perjantai 24. tammikuuta 2014

Perjantai

Se tunne, kun olet vuorokauden paastonnut ja tiedät kohta pääseväsi ruokakauppaan. Tämä viimeinen tunti ennen miehen kotiin tuloa on aina niiiiiin hidas. Kerrankin mä odotan pääseväni kauppaan ostamaan jotain hyvää. Ihminen joka vihaa ruokakauppoja, odottaa pääsevänsä sinne. Outoa. Koko päivän olen miettinyt,että mitä sitä sitten söisi. Vahvana ykkösenä on katkarapusalaatti tai tortillat. En ole vielä ihan varma, että kumpi nousee ykköseksi. Toinen noista kuitenkin. Mä nimittäin rakastan rapuja. Voisin syödä rapuja ja kalaa aina.

On munkin elämästä tullut tylsää, kun koko päivän mietin,että miten sitä herkuttelee illalla. Tai sitten se johtuu kahden päivän paastosta viikossa. Saa ruokakin erilaisen merkityksen. Pojillekin pitää ostaa illaksi herkkuja. Niiden herkuiksi kelpaavat riisikakut,porkkanatikut tai suolattomat popparit. Tosin niitä poppareita ei voi kovin paljoa antaa. Ne tuskin ovat kovin suositeltuja noin pienille.

Tänään taas asuntoasia meni millin eteen päin. Nyt mä vain kamppailen itseni kanssa, että voinko mä asua poissa keskustasta. Lapsuuteni asuin noin 6km päässä keskustasta. Koko aikuisikäni olen aina asunut keskustassa tai ihan kävelymatkan päässä, maks 15min. Onko musta asumaan ns. asutusalueella? Mä joutuisin käyttämään busseja entistä enemmän ja oikeasti suunnittelemaan kaupassa käyntejä, koska isompaan kauppaan olisi matkaa noin 15km. Luojan kiitos Sale on vieressä, ettei tartte kaikkea muistaa ostaa. Jos joku oikeasti maaseudulla asuva lukee tätä, niin varmasti kauhistelee. Mä tiedän, että olen liian kaupunkilaistunut ja mukavuuden haluinen. Koskaan en ole kokeillut asua vähän kauempana keskustasta.

Poikien kannalta paikka olisi varmasti ihanteellinen ja rauhallinen. Mies parankin työmatka lyhenisi yli puolella tämän hetkisestä. Toisaalta, enhän mä voi tietää,että tykkäänkö mä jos en kokeile. Ei pidä olla ennakkoluuloinen. Mistä sitä tietää,vaikka mä rakastuisinkin ko.paikkaan. Saisin jokun ikuisen mielenhäiriön ja haluaisin muuttaa omakotitaloon maalle. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Kai asumisasiassa pitää laittaa poikienkin viihtyminen puntariin. Asuakko pienessä kaksiossa keskustassa vai isommassa kolmiossa vähän kauempana. Ehkä mä vain itse pelkään, että musta tosiaan kuoriutuu omakoti-ihminen tai ylipäänsä ihminen, joka tykkää rauhasta ja hiljaisuudesta. Onko musta tulossa keski-ikäinen, kun alkaa kiinnostamaan luonto ja rauha? Kohta mä olen innoissani kitkemässä rikkaruohoja ja laittamassa pihalle pihatonttuja. Apua!

Ilmeisesti tämä asia ja ongelma on vain omien korvien välissä, koska pelkään näin isoa muutosta asunnon sijainnissa. Kuulostipa tyhmältä. Mä kuitenkin meinaan olla rohkea ja antaa asunnolle mahdollisuuden. Menen ainakin katsomaan sitä. Jos se vaikka olisikin rakkautta ensi silmäyksellä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti