perjantai 10. tammikuuta 2014

Kuritus

Tässä kuluneella viikolla mulla on herännyt ajatuksia koskien lasten kuritusta. Kaikkihan tietävät, ettei nykypäivänä ole soveliasta kohdistaa minkäänlaista fyyisyyttä lapseen. Mutta onko se soveliasta, että lapsi käyttäytyy kuin elopellossa?

Tapasin viikolla äidin, jolla on kaksi lasta. Mulla alkoi oma verenpaine nousta, kun katselin sen perheen "komentamista". Voin rehellisesti sanoa, että ko. tapauksessa meidän lapset olisvat lähteneet kuin leppäkeihäät tilanteesta, vaikkakin en missään tapauksessa olisi tilannetta päästänyt riistäytymään käsistä. Mä olen kai todella natsi äiti, mutta mielestäni lapsella pitää olla tiukat rajat ja tietyissä paikoissä käyttäydytään tietyllä tavalla. Mulla ei tulisi esim. kuuloonkaan antaa neljä vuotiaan lapsen hyppiä alasti vieraassa tai missä tahansa kyläpaikassa. Enkä myöskään hyväksy sitä, että lapset syövät ruokapöydästä kaikki herkut heti, kun ne on laitettu tarjolle.

Mietinkin tänään,että komennankohan mä liian paljon meidän poikia. Mä kiellän niitä päivässä varmaan sata kertaa. Mielestäni kuitenkin kiellot ovat oikeutettuja. Lieden nappuloita ei käännellä, veljeä ei vedetä tukasta, rappukäytävään ei karata eikä ruokaa heitetä lattialle syöttötuolista. Ei ole kovin kohtuutonta tajuta jo tuon ikäiseltä. Välillä tuntuu,että ne tajuavat niin paljon kaikkea muutakin, niin pitäisi pikku hiljaa mennä jo jakeluun se, että mitä saa tehdä ja mitä ei.

Jokainen lapsihan kokeilee rajoja. Niin meidänkin pojat. Olen huomannut, että rajojen kokeileminen on alkanut jo nyt. Välillä ei vain jaksaisi olla johdonmukainen kasvattaja ja antaa asioiden liukua käsistä. Onneksi kuitenkin aina välillä näen perheitä, joilla tilanne on luisunut käsistä. Silloin saan aina uutta virtaa omaan kasvatusprojektiini. Näköjään sitä vain aina tarvitsee näkökulman asioille.

Mä en itse ole koskaan saanut piiskaa. Mutta annas olla kuinka monta kertaa mä olen saanut tukkapöllyä. Niitä kertoja on lukematon. En koe,että niistä olisi mulle jäänyt traumoja. En tiedä,että olisinko mä itse valmis tukistamaan omia lapsiani kunnolla. Vaikea vielä sanoa. Voi olla,että olisin, jollei puhe,jäähypenkki ja lelujen takavarikointi ei auta.

Mun lähestulkoon pahin painajainen on se, että meidän pojista tulee hirviöitä, jotka eivät kuuntele mitään, eivät kunnioita ketään ja hyppivät seinille. Niitä lapsia on tässä maassa jo aivan liikaa. Mä ainakin henkilökohtiasesti teen kaikkeni, että saan lapsistani kasvatettua hyvin käyttäytyviä jälkeläisiä.

Kai tämän on nyt joku äitiyden vaihe, kun jaksan pohtia niin paljon kasvatusta. Pitää varmaan marssia kirjastoon ja lainata jokin kasvatuskirja.

Piti vielä sen verran sanoa, että meidän pojat pääsevät vihdoin ja viimein unikouluun. Paitsi,että se on vasta helmikuussa. Pakko se on sisulla jaksaa sinne asti, koska silloin saa toivottavasti helpotuksen tähän meidän tilanteeseen. Ei ole taas tällä viikolla kerta tai kaksi, kun mä olen ollut hermoromahduksen partaallä yöllä, kun vierestä kuuluu ihhahhaa, ihhhaahhaa tai jonkun pienet sormet kaivavat mun silmiä tai nenää. Jotenkin se on kovin vaikea edes esittää nukkuvaa, jos pienet sormet tunkeutuvat nenään. Se on käytönnössä mahdotonta. Milloin on tultu tilanteeseen, että nukkumisen esittäminenkin on mahdotonta? Laulaminen ja paijaaminen on todella ihanaa jos se tapahtuu poikien toimesta muulloin kuin noin klo 3 yöllä.

1 kommentti:

  1. samaa mieltä että lapsella on oltava rajat ja käytöstavat... joten täällä kai sit toinen natsimami, joka ei todellakaan anna pienille käsille lupaa varastella pöydästä herkkuja ennenkuin siihen istutaan =D

    VastaaPoista