tiistai 21. tammikuuta 2014

Askel

Vihdoinkin asuntoasia on liikkunut eteen päin. Kai meillä on joskus realistisesti mahdollisuus muuttaa pois täältä. Meilkein jo iski epätoivo, kun tuntui ettei mistään löydä sopivaa kotia meille. Pitää vain toivoa, että kohta jo tärppäisi.

Tai olisihan niitä asuntoja, mutta mä en ihan minne tahansa halua muuttaa. Näytti olevan sellaisia paikkoja vuokaralla, että huhhuh. Minkäänlaista päivitystä ei ole asuntoon tehty, sitten 80- luvun jälkeen.

Tässä lasten myötä mä olen huomannut uudenlaisen aistin itsessäni. Ennen sitä ei juurikaan keskittynyt siihen, millaisia ääniä ympäriltä kuului. Varsinkaan kotona. Nykyään mä tarkkailen koko ajan ääniä. Pelko hiipii sisuksiin heti jos minuuttiin ei kuulu mitään. Niin kuin äsken. Mä oletin,että pojat leikkivät makuuhuoneessa rauhassa. No, leikkiväthän ne, märillä pyykeillä. Olin kaksi minuuttia sitten saanut pyykkitelineen täyteen puhataita pyykkejä ja nyt ne pyörivät lattialla. Luojan kiitos mä aamusta imuroin ja pesin lattiat, että pyörivät ainakin puhtaalla lattialla.

Kohta mä alan pukemaan pojille päälle ja me suunnataan isomummolle. Meillä on taas tänään auto käytössä niin pitää käyttää sitä hyödyksi. Pakko muutenkin päästä pois kotoa. Mä en kestä toista samanlaista iltapäivää heti perään, kuin eilen oli. Kyllä huomasi, että päiväunet menivät pieleen. Niin ne meni tänäänkin,mutta otetaan silti riski ja poistutaan kotoa. Ehkä pojat eivät jaksa kiukutella, koska pääsevät pois kotiympyröistä.

Mä lasken viikkoja ja päiviä siihen,että päästään aloittamaan unikoulu. Miten sitä ihminen voikin odottaa sitä niin kovasti. Mä niin toivon, että se tuo helpotuksen meidän öihin, iltoihin ja päiväuniin. Ei se auta, kun alkaa kasaamaan vaatteita lapsille. Voin kertoa, että näin pakkaskeleillä menee tovi ennen kuin päästään ulos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti