maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kiire, kiire, kiire

Nyt sitten ollaan saatu muuttu suoritettua. Kyllä se himan koville otti, mutta nyt se on ohi. Miehen kanssa hoidettiin koko homma kaksistaan. Onneksi anoppi tuli perjantaina vahtimaan poikia. Muuten ei mistään olisi tullut mitään. Pojat ovat olleet sen verran tehokkaita apureita jo muutenkin.

Ei mennyt kuin pari päivää niin olen saanut kaikki tavarat järjestettyä paikoilleen. Pakko oli neuroottisena yötä myöten laitella paikkoja, ettei tarvitse elää kassien ja laatikoiden seassa. Nyt on kuitenkin kaikki valmista.

On se mukava tunne, kun pojilla on oma huone ja muutenkin enemmän neliöitä asua. Keittiöön mahtuu pöytä, eikä aina tarvitse syödä olohuoneessa. Pieniä on ne arjen ilot.

Mä pistän Instagramiin kuvia kodista, kun vain ehdin. Täytyy löytää puhelimen tietokonepiuha jostain. Ennemminkin ongelmana taitaa olla aika. Pojat työllistävät mut niin tehokkaasti koko ajan, etten ehdi paljon muuta tehdä. Nytkin kirjoitan tätä postausta keittiön työtasolla. Koetin istua pöydän ääressä, mutta 20 pientä sormea kurkotteli koko ajan näppäimistölle ja samalla kiskottiin virtapiuhaa seinästä.

Unikoulusta vielä sen verran,että se oikeasti toimi. Mä en voi uskoa,että miten helposti meillä käydään nukkumaan. Päivä- ja yöunille mä vien pojat omaan huoneeseen ja se on siinä. Iltamaito jäi pois samoin kuin se ainainen kukkuminen. Olen alkanut nauttia illoista, koska silloin on rauhallista. Ei tarvitse pelätä koko ajan,että milloin se huuto taas alkaa.

Täytyy myöntää, että olin hieman skeptinen unikoulun suhteen, mutta nyt en voi muuta kuin suositella sitä lämpimästi kaikille, jotka painivat uniasioiden kanssa. Pojat ovat kuin uusia ihmisiä, kun ei tarvitse tapella nukkumisen kanssa.


2 kommenttia:

  1. Hyvin ovat suhtautuneet. Kaikki tutut lelut ja vehkeet ovat mukana niin kai se luo kodikkuutta.

    VastaaPoista