun rakkauden rypäleet saapuivat kotiin. Tulihan sieltä myös Suomen peli...

Mä en tajua, etyä miten meidän O onnistuu aina telomaan itsensä. Just oli edellinen haava huulesta parantunut, kun tänään tuli jo uusi. Aina sen haavat on huulessa. Pitää tulevaisuudessa kiinnittää huomiota, että kulkeeko se koko ajan suu auki, kun jatkuvasti huulessa on vekki. Onneksi vekit ovat olleet pieni, mutta aika kiitettävästi lapsesta tulee verta. Äsken ulkoilun jälkeen olin kuin sodasta tullut. Mulla oli paidassa ja kädessä veriviirut ja joka paikka hiekassa. Lapsi hieroi suun mun paitaan ja toinen lappasi lapiollisen hiekkaa mun selkään. Nice!

Parin viikon päästä miehellä on kesäloma. Heitimme villin idean ilmoille jos tekisimme etelänmatkan. Pohdittiin,että jaksammeko me olla viikkoa etelässä poikien kanssa. Ehtisimme just hyvin tehdä matkan ennen mun töiden alkua. Äkkilähdöt ovat niin halpoja, että melkein tulee halvemmaksi lentää etelään kuin olla viikko kotona Suomen hinnoilla. Pitää jättää ajatus hautomaan. Kovasti se kyllä houkuttelisi...

perjantai 16. toukokuuta 2014

Oi miksi?

Aamu klo 7.45.  Molemmat lapset on sullottu autoon vain ja ainoastaan siksi, että pääsemme käymään kotieläintilalla. Meidän piti aamusta viedä mies töihin, että saamme auton käyttöön. Nyt musta tuntuu, että olisiko sittenkään pitänyt. Ajattelin, että pojat rakastavat pupuja, joita mainostettiin olevan ko. tilalla. Samoin siellä oli minipossuja.

Pääsimme perille katsomaan eläimiä. Aitta oli melko pieni ja vielä pienemmäksi tila muttui, kun meidän pojat saivat kohtauksen. Molemmat lapset pelkäsivät hysteerisesti eläimiä.  Eläimet olivat aitojen takana,eikä niitä kiinnostanut pätkääkään mahdolliset katselijat. Koetin muutaman minuutin ajan katsella ja esitellä eläimiä pojille, turhaan. Päätös oli se, että niitä kannattaa pelätä.

Kun sain lapset takaisin rattaisiin,molemmat puristivat rystyset valkoisina maasta löytämiään kiviä. Eli kivet kiinnostivat enemmän kuin elävät eläimet. Hienoa! Varmaan meidän ei kannata mennä lähellekään Korkeasaarta. Vai pitäisikö poikien päästä Korkeasaareen siedätyshoitoon, että ne oppisivat sietämään eläimiä?

Katastrofaalisen eläinten katselun jälkeen suuntasimme kahville. Yllätys yllätys rattaat eivät mahtunet sisälle. Sain istutettua pojat pöydän ääreen ja olan yli kuikoillen kiiruhdin tiskille hakemaan evästä. Pojat saivat sitruunavohvelit ja mä kupin kahvia. Kahvila oli pieni, siis todella pieni. Paikka oli tungettu ääriään myöten täyteen kaikkea ihanaa sisustussälää. Oli todella kaunista, mutta epäkäytännöllistä. Join nopeasti kahvin ja pakkasin pojat takaisin rattaisiin. Äkkiä autoon ja kotipihalle. Luojan kiitos kodin ja tilan välillä ei ollut kuin noin 10km matka. Ei tullut suurta tappiota.

Molemmat lapset nukkuvat ja mä toivun reissusta.Viimeisenä niittinä O oli ottanut pihalta kourallisen hiekkaa, jonka se uskollisesti kantoi meille sisälle toiseen kerrokseen. En huomannut asiaa vasta, kun se avasi nyrkin ja varisti hiekan eteisen lattialle. Saan nauttia sepelistä lattialla, jota en voi vielä imuroida, kun nuo nukkuvat

Nyt mä istun hetken ihan rauhassa ja valmistaudun iltapäivän rientoihin. Vielä kerran mun pitää pukea pojat ja raahata autolle. Pitää se mies vissiin hakeakin sieltä töistä. Tällaisina päivinä sitä miettii, että oi miksi mä edes yritän tehdä noiden kanssa jotain muuta kuin puistoilua. Kai sitä ihminen haluaa kokeilla omia rajojaan.  Eipä tarbi hetkeen lähteä puistoa pidemmälle.

torstai 15. toukokuuta 2014

Oppiminen

Nuo lapset ammentavat itseensä aivan kaiken. En tajua, että miten ne voivat oppia asioita noin nopeasti. Joka päivä hämmästyn niiden kekseliäisyydestä. Pari viimistä päivää mulla kn mennyt aika ulkona tosi nopeasti, kun olen seurannut poikien touhuamista. Ne ovat kuin paita ja peppu.

Musta on aivan ihana, kun pojat näyttävät toisilleen temppuja. Tänään ne pussailivat, halivat ja tekivät vaihtokauppaa. Vaihtokauppa on nimittäin nyt kovassa huudossa. Ruokalautaselta vaihdetaan pahat ruoat kaverin kanssa. Tänään päivällisellä toisella oli lihapullat ja toisella kurkut ja muut lisukkeet. Ei ehkä aivan tasapuolinen jako, mutta en puuttunut. Ei ne näyttänyt nälkäisiksi jääneen.

Pojista on muutenkin tullut tosi omatoimisia. Roskat laitetaan roskiin, kenkiä ja muita vaatteita koetetaan kovasti saada päälle. Aina ei vain oikein jaksa odottaa, että lähtisimme ulos poikien aikataululla. Niin hyvin se pukeminen ei vielä kuitenkaan suju...

Mulla itselläni on varmasti joku kriisi töihinlähdön kanssa. Odotan todella innoissano töiden alkua, mutta jossain sisällä musta on haikea mennä ostamaan pojille tarhareppua. Mun pienet ovat jo noin isoja. Mietin myös välillä,että onko tämä sittenkään hyvä idea. Hetken, kun punnitsen asioita niin päädyn uudestaan ja uudestaan tulokseen, että tämä on meille kaikille hyvä ratkaisu.

Kello on jo melkein 20 ja vieläkin poikien huoneesta kuuluu tasaiseen "äääitiii, vettä".  Hyppyyttäminen on siis alkanut. Vettä saa kerran, sen jälkeen vettä ei enää tule. Palvelut loppuvat, kun käydään nukkumaan.

Huomenna meillä oli tarkoitus mennä kotieläintilalle retkelle. Toivottavasti olisi hyvä ilma, ettei tarvi katsella pupuja sateessa. Nyt hetkeksi sohvalle ja sitten nukkumaan. Eipähän tarvitse tänään valvoa tv:tä katsellen, koska tulee kääkiekkoa. Tv on siis varattu.

Meidän päivä

Herätys on joka aamu 7-8. Ensimmäinen toimenpide on laittaa kahvi tippumaan. Sen jälkeen poikien aamutoimet. Kahvikupin ääressä on hyvä katsella joka aamuinen Muumi jakso. Poikien aamupals on usein, noh melko suppea. Banaania, jogurttia tai leipää. Huomasitte aivan oikein, meillä ei syödä puuroa. En keitä sitä, koska kukaan ei sitä syö. Pärjäävät nuo hyvin ilmankin.

Kun kahvit on juotu ja Muumit katsottu aloitetaan pukeminen. Siihen uppoaa pieni tovi. Yleensä kello on 9.30, kun saan porukan vaunuvarastoon ja olemme valmiita lähtöön. Usein ulkoilemme, mutta kerran tai kaksi käymme myös kerhossa. Kesäksihän kaikki kerhot yllättäen loppuvat.

Ulkoilua kestää hermoista ja säästä riippuen 1-3h. Yritämme olla kotona ihan viho viimeistään klo 13, muuten tulee itku. Lounas on mitä on. Lounaan täytyy olla aina valmiina, koska meidän hermoilla sitä ei ole aikaa valmistaa. Minuutin mikrottamisen me juuri kestämme. Suoraan ruokapöydästä on aika mennä päikkäreille. Tällöin kello on jotain yli yksi.

Päikkäreiden ajan mä raivaan lounaan sotkuja, syön itse, laitan muutenkin kämppää kuntoon ja loppu ajan istun lamaantuneena sohvalla. Pojat nukkuvat maks 2h. Välipala syödään hetki heräämisestä. Banaani, letut ja leipä on suosittuja välipaloja. Iltapäivällä me usein touhutaan sisällä. Valmistelen päivällistä ja teen poikien kanssa muita kotitöitä. Joskus olemme reippaita ja menemme uudestaan ulos. Tämä vaatii hyvän päivän ja ennen kaikkea hyvän ilman.

Klo 17 alkaa pikku kakkonen. Istumme kolmestaan sohvalla ja yritämme keskittyä edes hetkeksi ohjelmaan. Yleensä mies tulee pikku kakkosen aikana tai vöhön sen jälkeen kotiin. Sitten vuorossa on yhdistetty päivällinen ja iltapala. Ruoan jälkeen alkaa iltatoimet ja yleinen sekoilu. Mies pelleilee poikien kanssa ja mä teen milloin mitäkin. Joskus pakenen lenkille, kauppaan tai keskityn vain silittämiseen ja muuhun huoltoon.

Noin klo 19 alkaa rauha. Hiljaista ei vielä ole, mutta pojat ovat omissa sängyissään. Siellä ne saavat hengailla ja hakea unta. Illat menevät todella nopesdti. Ehdimme miehen kanssa iltaisin vaihtaa kuulumiset ja siinäpä se sittten onkin. Voi käydä nukkumaan, että jaksaa aamusta taas saman rumban.




maanantai 12. toukokuuta 2014

Pph

Meidän jätkät saivat hoitopaikan. Mä olen niin happy. Mun ei tartte laittaa niitä teollisuuspäiväkotiin vaan ne pääsevät kodinomaiseen hoitoon. Mulla oli pelkona, että mä todellakin joudun laittamaan pojat päiväkotiin, josta tuliaisena olisi täitä, kihomatoja ja kaikki maailman sairaudet. Nyt me ehkä ja toivottavasti pääsemme hieman helpommalla arjen kanssa.

Kävin äsken ystävän luona. Kyllä oli piristävää. Suosittelen tapaamaan ystäviä, niistä saa energiaa.

Mulla oli taas asiaa vaikka  ja kuinka paljon, mutta kotona ajatus taas katkesi. Meidän koti ei todellakaan ole mikään luova ympäristö, täällä tukehtuu ajatuksetkin.

Eilen vietimme äitienpäivää. Mä askartelin poikien kanssa jo viikolla kortteja, joten siinä oli samalla myös mun lahja. Mulla ei todellakaan ollut mitään ajatusta, että saisin mieheltä mitään. Koska enhän mä edes ole sen äiti, luojan kiitos. Tosin välillä tuntuu, että täällä asuu mun kanssa kolme lasta...

Oli ihana ajella äsken Helsingin keskustassa. Voi, kun mäkin asuisin siellä. Seuraavaksi pitää varmaan muuttaa kehä kolmosen sisäpuolelle. Siellä vain on sitä jotain, mitä muualla ei ole. Ehkä vielä joskus mä saan hankittua kaupunkiasunnon. Lapset kasvavat betonihelvetissä eivätkä tunnista luonnossa edes fasaania. Noh, ei ehkä ihan niin kaupunkilaisia.

Mun luova hetki tälle päivälle oli ja meni. Ei auta, kun sammuttaa kone ja jäädä tuijottamaan lamaantuneena telkkaria. Kokeillaan kirjoittamista huomenna paremmalla onnella. Jos ajatus silloin edes hieman juoksisi.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Huomattua

Tässä taannoin sain vinkin ruusujuurikapseleista. Ryntäsin kauppaan ja ostin niitä. Olen käyttänyt niitä paketillisen ja kyllä niillä jonkinlainen vaikutus on. Paremmin kuitenkin kahvi piristää, kuin ko. kapselit. Aamuista on tullut ehkä hieman ihmismäisempiä, kun muistaa ottaa kapselin heti herättyään. Pakkauksessa lukee vaikutusajaksi 30min. Siinä ajassa saan juuri lapsille aamiaisen ja itselleni kahvia. Voi olla, että ostan niitä myös tulevaisuudessa. Katsotaan, että saako keväinen aamuaurinko mussa mitään vaikutusta aikaan.

Toinen asia, jota mä olen kokeillut. Aina sanotaan, että veden juonti kannattaa. Sen mä todellakin allekirjoitan. Kovalla laihdutuskuurilla vuosi sitten opin juomaan vettä. Talvella se jotenkin vähän jäi. Nyt on taas otettu itseä niskasta kiinni. Todellakin niin pienellä muutoksella saa itselle paremman olon. Tuntuu, ettei kroppa ole koko ajan niin pöhöttynyt. Aineenvaihdunta on taas kunnossa.

Sokeri. Se kavala kaveri. Mä en syö makeaa. Ainut paheeni on lakritsi, jota tulee ostettua harvemmin kuin kerran kuussa. Vasta kuuntelin hiekkalaatikolla, kun joku äiti keskusteli kaverinsa kanssa siitä, että on ollut JO viikon ilman karkkia ja muuta sokerimättöä. Oli kuulemma tehnyt tiukkaa. Helppohan se mun on nauraa, koska en tykkää makeasta. Mulle yhtä suurta tuskaa tuottaisi jos mun pitäisi olla ilman juustoa. Hassuja ruokariippuvuuksia ihmisillä on.

Ja koska mulla on taas raadollinen ruokavalio päällä menen jääkaapille. En ota sieltä mitään. Käyn vain himoitsemassa sieltä kaikkea. Se helpottaa tuskaa, hieman. Jääkaappikierroksen jälkeen otan ison lasin kylmää vettä ja kömmin peiton alle. Sieltä ei ainakaan enää nousta syömään. Pitää tässä ihmisellä jonkinlainen kuri olla syömisen suhteen...


Keskiviikko

Muistaakseni sunnuntaina kirjoitin, että koetan kirjoittaa usein tällä viikolla. Kissan viikset. Ei vain päivisin ole aikaa ja illalla en jaksa avata konetta. Muutenkin tuntuu,että minulla on someähky. Viikko sitten otin puhelimesta nettiyhteyden pois päältä. Koko ajan se piippasi ja vaati mun huomiota. Nykyään tuntuu, että jokaiselle on liimattu kännykkä käteen. Toisella silmällä katsotaan lapsia ja keskitytään niihin, kun toisella tehdään jotain muuta. Huomenna on viikko mennyt mun omaa taukoa puhelimen kanssa roikkumisesta ja hyvin olen selvinnyt. Ei tullut edes vieroitusoireita. Tabletilla tulee päivittäin luettua uutiset, sähköposti ja fb.Suosittelen kokeilemaan, että laskette joskus silmänne irti ruudusta.

Mulla on kriisi. Kaikilla naisilla on aina kriisi. Tällä hetkellä mun kriisi liittyy ulkonäköön. Hiukset, iho, tissit ja vatsa. Apua! Mun pitäisi mennä kohta töihin ja näyttää ihmiseltä. Tsiisus mikä homma. Mun on pakko varata itselleni kampaaja, että saan kuontalon edes siedettävään kutoon. Muut muutokset saavat jäädä siksi aikaa, kunnes pankkitili on paremmalla tolalla.

Paljon puhutaan nykyään ihmisten ulkonäöstä. Rehellisesti voin sanoa, että en tunne ketään, joka olisi täysin tyytyväinen siihen miltä näyttää. Aina on jotain vikaa jossain. Kenellä on liian pienet tissit ja kenellä suuret. Toisilla roikkuu vatsa ja toisilla reidet. Mä kuulun siihen ihmisporukkaan, joka on aivan valmis menemään kirurgin paikeille, vaikka heti. En ymmärrä, kun ihmiset sanovat, että "mä nyt näytän tältä ja siihen on tyydyttävä." No eihän ole. Tekopyhää sanoa noin. Ehkä ne ihmiset haluavat tehdä muutoksen itsessään, mutta eivät uskalla. Tai ainakin pelkäävät myöntää asian tai kertoa siitä ääneen. Joskus olen kuullut sanottavan, että ihminen on kaunemmillaan, kun hän tulee saunasta. Just joo, on tainnut siltä katsojalta jäädä silmälasit tai aamulääkkeet hankkimatta. Saunasta tullessa ihoa kiristää, tukka roikkuu apaattisena niskassa, naama punoittaa ja pienimmätkin verisuonet ovat pullahtaneet jaloissa. No, kai tuo on jonkun kuvitelma kauniista naisesta. Ei minun. Onneksi meillä ei ole saunaa.

Pojilla on menossa "hyvä boogie" *koputtaa puuta*. Pari päivää on mennyt todella hyvin. Mun ei ole tarvinnut hermostua niille juuri lainkaan. Ne ovat jopa tajunneet asioita, joita mä olen niille sanonut. Mä olen saanut niistä jopa vähän apua. Vaipanvaihdon jälkeen molemmat vievät omat vaipat roskiin. Tänään homma tosin riistäytyi hieman käsistä, koska roskiin vietiin myös puhtaita vaippoja. Annoin poikien kantaa niitä ja otin ne vaivihkaa pois roskiksesta, kun oli keksitty uusi leikki.

Huomenna meillä on puistotreffit. Sovittiin, että otamme taas pienet eväät mukaan. Pojat rakastavat eväitä. Kaikki maistuu aina paljon paremmalta ulkona. Paistankin taas aamulla pojille terveyslettuja. Tässä niistä ohje:

1 banaani
2 kananmuna
1tl vaniliinisokeria

Kaikki sekaisin kulhossa soseuttajalla. Pannulle paistamiseen joko öljyä tai rasvaa. Tuosta satsista tulee noin 5 kämmenen kokoista lettua. Banaanien ja kananmunien suhde on aina sama. Jokaista banaania kohden kaksi munaa. Todella helppoja ja nopeita.


sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Blogit

Luen itse säännöllisesti muutamaa blogia. Luojan kiitos saan itse valita, että mitä blogeja luen! Joskus eksyn joihinkin uusiin ja erilaisiin blogeihin ja melkein aina joudun pettymään. Faktahan on se, että melkein jokainen nainen iältään 15-35 bloggaa tai on jossain vaiheessa blogannut. Bloggaus on muotia. Mulle se on terapiaa ja uskon, että monelle muullekin. Harvoille tästä kirjoittelusta mitään maksetaan, ainakaan kovin hyvin. Pisteet niille, jotka tästä rahaa, mainetta ja kunniaa saavat.

Liian usein törmään sisustus- ja lastenvaateblogeihin. VIRHE! Miten niillä kaikilla kirjoittajilla voi elämä olla niin täydellistä? Lapsilla on AINA ihanat vaatteet päällä, kodissa on AINA uusia tavaroita ja varsinkin se, että pientenlasten kodissa on AINA tavarat paikoillaan. Mä en usko, että se on koko todellisuus. Se ei voi olla...

Pitäisikö mun äkkiä ottaa meidän kodista kuva, koska täällä on kerrankin siistiä. Eihän siihen mennyt kuin kaksi päivää, että sain ihan jokaisen kolon siivottua. Tavarat on oikeilla paikoilla ja kaikki järjestyksessä. Hyllyssä on uudet säilytyskorit, olkkarissa uusi matto ja poikien huone on kokenut muodonmuutoksen. Yksi kuva ja se kertoo, että meillä on siistiä. En jaksa nähdä vaivaa. Istun tämän illan sohvalla ja nautin tästä tunnelmasta. Huomenna se on jo mennyttä. Se on mennyttä heti, kun lapset heräävät. Lelut kannetaan olkkariin heti aamusta. En kiellä sitä, en jaksa. Mun puolesta lapset saavat leikkiä mun kanssa olkkarissa. Varmasti tulee aika, jolloin mä en saa niitä kirveelläkään ulos omista huoneista.

Seuraava asia eli lastenvaatteet. Mä tykkään ostella pojille vaatteita. Ostelen paljon vaatteita alennusmyynnistä ja kirppareilta. Toki joskus sorrun ja tilaan netistä jotain, mitä-on-aivan-pakko-saada, makso mitä makso. Olen siis melko vaihteleva vaatteiden käyttäjä. Pakko tunnustaa se, että meillä on päiviä, jolloin en mieti yhtään, että mitä pojille puen. Otan ensimmäiset vaatteet kaapista mitä käteen sattuu tulemaan. Ihan hengissä nuo näyttävät olevan, vaikka eivät joka päivä miikkareissa kuljekkaan...

Hieno aasinsilta asiaan kirpputorit. Luoja, että ne ovat nykyään ärsyttäviä. Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne pyytävät nyppääntyneestä henkka maukan t-paidasta 4e? Saman paidan saa uutena samalla hinnalla. Länsi naapurissa, jossa moni muukin asia on paremmin, on myös kirpparit paljon parempia. Siellä on vielä joku järki tuotteiden hinnoissa. Mun mielestä kirppari ei toimi sillä periaatteella, että siellä koetetaan tehdä järjetöntä voittoa. Tosin mun mielestä moni muukaan asia ei toimi, missään. Jotenkin koko kirpparin idea menee hukkaan. Tosin joskus tekee tosi hyviä löytöjä. Niin kuin mä tänään. Ostin pojille kahdet housut hintaan 1,5e ja Plaston ison rekka-auton vitosella. Tosin sain kiertää aika kauan, että jotain löysin ja kelpuutin ostoskoriini.

Pojat ovat nukkumassa. Niille iski alkuviikosta räkätauti, joka ei meinaa ottaa helpottaakseen. Kuumetta ei ole, mutta silti molemmat ovat olleet vähän puolikuntoisia. Lähinnä sen puolikuntoisuuden huomaa, kun nukkumaan mennään kiltisti jo klo 19. Vaikka ennenkin käytiin samoihin aikoihin nukkumaan, nyt sänkyyn oikein halutaan. Olin pyörtyä, kun näin molemmat lapset roikkumassa pinnasängyn pinnoissa.

 Nyt patistan miehen viemään varastoon pari laatikkoa. Sen jälkeen mä heittäydyn sohvalle viltin alle ja otan virkkuukoukun käteen. Jos sitä joskus saisi sen paljon puhutun projektin valmiiksi. Huomenna on taas maanantai ja paluu arkeen. Kuulemma ensi viikoksi on luvattu huonoa säätä, joten mullakin saattaa olla enemmän aikaa kirjoitella. "Ei ole huonoja ilmoja, on vain väärät vaatteet". En allekirjoita, me ei ulkoilla jos on väärä ilma! Paskamutsi kiittää ja kuittaa.

Hauskaa viikkoa kaikille!

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Meille iski riivaus

Me kaikki kolme olemme poikien kanssa riivattuja. Ne kiukuttelevat koko ajan mulle ja mulla menee siihen hermo. Jokaisesta asiasta tapellaan. Leipä varastetaan toiselta samoin kuin auto,pupu ja ihan jokainen asia. Vartin välein toinen lapsista tulee itkien mun luo, kun toinen on katsonut,koskenut tai tehnyt jotain väärin. Luoja,että osaa olla raivostuttavaa. Mä en tajua tuollaista nahistelua, koska mulla ei ole koskaan ollut sisaruksia. Luojan kiitos, näyttää se sisaruksina eläminen olevan niin kamalaa.

Toinen nukkuu kiltisti pitkiä päikkäreitä ja toinen saa raivareita ja karkaa makuuhuoneeseen huutamaan, että varmasti saadaan veikkakin hereille. Naapurit pitävät meitä varmaan ihan sekoina, kun täältä kuuluu koko päivän kamala huuto. Joko huutaa pojat tai minä.

Tänään aamulla oli seurakunnan kerho. Olin milliä vailla, että jeesuskerho olisi jäänyt meidän osalta väliin. Koko aamu tapeltiin ja viimeisenä niittinä toinen pojista nappasi vaunuvarastossa jonkun polkupyörästä kiinni sillä seurauksella, että koko pieni kämmen oli rasvassa. No, mulla oli onneksi likapyykkipussi mukana, jossa oli poikien lakanat. Pyyhin mustan rasvan lakanan kulmaan. VIRHE! Voin kertoa, että ketjurasva ei lähde pois edes 60 asteen pesussa. Nyt on sitten rasvaa lakanoissa. Vittu!

Tänään pitäisi olla vappuaatto ja kivaa. Jotenkin mulla ei ole lainkaan kiva fiilis. Klo 17 on nakkitreffit takapihalla. Grillataan naapureiden ja niiden lasten kanssa nakkeja. Meidän lapset varmaan syttyy tuleen ja nakitkin palavat. Mulla ei ole kovin korkeat odotukset meidän grillituokiosta. Mitäpä sitä ei kotiäiti tekisi,että lapsilla on kivaa. Uskon, että tämäkin on ihan turhaa, koska ei nuo kuitenkaan muista mitään vapusta, jolloin olivat vajaan 2vuotiaita. Helpommalla pääsisin jos jäisin sisälle noiden kanssa...

Olen kateellinen miehelle, kun se saa mennä yksin kauppaan töiden jälkeen. Miksi mä en koskaan saa mennä mihinkään yksin? Aina nuo riippakivet ovat mun mukana. Eilinen Ikeareissu meni ihan reisille. Kävimme paikallisella kirpparilla ja se riitti. Niin kamala raivoaminen, jos rattaat pysähty yli puoleksi minuutiksi. Mun verenpaine oli käynnin jälkeen niin korkealla, etten voinut kuvitella meneväni enään Ikeaan. Koetan neuvotella asian niin, että pääsen sinne lauantaina ihan YKSIN. Tai lauantaina Ikeassa on varmaan kaikki tuhat muuta lapsiperhettä. Nice!

Mä olen taas hurahtanut pariin merkkiin. Viimeisin hankinta pojille oli Silverjunglen pipot ja paita. Itselleni on tilauksessa Desigualin laukku. Vetosin laukun hankkimisen olevan pakollista, koska töissä on PAKKO olla kunnon käsilaukku. Taitaa saman merkin ballerinatossut mennä myös tilaukseen...Ei kerrota mun miehelle. Se ei kuitenkaan tajua.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Eteenpäin sanoi kotiäiti

Tänään mä sen tein. Pistin pojille hoitopaikkahakemuksen. Itse aloitan työt jo kesäkuussa niin pakko laittaa pojat hoitoon. Luojan kiitos. Yhtään kauempaa tätä kotiäitiyttä en olisi kyllä jaksanutkaan. Kaksi uhmaikäistä seurana, no thanks. Ennemmin taistelen ihmisten kanssa töissä kuin lasten kanssa kotona.

Ensin mulla oli ajatus, että olisin kotona siihen asti, kun pojat täyttävät kolme. Mulle kiitos niitä samoja lääkkeitä, joita sellaiset ihmiset syövät. Jos me voitaisiin olla koko ajan ulkona niin se homma saattaisi toimia. Ikävä kyllä kotonakin pitää lasten kanssa olla. Kaksi kovin elävaistä ja uteliasta lasta ei ole hyvä yhdistelmä kotitöiden kanssa. Mulla ei ole kotona mitään muuta tekemistä kuin lasten jälkien korjaaminen.

Tänään pojat olivat kaksi tuntia naapurissa hoidossa, kun mä kävin asioilla. Rouva totesi, että kyllä pojat ovat aika paljon eläväisempiä kuin tytöt. Hänellä itsellään on kaksi tyttöä, eri-ikäisiä tosin. Onhan se hyvä, että pojat ovat kekseliäitä ja omalla tavallaan fiksuja, mutta rajansa kaikella. Ei tuota niiden hölmöilyä kovin montaa vuotta jaksa katsella. Siitä katselustakin maksetaan niin kovin huonosti, ettei se kovin lämmitä mieltä. Ennemmin menen tekemään töitä ja hankkimaan perheelle rahaa.

Meillä on tänään tosiaan auto käytössä. Pojat heräsivät äsken päikkäreiltä ja meinattiin mennä käymään Ikeassa. Mä tosin keräilen vielä voimia kahvikupin äärellä, että jaksan noiden kanssa lähteä mihinkään. Ikeasta olisi pieniä pakkohankintoja tehtävänä. Mä haluan meille kenkätelineen eteiseen, olkkariin uuden maton ja poikien huoneeseen pari hyllyä. Ne on pakko saada just nyt, koska muuten menee hermo. Tulee kotona katseltua liiankin paljon tätä sisustusta niin pakko saada uudistusta. Parvekkeelle pitää muistaa ostaa muutama kukka, jotka voin kesän tullessa tappaa.

Kasvien hoidosta sen verran, että mikään kukka ei kestä jos sitä revitään pastakauhalla. Meidän pojat toteuttivat tällaisen pienen kokeen tässä viime viikolla. Uhmaan taas luontoa ja ostan uuden kukan. Kai nuo joskus sen antavat olla rauhassa.

Huomenna on vappuaatto ja me grillataan nakkeja. Pojat käyvät kuitenkin nukkumaan jo 19.30, jolloin me voidaan herkutella miehen kanssa kaksin. Ehkäpä syömme jotain muuta kuin nakkeja...

Nyt pyykit pyykkitupaan,lapset autoon ja auto kohti Ikeaa. Saadaan taas jotain ohjelmaa tähän meidän elämään. Kiitti ja moi.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Mehuaaaa,vettäää,heekkuuu

On se niin mukava, kun lapsi aloittaa kommunikoimisen. Kaikki sanat tulevat enemmän ja vähemmän käskyinä. Anna! Koetappa siinä neuvotella, että mitä pitää aina antaa. Sormi osoittaa vaativasti ylös, mutta siellä ei näy, kun kahvinkeitin. Tiedä nyt sitten, että mitä sitä pitää antaa.

Me selviydyttiin yllättävän kivuttomasti meidän pohjoisen reissusta. Tosin kyllä se matka taisi ottaa hieman koville meille aikuisille, koska nukahdimme eilen molemmat jo ennen klo 21. Nyt on kerrankin levännyt olo, kun on käynyt ajoissa nukkumaan. On se melkoisen rankkaa istua autossa 7h lasten kanssa. Ja miehen. Alkumatka kuunneltiin lastenlauluja sekä Miinan ja Manun satua cd:ltä. Yllättäen Kärppien peli alkoi soimaan 18.30. Sitä onnetonta peliä kesti KOLME tuntia! Sillä aikaa lapset katsoivat tabletilta Kaapoa. Hermo ei kestänyt lasten kitinää ja peliä. Toinen oli vaimenettava ja päädyimme lasten vaimentamiseen Kaapon avulla.
Rehellisesti sanottuna mun olisi tehnyt mieli laittaa napit korville ja kuunnella omaa musiikkia täysillä. Mutta kuten arvata saattaa, mun kuuntelulaite oli kotona. Siellä siitä olikin hirveästi iloa. Tyydyin siis istumaan hiljaa etupenkillä ja tein hiljaa mielessäni henkistä itsemurhaa.

Viikonloppuna on tosiaan tyttöjenilta. Mulla on jo stressi. Mun tukka on aivan kamalassa kunnossa, enkä ehdi ennen lauantaita parturiin. Kävin vaatekaapin läpi ja mulla ei ole yhtiäkään istuvia housuja. Paidoista puhumattakaan. Pitäisikö tuota vaatekaappia joskus uudistaa...Oli ajatuksena, etten näyttäisi lauantaina arjen raiskaamalta kotiäidiltä, mutta eikai tässä ole muuta vaihtoehtoa.

Vaatekaappi koostuu tällä hetkellä paidoista, farkuista, neuleista ja huppareista. Pari kauluspaitaakin on eksynyt joukkoon. Nekin perus H&M:laatua. Jos sitä olisi niin villi, että kävisi lauantaina yksin kaupassa ostamassa jotain kivaa, kun saan lapset hoitoon.

Vähän mua houkuteltiin jo perjantaina lähtemään mummolaan, mutta tuskin jaksan. Kaksi yötä mun porukoilla tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta ajatukselta. Mitä vähemmän siellä, sen parempi. En jaksa turhaa hössöttämistä ympärillä.

Pojat ovat tässä mun kirjoittaessa syöneet omatoimisen välipalan. Yllättävää kyllä, melkein kaikki ruoka on suussa. Lattia on kerrankin miellyttävän puhdas ruokailun jälkeen. Ehkä nuo joskus oppivat syömään ihmisten lailla.

Nyt linnoittaudutaan jätkien kanssa vaatehuoneeseen tekemään inventaariota. Kai se on pakko purkaa loputkin matkatavarat, että saa taas kassit uudestaan käyttöön. Palataan asiaan siis myöhemmin.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pieni loma

Olin lähes varma,että nyt pääsiäsenä mulla olisi aikaa paneutua blogiin kunnolla. Hitto, kun noilla lapsilla on jotain tätä hommaa vastaan. Aina, kun aloitan kirjoittamisen niin toinen herää. Uskomatonta!

Matka on mennyt ihan mukavasti, mutta on ihana päästä illalla kotiin. Edessä vain on vielä pitkä ajomatka. Sekä jääkiekkopeli. Tuli tullessa ja tulee taas. Istun siis lukittuna autossa miehen ja lasten kanssa kuunnellen jääkiekkoa. En tiedä taas mitään ihanampaa.

Ovelta kuuluu taas kiljumista, ilmeisesti lapset tulevat ulkoilemasta. Ensimmäinen jo tuijottaa mua ovella.

Täytyypä taas jatkaa myöhemmin...

Haaste

Sain taas haasteen ja jos nyt vastaisin minulle esitettyihin kysymyksiin. Tässäpä tulee.

1. Lempiruoka: pizza
2. Tv-ohjelma: Klikkaa mua
3. Väri: Vihreä ja kirkkaan veden turkoosi
4. Lempi eläin: Siili
5. Suurin saavutus: Lapset
6. Kesäsuunnitelmat: Aurinkoa ja leikkipuistoa. Jos sitä purjehtimaankin ehtisi.
7. Harrastus: Käsityöt ja lapset
8. Haaveeni: Terveys ja lottovoitto
9. Haave ammatti: Hammaslääkäri
10. Vahvuus: Huumori
11.Heikkous: Juusto


Haastan Johannan kertomaan 11 asiaa itsestään. talonpuolikas@blogspot.fi

Meniköhän tämä nyt ihan oikein,kun puhelimella näpyttelin. Mutta yritys hyvä kymmenen.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Pääsiäinen

Pari päivää olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoitellut moneen päivään. En vain ole ehtinyt. Kamala meno koko ajan. Illalla huomaan olevani melkein kuollut, kun kaadun sänkyyn. Silloin ei tule todellakaan mieleen kaivaa konetta laatikosta ja aloittaa kirjoittamista.

Nyt olemme koko porukka pääsiäisen vietossa pohjoisessa. Ei lisättävää. Matkalla kuuntelimme Kärppäpeliä,. tänään menemmä johonkin katsomaan Kärppäpeliä ja kävimme uimahallissa. Siitä on meidän pääsiäinen tehty.

Uimahallista päästiin todellakin aiheeseen uimahalli. Mä niin tiesin asian jo ennen altaaseen pääsyä. Toinen pojista rakasti uimista ja toinen huuti. E huuti kokoi ajan mun sylissä ja kalisteli leukoja. Mä bniin ymmärrän mun lasta. Itsekin palelin hallissa, saatika sitten pieni lapsi. Tissus, että sielä oli kylmä. Onneksi puolet porukasta sentään nautti.

Viime viikolla oli joka ilta jotain menoa. Milloin oli tupperikutsuija ja milloin pyykkituipaa. Ei vain ehtinyt koneelle.

Nyt mummo päästi lapset pois ruokapöydästä ja molemmat ovat sormineen koneen kimpussa. Pakko siis lopettaa ja jatkaa myöhemmin. Tämä on niin tätä. Mitään ei saa koskaan tehdä koskaan rauhassa ja loppuun asti.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

"Oota vähän.."

Joskus tekisi mieli laskea, että kuinka monta kertaa päivässä mä sanon ko. lauseen. Joka asiassa mut keskeytetään. Teen ihan mitä tahansa niin aina tulee jokin häiriö. Millon esitellään autoa, saapasta, kauhaa,vaippaa tai ihan mitä tahansa. Syliin halutaan just silloin, kun istun vessassa.

Olen koettanut olla aina kiinnostunut poikien selvityksestä. On ihana kuulla, kun ne kiljuvat ikkunassa nähdessää auton. Hetken päästä mulle kiikutetaan leikkiauto, "kato,kato auto". Hellyyttävää. Tiettyyn rajaan asti.

Iltapäivällä ei vaan enää jaksaisi olla kiinnostunut ihan jokaisesta pienestä kivestä. Koetan kuoria perunoita, että saan ruoan nopeasti lautaselle ennen raivaria ja siinä samalla pitäisi tutkia sadannen kerran eteisestä saappaiden mukana tullutta pikkukiveä. Muutaman kerran on pitänyt nieleskellä, etten huuda "vie nyt helvettiin se kivi täältä keittiöstä ja joo mä tiedän , että se eteinen on täynnä niitä kiviä, koska en ole vielä ehtinyt imuroimaan". Olen aina hillinnyt itseni, enkä siis ole huutanut noin, vielä.

Keskiviikkona kerhossa sisälläni heräsi pieni lapsi. Me askartelimme pajunoksista vitsoja. Ensin meinasin,etten jaksa eikä huvita. Paskoja vitsoja. Kaveri kuitenkin ylipuhui ja voi,että miten on kiva askarrella. Mä olen aina ollut maailman huonoin askartelemaan, koska mulla ei ole lainkaan luovuutta. Pajunoksasta tuli kuitenkin kiva. Jos siis tykkää oksasta, jossa on kuristettuna pari silkkipaperikukkasta. Ideana askartelu oli kuitenkin rentouttava, siis ilman lapsia. Lapset istuivat pöydän ääressä katsomassa, kun äiti askarteli. Paskamutsi. Ehkä ensi vuonna nekin saavat osallistua.

Ostin viikko sitten ennen flunssaa pääsiäisruohon siemeniä. Yksi pussi hajotettiin olkkarin lattialle ja toiset löytyivät tänään mainospinon välistä. Ilmeisesti me emme laita sitä tänäkään vuonna kasvamaan. Myös multaa olisi ehkä pitänyt ostaa, jotta ne saa kasvamaan edes jotenkin. Unohdan koko ruohon, ostan kaupasta munia ja teen niillä kotiin pääsiäisen. Se saa riittää meille.

Flunssa

Reilu viikko sitten muhun iski maailmanlopun flunssa. Todella raivostuttavaa. Puolikuntoisena saat touhuta täällä lasten kanssa, jotka eivät anna armoa lainkaan. Poikien unien aikana mäkin otin päikkärit ja siksi blogin kirjoittaminenkin on jäänyt. Normaalisti hyödynnän unet kirjoittamiselle. Nyt alkaa elämä voittamaan ja sain raivattua tietokoneen pöydälle. Konetta ei nimittäin voi enää pitää pöydällä, koska se lähtisi siitä varsin vikkelään.

Kiipeilyn jalotaito on rantautunut meille. Jokaiseen paikkaan pitää kiivetä. On muuden todella raivostuttavaa. Sisäinen natsimutsi herää mussa heti eloon, kun näen, että sohvapöytää käytetään kiipelytelineenä. Sitä mä en sulata. Olemme olleet joka päivä puistossa kiipeilemässä. Siellä on turvallista temppuilla. Saavat pojatkin purettua sitä kuuluisaa ylimääräistä energiaa.

Huomenna olisi tarkoitus mennä käymään messukeskuksessa. Siellä on lapsi-,eläin- ja mitkäliemessut. Olen koettanut takoa miehelle järkeä päähän, että mä en todellakaan ota lapsia sinne mukaan. Kovasti se vain tuntuu olevan sitä mieltä, että lapset menevät siellä HELPOSTI mun mukana. Meneehän ne helposti, mutta silloin mun asioihin perehtyminen hiukan kärsii. Mä toivon, että saan miehen tajuamaan, että se on henkinen itsemurha ottaa kaksi taaperoikäistä lasta sinne mukaan. Paikkaa, jossa ei ole kovin paljon mahdollisuutta kävellä vapaasti. Mun olisi kuitenkin pakko niputtaa ne rattaisiin kierroksen ajaksi. Annas olla, jos iskee raivari niin mikäpä sen mukavampaa kuin kierrellä raivoava lapsi rattaissa. Miten maltankaan odottaa sitä...

Meillä on aivan varmasti joku esiuhma. Molemmat ja varsinkin O saa aivan järjettömiä raivareita. Kuppi menee nurin pienimmästäkin epäkohdasta. Jos saapas ei mene kunnolla jalkaan se on raivoamisen paikka. Mä en aina jaksa tajuta, että mistä sitä raivoa riittää noinkin pienelle lapselle.

Pojat ovat kyllä kasvaneet ihmisenä. Sanoin yhtenä päivänä E:lle, että voitko viedä likaisen vaipan roskikseen. Kaveri otti vaipan kantoon ja kiikutti sen roskikseen. Olin aivan hämmentynyt. Herran jestas, se tajuaa, mitä mä sille puhun! Tilanne loi taas hieman uskoa siihen, että jonain päivänä me pääsemme poikien kanssa keskusteluasteelle.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Lauantai

Kerrankin meillä oli normaali lauantai. Heti aamusta menimme puistoon, jossa viihdyimme peräti kaksi tuntia. Sen jälkeen pikainen kauppareissu kävellen ja kotiin lounaalle. Poikien päikkäriajan mä sain makoilla rauhassa sohvalla. Siis sen onnettoman tunnin, en ehtinyt edes nukahtaa. Kiitos vain ruusujuuri, kun pidät mut virkeänä.

Päivälevon jälkeen sain vihdoinkin silitettyä olohuoneen uudet verhot. Jopa ripustin ne ikkunaan. Nyt on raikas fiilis olkkarissa. Ihana, kun on jotain uutta kotona. Johan sitä uutta kaipaakin, kun olemme täällä asuneet jo kuukauden...

Alkuillasta piti käydä pyörähtämässä pyykkituvassa. Poikien haalarit olivat niin kamalassa kunnossa, että ne oli pakko pestä. Vaikka lika on vain hiekkaa niin mä en kestä, että ne ovat niin ryönäsen näköiset. Pakko oli käydä pyöräyttämässä ne ja pari mun uutta kirpparilöytöä. Saan kirpparivaatteet päälle, kunhan ne ovat kuivuneet.

Päivällä poikien nukkuessa kävimme keskustelua mieheni kanssa. Katsoimme jotain maailman tyhmintä ohjelmaa, jossa puhuttiin siitä kuinka yli 20 vuotiaat asuvat vielä kotona.

Mulla itselläni on melko tiukka mielipide kotona asumiseen. Muutin kotoa pois, kun olin 18. Päivääkään en ole sitä katunut. Ainakaan nyt ei ole tullut mieleen,että sitä pitäisi katua. Miehen kanssa keskusteltiin poikien kotoa muuttamisesta. Todella ajankohtainen aihe! Mutta ajatuksia se herätti kummassakin. Mä olin sitä mieltä, että alan hienovaraisesti vihjailemaan mahdollisen armeijan jälkeen, että jokos sitä tekisi mieli omaan kotiin. Mies taas oli sitä mieltä, etta asukoon kotona niin kauan kuin huvittaa.

Taas mieleeni hiipi kriisi. Miksi mä haluan häätää omat lapseni kotoa. Ei, mä en halua häätää niitä. Mä haluan, että ne itsenäistyvät ja saavat elää omaa nuoruuttaan. Mikään ei ole niin ahdistavaa kuin esim. seurustella ja pyöriä ja omien vanhempien nurkissa. Mä toivon, että omat lapseni saavat nuoruuden, jota he voivat vanhana muistella. Kai mä olen todella höveli äiti joissain asioissa, koska toivon lasteni saavan elää villin ja vapaan nuoruuden. Toki tiettyjä rajoja ja arvoja kunnioittaen. Kaikki kuitenkin tajuavat provosoitumatta, että mitä mä tässä ajan takaa. Hei, mä luotan teihin.

Niin kuin niin monella muullakin, niin meilläkin oli tänään "herkkupäivä". Meidän herkkupäivä tarkoittaa sitä, että ruoanlaittoon keskitytään hieman enemmän. Teimme pitkästä aikaa tortilloja. Mies sai tortilloja jauhelihatäytteellä ja mä katkarapu. Pojat söivät kumpaakin. Tosin heidän kohdallaan ruokailu ei ollut kovin menestys. Ajoitimme meidän ruoan poikien välipalan ajaksi, niin ne saivat maistella meidän ruokaa. Ei ollut niin justiinsa, että mitä ruoasta menee suuhun.

Tämä on taas joku vaihe. Mä en ole syönyt pitkään aikaan punaista lihaa. Tänäänkin tein ihan automaattisesti itselleni katkaraputäytteen. Mua alkaa pelottamaan nämä mun uudet ruokamieltymykset. Jotenkin vain punainenliha ei houkuttele mua. Ei tee mieli syödä pihviä tai muuta lihaa. Ennemmin himoitsen kalaa, äyriäisiä ja kanaa. Kai sitä pitää taas kuunnella kroppaa ja syödä sitä mitä mieli tekee.

Kello on yhdeksän. Lapset nukkuvat. Mies makaa raatona sohvalla. Koti on hiljainen. Ajattelin sammuttaa koneen ja kömpiä tuon turilaisen viereen. Toki voi olla, että haen vielä annoksen sitä ihanaa katkistäytettä ja laitan sen tortillan väliin. Ah, mä rakastan lauantai-iltoja. Tuntuu, kun silloin ei olisi mitään sääntöjä. Saa syödä mussuttaa sohvalla ja katsoa telkkaria rauhassa. Tietää, että huomennakin on vielä vapaapäivä.

Ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille! Nauttikaa!

torstai 3. huhtikuuta 2014

Läski

Katsoin tänään sivusilmällä Jutta ja puolenvuoden superdietti ohjelmaa. Voi luoja, että se muutoksessa oleva nainen kävi mun hermoon. Tyyppi painoi yhtä paljon kuin oli pitkä. Kitisi jokaisesta asiasta, niin salilla kuin kotona. Liikaa vettä, liikaa painoa, väärän väristä salaattia, valivalivali. Olisi onnellinen,että pääsee ohjelmaan mukaan, jossa on edes pieni mahdollisuus päästä siitä ihrasta pois.

Mulla ei ole paljon varaa sanoa, koska en mä itsekkään ole missään missin mitoissa. Mutta olisin ikionnellinen, jos mulla olisi valtavasti aikaa treenata ja joku kertoisi mulle tarkkaan, että mitä mun pitää milloinkin syödä. Nyt oma elämäntapamuutos on vain omissa käsissä. Hyvin olen kuitenkin onnistunut, vaikka mua ei kukaan piiskaakkaan.

Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että mä olen itseeni edes kohtuullisen tyytyväinen. Painan tällä hetkellä kymmenen kiloa vähemmän kuin silloin, kun jäin odottamaan poikia. Kiintetymisen varaa tosin olisi. Vatsassa oleva nahkapussi ei tosin lähde lääkärin mukaan pois muuten kuin kirurginveitsellä. Ehkä sinnekin joskus menen, kun lapsiluku on täynnä.

Monesti kuulee, kuinka äidit vetoavat äitiyteen. Jos lapsi syö viisi kertaa päivässä, niin tarviiko niillä jokaisella viidellä kerralla ottaa kahvia ja pullaa? Miksi ei voi ottaa hedelmiä tai muuta terveellistä. Niin monta kertaa olen kuullut sen selityksen, että en mä ehdi lenkille, en mä ehdi laittamaan itselleni eri ruokaa ja koska mä olen äiti. Mikä hemmetin etuoikeus äideillä on olla lihavia? Mä tunnen monta äitiä, jotka ovat kadehtittavan timmissä kunnossa. Kaikki arvostus niille. Ja jollei nyt kukaan vedä hernettä nenään, niin minulla ei ole mitään lihavia vastaan, jos ne itse tiedostavat asian. Jos asia on tiedostettu ja asialle on jotain alettu tekemään niin se on hienoa. Älkää siis ottako itseenne.

Mun loistava ajatus taas katkesi, koska toinen hirviöistä oli käynyt kääntämässä kaikki hellan napit täysille ja samalla kiipesi kovaa vauhtia keittiönpöydälle. Vielä puoli minuttia sitten ne olivat kiltisti mun silmien alla, mutta puollessakin minutissa kerkeää.

Kotiäiti

Elämäni ensimmäisen kerran mä olen ollut ihanne kotiäiti. Olen leiponut pannukakkua, tehnyt itse lihapullia ja porkkanaraastetta. Kävimme ulkona leikkimässä ja vielä illalla pitäisi mennä ostamaan hiekkaleluja. Jollei kuitenkaan olisi liian seesteistä niin ollaan tässä muutakin askarreltu. Aamu alkoi sillä, kun kaivoin vessanpöntöstä rullallisen vessapaperia pois. Joku vatipää oli reipinyt pönttöön rullan paperia ja vetänyt vessan. Vettä oli reunoja myöten, ennen kuin kaivoin kaiken paperin pois.

Ruokaalaittaessa me rokattiin. Kuunneltiin pitkästä aikaa poikien kanssa musiikkia. Meillä vaan on aika laaja kirjo musiikin suhteen. Lähdettiin Nirvanasta ja päädyttiin Heli Kajoon. Lähes kaikkea kuuntelimme siltä väliltä. Pojat tykkäsivät, kun musiikki soi taustalla ja mä hääräsin keittiössä.

Kokeilen taas tänään tehdä ruskean kastikkeen. Se ei vain onnistu. Ei taaskaan. Kerran kuukaudessa mä sitä kokeilen ja tähän mennessä se on jokaisella kerralla maistunut niin pahalle, ettei sitä ole voinut syödä. Pakko kuitenkin hehkuttaa lihapullia. Niistä tuli aivan törkeen hyviä. Niitä on enää kaksi jäljellä melkein kahdestakymmenestä. Pojat ovat syöneet niitä ihan urakalla. Pakko oli pari jättää jemmaan, että mieskin saa maistaa mun tuotoksia. Pitää alkaa useammin tekemään lihapullia. Jotenkin mä olen aina mieltänyt sen niin kovin hankalaksi hommaksi, mutta sehän oli tosi helppoa ja näppärää.

Eilen illalla tuli käytyä Kodin Terrassa. Oli aika paska kauppa. Ei siellä ollut juurikaan mitään, mikä mua olisi kiinnostanut. Muutama kukka tarttui mukaan sekä rairuohon siemeniä. Kunhan tässä muistaisi laittaa sen onnettoman ruohon kasvamaan. Unohdan kuitenkin.

Tämä viikko on mennyt tosi nopeasti. Huomenna on jo perjantai. Viikonloppuna pitäisi mennä vaihtamaan kesärenkaat autoon. Ei huvittaisi yhtään tehdä mitään ylimääräistä. Maailmanlopun flunssa on iskemässä päälle eikä mulla ole paljon haluja tavata muita ihmisiä. Olen erakoitunut kotiin.

Tänään puistossa kuulin taas maailman uskomattomimman jutun. Joku äiti oli laittanut lapsen päiväkotiin. No, tämä lapsi oli kokenut eroahdistusta. Tietenkin, kukapa lapsi ei kokisi, kun viedään uuteen paikkaan. Hoitaja oli vanhempia käskenyt tuomaan perhekuvan, jota lapsi voi päivällä katsella, jos tulee ikävä. Mä en ikinä antaisi meidän perhekuvaa, jota meillä ei onneksi edes ole, lapselle hoitoon. Taas tuli tunne, että mennäänkö
ässä hieman liian pitkälle. Aina lapset ovat sopeutuneet uuteen paikkaan ennemmin tai myöhemmin. Mua melkein rupesi naurattamaan, kun kuulin asiasta. Kai mä olen niin kovin julma, enkä antaisi kuvia mukaan. Maailma on kova paikka, se on vain kestettävä, mikä eteen tulee. Hyvä se on jo pienenä antaa lapselle asenteeksi se, että kyllä täällä on kivaa ja kaikki on niin kivaa. Kun ei ole. Mä olen sitä mieltä, että paskan ja läskin määrä on vakio.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Life

Myönnän,että olen ollut aina todella skeptinen luontaistuotteita kohtaan. Nyt kuitenkin rohkaistuin toisen bloggarin ansiosta. Kävin ostamassa ruusujuuritabletteja. Saa nähdä,että vaikuttaako ne vireystasoon samalla tavalla kuin kahvi. Toivottavasti. Jäädään seuraamaan.

Arkipäivät meillä menevät nykyään poikien kanssa tosi nopeasti.Maanantaina ulkoiltiin samoin kuin eilenkin. Tänäänkin hetki ulkona ja kerhoon. Muutaman muun äiti-ihmisen kanssa olemme ottaneet puistoon lapsille ja itselle pienet eväät. Kuka mitäkin. Mulla termosmukissa kahvia ja rasiassa pähkinöitä. Pojille oli voileipä ja nakit. Mä  en tajua meidän lasten nakkihimoa. Roikutaan jääkaapin ovessa ja huudetaan nakkia. Mä itse inhoan nakkeja, mutta lapset eivät muuta söisikään. Tosin kerran viikossa on vain nakkipäivä, koska ne ovat niin kammottavia. Muut syövät herkkuja niin meidän lapsille nakit ajavat saman asian. Outoja.

Huomasin ilokseni yhtenä päivänä, että meidän lapset alkavat ymmärtämään puhetta. Hiphei, vihdoinkin! O käveli reippaasti mun viereen ja ilmoitti "kakka", johon minä  vastasin,että sitten meidän pitää mennä vessaan vaihtamaan vaippa. Lapsi lähti innoissaan juoksemaan kohti vessaa ja kävi seisomaan lavuaarin eteen. Hetken hölmistyneenä katsoin tilannetta, kunnes rupesin hommiin. Mun vauvat eivät enää ole mitään vauvoja. Taas se tuli huomattua.

Meille on ilmestynyt pienessä ajassa kaksi ihmisenalkua, jotka koettelevat rajojaan. Tehdään tyhmyyksiä ja samalla katsotaan silmiin. Karkuun juostessa muistetaan huutaa "kaakuun kaakuun". Iltapalalla ilmoitetaan tomerasti,että "anna leipää". Ihana, kun voi jo kommunikoida hieman lasten kanssa. Tarkoitan kommunikoida kunnolla. Pojat jopa näyttävät joskus siltä,että ne tajuavat mitä mä niille selitän.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

The Paikka

Jokaisella on aivan varmasti kotona joku sellainen paikka, jossa on hyvä olla. Paikka, jossa jaksaa olla ja ihmetellä. Voi niitä paikkoja kai olla useampikin jos on iso koti. Mä olen vihdoin löytänyt uudesta kodista sen  The Paikan. Se on ehdottomasti keittiössä. Keittiön pöydän ääressä. Aamulla siihen paistaa ihanasti aurinko. Päivällä siitä voi katsella ulos taivaalle. Taivaalla menee todella usein lentokoneita. Niiden äänet eivät kuulu meille, mutta ne näkyvät todella hyvin ja läheltä. Musta on jotenkin äärettömän rauhoittava katsella lentokoneita.

Edellisessä kodissa mä katselin merta ja nyt taivasta. Luulin, että olisin "riippuvainen" merestä, mutta en näköjään ole. Olen sopeutunut maisemaan ilman merta. Taivas ajaa nyt saman asian.

Vihdoinkin on tullut se aika, jolloin musta on tullut virallisesti keski-ikäinen. Eikö Tupperware- kutsuille kutsutuksi tuleminen ole merkki siitä, että on tullut keski-ikäiseksi? Kai tässä pitää jo pientä ikäkriisiä aiheuttaa itselle. Enää ei saa kutsuja hienoihin bileisiin, vaan bileet ovat vaihtuneet kippoputsuihin. Okei mä myönnän, ilmoittauduin sinne. Mitä mulle on tapahtunut? Mä innostun pinottavista kipoista. Pitäisikö sitä oikeasti olla huolestunut tästä? Toinen asia, joka on painanut takaraivossa. Ikkunoiden pesu. Siis oikeesti, mä olen elämässäni ehkä kerran pessyt ikkunat, koska niiden likaisuus ei ole koskaan häirinnyt mua. Nyt se häiritsee. Mun on pakko huomenna pistää miehet pihalle ja pestä ikkunat. Olkkarin ikkuna on sen verran matalalla, että lapset tuskin olisivat hommassa ainakaan avuksi. Kamala, pitäisikö hankkia oikeasti jotain muutakin elämää kuin koti ja lapset. Ainiin, mutta lapset ja kotihan ovat mun työ ja harrastus. Ainakin tällä hetkellä.






Tukholma

Tulipa taas käytyä Tukholmassa. Oli kuulkaas muuten aika rankka reissu. Ei se muuten, mutta lasten takia. Niillä sitä menoa riitti laivalla ja maissa. Ei tarvinnut paljon iltaisin miettiä, että mitä tekee, kun lapset sammuivat. Hyvin äkkiä se uni tuli itsellenikin. Pelkäsin reissusta tulevan suurempikin katastrofi. Kaikki meni kuitenkin yllättävän hyvin. Pojat ovat reippaita matkailijoita. Ehkä sitä uskaltaa aloittaa uuden matkan suunnittelun.

Mulla oli mahtava ajatus, että käyn Tukholmassa pyörimässä kaupoissa. En sitten käynyt. Pojat eivät olleet ihan samaa mieltä asiasta. Yhdessä kaupassa oli kuitenkin pakko käydä. Aina Tukholmassa ollessa pitää käydä Lagerhaussissa. Siellä on kaikkea ihanaa pientä ja värikästä. Nyt mukaan tarttui ihana termosmuki, pari kassia ja taulu. Loppu aika me kuljeskeltiin ympäri kaupunkia ja katseltiin maisemia. Pojista pulut olivat äärettömän mielenkiintoisia. Toista ne pelottivat ja toisessa aiheuttivat naurua.

Jos ihan rehellisiä ollaan niin melkein lasten kanssa reissaamisen jälkeen tarvitsisi toisen reissun toipumiseen. Eilen oli aika poikki olo, kun sain pyykit raivattua, kassit purettua ja lapset unille. Mutta, mitäpä sitä ei perheen eteen tekisi. Ennemmin mä matkustelen perheen kanssa, kun kykin jatkuvasti vain kotona. Vaikka vain pieniä matkoja. Aina matkoista kuitenkin jää muistoja, joita on hauska myöhemmin muistella. Oppiipahan lapsetkin olemaan muualla, kuin vain kotona. Piristää matkailu aina mieltä. Pääsee irti kotiympyröistä.

Kuluneella viikolla kävin poikien kanssa neuvolassa. Kasvu oli hyvää ja kaikki oli muutenkin hienosti. Pojat osasivat kaiken mitä pitikin ja kehujakin saatiin tädiltä. Olivat kuulemma reippaita ja sosiaalisia kavereita.
Keskiviikkona ennen lähtöä olimme vielä kerhossa ja kerhokuvassa. Saa nähdä, että millaisia kuvia pojista tulee. Kehtaako niitä edes ottaa tai ylipäätänsä antaa kenellekään.

Nyt kello on seitsemän. Pojat ovat omassa huoneessa hakemassa unta. Huone on jo yllättävän hiljainen. Me tehtiin miehen kanssa juuri iltapalaa ja kerrankin saan syödä rauhassa kipolliseni salaattia. Kohta painun sohvalle, laitan kynttilöitä palamaan ja otan ihan rennosti. Toki voi olla, että jatkan mun virkkausoperaatiota. Pitääkin ottaa edellisestä projektista kuva instagramiin, kun vain muistan.

Tänään meillä kävi myös "pitkänmatkanvieraita", oli ihana jutella ja nähdä ystävää pitkästä aikaa. Oli paljon juteltavaa ja vähän oli jopa haikeaa, kun hän lähti. Mutta onneksi kohta taas nähdään <3



lauantai 22. maaliskuuta 2014

Ihminen

Se ihminen, jonka kanssa sä olet luvannut elää elämän onnellisesti loppuun asti. Se ihminen, joka on nähnyt sut tilanteissa, joissa kukaan muu ei ole. Se ihminen, jonka kanssa sä elät saman katon alla. Miten juuri SE ihminen osaa repiä susta irti sen viimeisemmänkin hermon rippeen, joka on jäljellä? Tekisi mieli kuristaa SE, jonka kanssa sä jaat ja olet jakanut paljon. Näin leppoisasti siis lähti meidän lauantai käyntiin. Olin taas aivan valmis heittämään miehen tai hyppäämään itse parvekkeelta alas.

Eilen mä otin itsekkäästi aikaa itselleni. Menin käymään Jumbossa YKSIN. Paska mutsi, kun en ottanut ketään mukaan. Kaupasta tarttui mukaan suolapähkinöitä (yllätys!!!) sekä terveyssiteitä. Voiko oikeasti elämä olla näin tylsää, etten enää löydä kaupasta muuta kuin nuo kaksi asiaa, joita koen tarvitsevani. Hieman tuli taas tyhmä olo. Mutta mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin suolapähkinöitä ja siteitä. Ei ainakaan jäänyt sille kassaneidille epäselväksi, että mikä oli sen illan suunnitelma.

Ulkona on ihana ilma. Näyttäisi olevan jopa aika lämminkin. Jos vihdoinkin tulisi se kevät. Täytyy kaivaa pojille kuravaatteet esille, koska uskon, että maa tulee olemaan pitkään aika märkä. Mä niin odotan,että tulisi oikeasti lämmin. Olisi paljon siistimpää olla puistossa, kun ei tarvitsisi palella. Yleensä palelen siksi, koska olen hikipäässä raahannut karavaanin puistoon ja sitten joudun seisoskelemaan paikoillani. Kivasti alkaa hiki kuivumaan.

Olisiko se ollut torstaina, kun meidän ulkoilu ei taas mennyt aivan putkeen. Puistossa huomasin, että mulla ei ole lapasia eikä lapsilla ole leluja mukana. Tosin eipä niillä leluilla mitään tee, koska aina se hemmetin peukalo karkaa hanskasta, eivätkä toiset saa mistään mitään otetta. Kaivoin taskusta omia lapasia, jotka eivät siis olleet mukana. Taskusta kuitenkin löytyi TISKIRÄTTI. Missäköhän mielenhäiriössä mä olen laittanut tiskirätin taskuun? Hivenen tuli taas idiootti olo, kun kaivoin rättiä taskusta leikkikentällä.

Pitääpä aloittaa taas vaihteeksi ruoanvalmistus. Ensi viikolla on päivisin sen verran ohjelmaa, että on hyvä olla ruoka valmiina. Tiistaina on neuvola ja keskiviikkona on valokuvaus kerhossa. Maanantaina mennään myös kerhoon jos kehdataan. Tämä maanantain kerho on se, jonka E koetti sytyttää viimeksi tuleen.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Strömsö

Havahduin taas siihen,että tuijotan suu auki televisiota.  Katsoin siis Strömsötä. En tiedä miksi, mutta katsoin kuitenkin. Voi olla,että ohjelma on yksi kaikkien aikojen ärsyttävimmistä. Koko ajan kaikilla on kivaa ja kaikki onnistuu. Masentavaa. Alappa itse tekemään ohjelmassa näytettyjä katkarapuleipiä. Voin vaikka vannoa ettei niistä tule samanlaisia maun tai edes ulkonäön puolesta.

Mulla on ollut tällä viikolla hirveitä vaikeuksia ruoanlaittamisen kanssa. Ei vain löydy minkäänlaista ideaa ja inspiraatiota. Mä voin rehellisesti sanoa,että olen elänyt koko viikon suolapähkinöillä. Perheen miehet eivät tosin kovin arvosta mun ruokavaliota. Ne kaipaavat jotain muutakin kuin pähkinöitä ja hedelmiä. Aina viikosta toiseen pyörivät samat tylsät ruoat. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja tehdä erilainen viikkosuunnitelma ruokien puolesta.

Mä mietin, että mun pitiäis jotenkin koettaa yllättää mun mies. Meidän arki on aika hektistä viikoilla niin olisi kiva keksiä jotain, jolla saisin piristettyä toista. Turha yrittää ehdottaa seksiä. Musta se kuuluu normaalin elämään eikä ole mikään special palkinto miehelle kerran kuukaudessa. Niinpä haastankin teidän lukiat,että yllättäkää se mies viikonloppuna. Antakaa sille! Miehiä on paljon helpompi käsitellä ja tulla niiden kanssa toimeen, kun ne ovat tyytyväisiä.


torstai 20. maaliskuuta 2014

Kevätkö

Lempiohjelmassani aamutv:ssä kerrottiin,että ensi viikolla tai jo ehkä viikonloppuna ilmat alkaisivat lämmetä. Mä niin odotan,että päästään eroon toppavaatteista, pipoista ja hanskoista. Vähän äsken jo kurkin vaatehuonetta, että millaisia kamoja pojille löytyy kevääksi. Oli siellä jotain. Pakko se on kuitenkin mennä shoppailemaan jotain. Ainakin housuja nuo tarvitsevat. Täytyy vielä tutkia,että mitkä olisivat järkivimmät.

Äsken sain toistaiseksi viimeisen Ikea huonekalun kasattua. Sain vessaan ja kylppäriin lisää säilytystilaa. Ei ole tasot aina niin täynnä, kun on kunnolla kaappitilaa. Onneksi on Ikea, josta saa näppäriä ja edullisia ratkaisuja.

Tänään pihalla mä kokeilin naapurin lainaamaa Manducaa. Tuo meidän nuorempi lapsi ei oikein tykkää ulkoilla toppavaatteissa. Pitäisi vain olla koko ajan sylissä. Jotenkin musta ei ole kovin kiva ulkoilla, kun yksi 13kiloa roikkuu mun kaulassa. Mä jo harkitsin,että pitäisikö sellainen Manduca ostaa itselleni, koska tuo yksi urvelo viihtyy siinä niin hyvin.

Kaikkien muiden lapset leikkivät kiltisti ja tuo yksi roikkuu mun kaulassa. Jos olisi Manduca niin voisi roikkua helpommin. Saisin mäkin kädet vapaaksi toisen lapsen viidyttämistä varten.Täytyy oikeasti pistää harkintaan. Voi toki olla,että ulkoilukin rupeaa maistumaan, kun tuo valkoinen paska sulaa pois.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Sillee,tällee,noin

Kaikki tietävät sen tunteen, kun  kaikki on vähän blääh. Tekee mieli tehdä kaikkea, mutta silti ei saa mitään aikaiseksi. Lapset kiusaa ja kaikki ärsyttää. Ja, koska ärsyttää niin pitää katsoa au pairit Lontoossa. Voi tsiisus, että on ärsyttävä jakso. Nuoret ihmiset Lontoossa ja kitisevät koti-ikävästä. Voi luoja,että ne joskus katuvat sitä, kun ovat lähteneet kotiin elämänsä seikkailusta, jonkun onnettoman ensi rakkauden takia.

Todellakin olen niin kyyninen,että harva ihminen sitä on onnellisesti sen ensimmäisen kanssa koko loppu elämänsä. Saman meinaan sanoa suoraan myös omille lapsilleni. Hauskaa saa pitää, mutta ei kannata sitoutua turhan aikaisin. Paljon jää hyviä kokemuksia kokematta. Luoja,että mä katuisin jos olisin sen enisimmäisen kanssa loppuelämäni viettänyt. Ehkä olisin kuollut ennenaikaisesti tylsyyteen.


Keskustelimme miehen kanssa viikonloppuna asiasta talon osto. Aivan kamala ajatus. Ahdistus iski heti. En todellakaan voi kuvitella, että olisin korviani myöten veloissa johonkin asuntoon. Miettisin koko ajan,että nyt sitä sitten ollaan jumissa tässä yhdessä ja samassa paikassa. Entä jos huvittaakin lähteä ulkomaille. Vuokra-asunnosta pääsee nopeasti eroon. Alappa myydä omakotitaloa kuukaudessa. Tuntuisi kamalan rajoittavalta omistaa asunto. Eikö kaikkien ihmisten haave ole oma omakotitalo? Siltä se ainakin kuulostaa. Mussa on vissiin jotain vikaa.

Sivusta seuranneena nykyään liian moni 18vuotias haluaa heti miehen ja oman kodin. Katselin eilen juttua, jossa keskusteltiin yksin asumisesta. Keskustelusta sai sen kuvan,että nykyajan trendi on se,että heti pitää muuttaa miehen kanssa yhteen. Vähän niin kuin joskus ennenmuinoin. Silloin siinä kuuluisassa talvisodassa. Ihmisillä ei ole halua elää itsenäisesti vaan halutaan heti se kaikki, jota riippakiveksikin voi kutsua. Mies,lapset,koti, koira, auto ja puha. Siinä sitä sitten ollaankin.

Meidän E:ltä oli eilen vähällä loppua viikkorahat koko loppuelämäksi. Kerhossa ohjaaja kehoitti E:n odottaa mua keittiössä, kun puin toista lasta. Sanoin,että se ei ole hyvä idea. Hoitajan mielestä asiassa ei ollut mitään ongelmaa. Asia selvä. Meni pari minuttia ja keittiöstä nousee savu. Hellalla oli ollut pellin alla patalaput, jotka olivat iloisesti kärähräneet, koska tuo sankari oli käynyt kääntämässä lieden päälle. Ehkä pidämme pienen tauon maanantain kerhosta...Melkein olisi tehnyt mieli sanoa hoitäjalle,että mitä mä sanoin. En kuitenkaan sanonut.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Ylisuojelu

En anna lapsieni hypätä ehdoin tahdoin alas pöydältä. En myöskään voi sille mitään jos sieltä tiputaan. Mulla, kun ei vielä ole silmiä selässä. (onneksi kumpikaan ei ole tippunut koskaan sohvaa korkeammalta, *koputtaa puuta*).

Eilen seurasin vierestä tapahtumaa, jossa äiti ja tyttölapsi noin 4v kävivät kerhossa kahvipöytään. Pöydässä oli kuusi paikkaa, josta neljä oli jo varattu. Vapaat paikat olivat sen onnettoman pienen pöydän vastakkaisilla sivuilla. Arviolta vajaan puolentoista metrin päässä toisistaan. Tämä ko. äiti laittoi tytön syöttötuoliin ja näytti koko parin minuutin ajan siltä, että hän on valmis tiikerin lailla loikkaamaan pöydän yli, kun lapsi kaatuu,tippuu tai tuoli sortuu sen alta. Äiti kesti piinaa tosiaan pari minuuttia, jonka jälkeen siirtyi lapsen viereen istumaan. Ettei lapsi vain tipu,kaadu tai tuoli sorru sen alta. (Huom.siinä tuolissa ei edes ollut mitään vikaa)

Siis oikeesti! Toki lasta voi ja pitääkin suojella, mutta rajansa kaikella. Tämä noin 4v tyttö istui syöttötuolissa ja meidän yli puolet nuorempi poika joutui/sai istua ihmisten tuolilla. Mulla ei käynyt mielessäkään pelätä,että lapsi tippuu tuolilta. Tuli taas ihan ihan ihan pikkuisen sisälleni paskamutsi fiilis, kun en ajatellut edes koko tippumista. Sitä lasta kyllä pidetään niin pumpulissa, että mä en uskalla edes ajatella, että mitä kesällä tapahtuu, kun ensimmäinen tikku menee sen jalkapohjaan.

Hieman voi lapselle antaa vastuuta ja opettaa kovuutta. Raisvostuttava lässyttäjä, paijailija kaksikko ne olivat muutenkin. Tulipa taas purkaus. En vain voi sille mitään, että mun verenpaine nousee heti, kun näen tuollaisen ihmistyypin. Kai mä olen liian rento poikien kanssa. Tai lähinnä sen, että niille sattuu jotain. Valitettavasti kukaan meistä ei voi ennustaa, että milloin mikäkin tuoli sortuu ja milloin on juuri se kerta, kun ei kannata antaa lasten kiivetä itse rappusia, kun kompastuu kenkiin ja vierii alas.

Mun pienet pipanat ovat olleet tänään huipputyyppejä. Aamusta olimme ulkona ja kävimme kaupassa. Iltapäivän olimme sisällä. Teimme ruokaa, kylvettiin ja pelleiltiin sohvalla. Kirjaimellisesti me nautimme toistemme seurasta. Mies on mun isän kanssa jääkiekkopelissä niin siksi olen viettänyt koko päivän yksin lasten kanssa.

Pientä päivitystä poikien sanavarastoon ja ruumiinosia, joita he osaavat näyttää:

E: napa,nakki,heippa,äiti,kukka, hauva, auto,kissa,kiikkuu,kakka,suikku (suihku),leipä,pappa,vesi, anna,herkku,lettu,pää,korva,nenä, kenkä ja jalka.
O:napa,nakki, heippa,äiti,hauva,kukka,pappa,kakka,kissa,kenkä,jalka,pää,herkku,vesi

Suosikkilaulu on tällä hetkellä Muumien alkutunnari ja Ihhahhaa pitää tiukasti kakkossijaa,edelleen.
Tv:tä ei jakseta paljoa katsella,mutta tanssi on pop. Samoin ulkoilu,kylpy,jalkapallo,pehmolelut ja autot.

Mun pienet isot pojat <3 maailman rakkaimmat <3

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kahvia

Just silloin, kun kahvipannu on tiskikoneessa tekee mieli kahvia. Melkein tekisi mieli keskeyttää ohjelma ja kaivaa pannu käyttöön. Ehkä mä maltan odottaa ohjelman loppuun.

Miehellä on parin viikon päästä lomaa. Olemme tässä pohtineet, että minne tekisimme pienen matkan. Tukholman ja Tallinnan laivalla olisi lasten kannalta tosi helppo vaihtoehto. Mutta molemmat paikat on niin nähty. Kaupunkiloma Euroopassa kahden hirviön kanssa ei oikein houkuttele. Netti soimaan ja tarkistelemaan vaihtoehtoja. Jos päädytään laivaan niin mikäpä sen mukavampaa kuin istua pallomeressä pari päivää. Huoh, kai se pitää ajatella lasten ehdoilla matkustamista.

Eilen kävimme kerhossa moikkaamassa toisia kaksosia. Niillä ja meidän pojilla ei ollut kuin vajaa kaksi viikkoa ikäeroa. Tosi hauska sattuma. Tänään oli vapaata kerhosta ja olimme ulkona. Molemmat pojista ovat alkaneet viihtyä ulkona. Aluksi seurattiin vain mua joka paikkaan, mutta nyt jo leikitään reippaasti muiden kanssa.


Mun pitäisi tällä viikolla käydä etsimässä pojille jotkut kivat kengät kevääksi. Viime syksynä käytetyt kengät ovat auttamatta liian pienet.

Äideistä on usein monia stereotypioita. En ihmettele sitä lainkaan. Viikon verran kerhoissa käyneenä voin sanoa, että sieltä löytyy ne kaikki.

On äiti,joka juo laihdutusjuomaa kahvipöydässä. Äiti, joka leikkii enemmän innoissaan kuin lapsi. Some äiti kulkee koko ajan puhelin kädessä ja räpsii Pekka-Annelista kuvia jokaisessa välissä. Ruokaäiti kaivaa tauolla sisäfileepihvit, höyrytetyt kasvikset ja kastikkeet lapsille laukusta lounaaksi. Itse olen huomannut, että koetan olla puuttumatta lasten leikkiehin ja olla vain saatavilla jos iskee hätä. Kahvipannua en mielelläni päästä silmistäni. Eli olen se äiti, koka nauttii siitä pienestä hetkestä, jolloin on mahdollista istua ja juoda kahvi lämpöisenä. Onneksi en ole ainut tätä laatua.  Eilen tunsin monia syyttäviä katseita, kun lounaalla kaivoin laukusta lapsille ruoaksi pilttiä. Musta ei vain ollut aamulla siihen, että alan kasaamaan pieneen rasiaan terveellistä ruokaympyrän mukaista lounasta. Jälkkäriksi oli banaani, ehkä menin taas siitä mistä aita oli jo kaatunut...

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Blogi

Mä tässä mietin että mietin,että mitä kaikkea mä nykyään blogissa voin kertoa. Tiedän,että pari kusmulkkua lukee tätä ihan vain uteliaisuudesta. Ja ai,että se ärsyttää mua. Tekisi mieli pistää blogi vain kutsuttujen ihmisten blogiksi. Saisin ainakin itse päättää, että kuka saa mun juttuja lukea. Voipi olla,että jonain päivänä muokkaan asetuksia. Mutta kaikke te rakkaat rekisteröityneet lukijat pääsette ilman muuta mukaan. Jotenkin silloin tuntuisi kivemmalta laittaa pojistakin kuvia tänne ja enemmän muutenkin juttuja meidän uudesta kodista ja sen sisustuksesta.

Tänään vietettiin perheaikaa koko perheen voimin. Oli pitkästä aikaa tosi hauskaa. Pojat nauttivat, kun pääsivät leikkimään läheiseen sisäleikkipuistoon. 

Nyt mun sormet syyhyää niin pahasti,että on pakko jatkaa kutomista ja käydä hetken päästä nukkumaan. Aamusta on taas kerho, jonne menen poikien kanssa. 

Hauskaa viikkoa kaikille ihanille ja teille vähemmän ihanille todella vittumaista viikkoa. 


torstai 6. maaliskuuta 2014

Leikkipuisto

Tänään taas koeteltiin mun huumoria. Tai oikeastaan lapset koettelivat mun sietokykyä. Aamulla ilma oli ihana ja aurinko paistaa vieläkin. Päätin jo eilen illalla, että tänään mennään läheiseen leikkipuistoon aamusta.

Menimme puistoon, siitä se alamäki sitten alkoikin. Toinen lapsista leikkii kiltisti ja toinen huutaa. Mä en saa mennä metriä kauemmas tai huuto kovenee. Lapsi roikkuu mun jalassa ja haluaa syliin. Kaikki muut lapset leikkivät kiltisti ja meidän toinen huutaa kuin hyeena. Mikä tuota lasta lasta taas vaivaa, kun mikään ei kelpaa?

Saatin tapettua aikaa reilu tuntia ja suuntasimme kotiin. Ruoka oli tietenkin molempien mielestä pahaa ja silloinhan sitä voi paiskoa lattialle. Nyt molemmat ovat omissa sängyissä hakemassa unta. Järki lähtee jos nuo eivät nuku taas tuntia kauempaa. Ainiin, jos toinen huutaa ulkona niin toinen aloitti huudon, kun joutui kotiin. Mikäpä sen siistimpää kuin huutaa eteisen lattialla toppavaatteet päällä. Saatiin loppujen lopuksi riisuttua vaatteet pois, tosin huuto jatkui edelleen.

Mun porukat soittivat eilen ja pyysivät pojat huomenna yökylään. Rehellisesti sanottuna voisin antaa ne jo tänään. Eilen kävimme nukkumaan klo 21.30 ja silti aamulla olin todella poikki. En tajua, että mistä tätä väsymystä riittää. Huomenna, kun pojat menevät hoitoon niin mä makaan koko illan sängyssä, kudon ja katson telkkaria. En tee mitään ylimääräistä. Jos näin saisin vähän akkuja ladattua.

Eilen aloitin taas hermotyöskentelyn. Kaivoin puikot ja langat kaapista. Kudon tällä hetkellä joogasukkia itselleni. Eli tavalliset villasukat joista puuttuu varpaat. Eli ovat avonaiset varpaiden kohdalta. Näin idean jossain lehdessä ja musta ne olivat tosi hauskat. Kasaan sukkiin kaikki jämälangat, joten niistä tulee aika irvokkaan väriset. Pistän kuvan sukista instagramiin, kunhan ne joskus valmistuvat.

Makuuhuone hiljeni ja mäkin saan hetken aikaa olla hiljaisuudessa. Mitä nyt tuo astianpesukone tuossa jyllää vieressä. Mutta voin ajatella mielessäni, että täällä on muka hiljaista. Mun on koko viikon pitänyt mennä käymään siellä hemmetin Ikeassa. Joka päivä mietin,että tänä iltana mä menen. Vielä en ole päässyt. Jos mä tänään olisin reipas ja kipaisisin siellä. Jää nähtäväksi.


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Sosiaalisuus

Ei olla asuttu vielä viikkoa uudella paikkakunnalla niin johan mä menin kerhoon poikien kanssa. Pakko oli mennä johonkin. Tuntuu,että kotona kaatuu seinät päälle, kun eipä tässä muuta ole tehty kuin oltu kotosalla.

Taas mietin kerhossa, että miksi ihmeessä mä edes tulin tänne. Toinen lapsi karkailee ympäri tilaa ja toinen itkee sylissä. Kaikkien muiden lapset istuivat nätisti sylissä, toisin kuin meidän. Jotenkin jopa pieni häpeän tunne kohosi jostain. Miksi nuo meidän lapset eivät osaa olla? Perjantaina olisi taas kerho, pitää miettiä, että uskallanko mä mennä sinne.

Luojan kiitos se kerhopaikka oli ihan meidän lähellä. Rämmin rattaiden kanssa pienen metsän läpi niin siinä se jo oli. Varmaan taas naapurit ihmettelevät, kun joku hullu taapertaa rattaiden kanssa kantojen seassa. En jaksanut kiertää tai etsiä reittiä,että miten tien kautta sinne pääsisi. Ehkä mä keveemmällä jaksan, kun aurinko paistaa ja on vähän lämpöisempää.

Perjantaina samaisessa paikassa on lastenvaatekutsut. Mun on varmaan pakko mennä käymään siellä. Poikien on pakko oppia olemaan muiden lapsien kanssa. Mä saan muuten aina hävetä silmät päästäni niiden kanssa. Ja kauhulla odotan sitä hetkeä, kun joudun laittamaan pojat päiväkotiin. Mieten ne koskaan osaavat olla siellä. Varsinkin tuo nuorimmainen on aina julkisessa paikassa äidin pieni sylivauva. Todella raivostuttavaa.

Mulla oli vahva ajatus, että aloitan iltapäiväruoan valmistamisen. Jotenkin se kokkausinto katosi johonkin. Lupasin tehdä kinkkukiusausta. Saa taas nähdä, että onko se edes syömäkelpoista. Ja joo, mä voin pilata myös kinkkukiusauksen. Onneksi mä olen opettanut lapset syömään ketsuppia niin ei ole aina sillä mun tekemällä ruoalla niin suurta väliä, että miltä se maistuu. Aina voi maun peittää ketsupilla.

Voi muuten taas laittaa rastin seinään. Mä kävin eilen kirjastossa. En edes muista, että milloin olisin viimeksi käynyt ko. paikassa. Lainasin pari kirjaa, josko sitä iltaisin saisi jotain luettua. Kerrankin voisi olla aikaa, kun pojat käyvät ihmisten lailla nukkumaan. Olin tasapuolinen ja lainasin pojille Ipanapa levyn. Pitää pistää rokki soimaan, kunhan pojat heräävät unilta.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Tilaa

Vaikka meillä olisi kotona 200 neliötä niin lapset juoksisivat aivan varmasti mun jaloissa koko ajan. Anoppi lähti ja mies on töissä. Saan taas nauttia pojista ihan yksin. Pakko sanoa, että oli huomattavasti saada tavaroita paikoilleen, kun joku katsoi poikia. Nyt ne ovat koko ajan mun vieressä. No, saadaan me näinkin hommat tehtyä, mutta hieman hitaammin vain.

Uuteen tv-tasoon ostettiin pari ovea, joiden taakse ajateltiin laittaa pleikkari ja jotian muuta. Mun on pakko mennä tänään illalla kauppaan ja ostaa lisää ovia. Tuolla hyllyillä ei säily mikään. Pojat reipivät aivan kaiken alas. Laitoin jopa uhkarohkesti sohvapöydälle kukkasen. Virhe! E nappasi kukkasesta kiinni kuin porkkana naatista. Se oli sitten sen kukan kohtalo. Eipä se kallis ollut, mutta nätti. Saahan noita kukkia kaupasta lisää. Tosin taidan jättää ostamatta, koska ei ne kuitenkaan säily. Tai voinhan mä laittaa ne kaappiin, sitten niihin ei ainakaan kosketa.

Poikien unikoulu on tuottanut hieman ikävämmän seurauksen meille. Tänään herättiin jo vähän jälkeen seitsemän. Jollekin lapsiperheelle se on riemastuttavan myöhäinen aika, mutta mulle aivan liian aikainen. Pakko tähänkin kai on sopeutua. Jos ei kärsitä illalla huudostan niin sitten aamulla herätään ennen kukonlaulua. Eikä siinä mitään, mutta nämä aamupäivät tuntuvat vain niin tolkuttoman pitkiltä. Melkein voisin tähän ottaa lainauksen Maija Vilkkumaan laulusta "pahimpia on aamut joiden päättymistä ei näy".

Iltapäivällä oli ajatus laittaa ulkovaatteet niskaan ja käydä tutkimusmatkalla. Pitää mennä etsimään meidän lähin leikkikenttä. Lähikaupan mä jo löysinkin. Samalla reissulla voitaisiin käydä tsekkaamassa monikkokerhon kokoontumispaikka. Pakko saada jotain sosiaalista elämää, joten mennään poikien kanssa kerhoon.

Pojat kukkuvat vielä sängyissään odottamassa päiväunta. Mulla on siis hyvää aikaa tehdä itselleni pieni salaattilounas ja juoda pari kuppia teetä. Kahvia meni muuton aikana niin paljon,että nyt on pakko hieman rajoittaa. Muuten vatsa tulee entistä kipeämmäksi. Mutta nyt mä otan pienen hetken itselleni salaatin merkeissä.