lauantai 5. huhtikuuta 2014

Lauantai

Kerrankin meillä oli normaali lauantai. Heti aamusta menimme puistoon, jossa viihdyimme peräti kaksi tuntia. Sen jälkeen pikainen kauppareissu kävellen ja kotiin lounaalle. Poikien päikkäriajan mä sain makoilla rauhassa sohvalla. Siis sen onnettoman tunnin, en ehtinyt edes nukahtaa. Kiitos vain ruusujuuri, kun pidät mut virkeänä.

Päivälevon jälkeen sain vihdoinkin silitettyä olohuoneen uudet verhot. Jopa ripustin ne ikkunaan. Nyt on raikas fiilis olkkarissa. Ihana, kun on jotain uutta kotona. Johan sitä uutta kaipaakin, kun olemme täällä asuneet jo kuukauden...

Alkuillasta piti käydä pyörähtämässä pyykkituvassa. Poikien haalarit olivat niin kamalassa kunnossa, että ne oli pakko pestä. Vaikka lika on vain hiekkaa niin mä en kestä, että ne ovat niin ryönäsen näköiset. Pakko oli käydä pyöräyttämässä ne ja pari mun uutta kirpparilöytöä. Saan kirpparivaatteet päälle, kunhan ne ovat kuivuneet.

Päivällä poikien nukkuessa kävimme keskustelua mieheni kanssa. Katsoimme jotain maailman tyhmintä ohjelmaa, jossa puhuttiin siitä kuinka yli 20 vuotiaat asuvat vielä kotona.

Mulla itselläni on melko tiukka mielipide kotona asumiseen. Muutin kotoa pois, kun olin 18. Päivääkään en ole sitä katunut. Ainakaan nyt ei ole tullut mieleen,että sitä pitäisi katua. Miehen kanssa keskusteltiin poikien kotoa muuttamisesta. Todella ajankohtainen aihe! Mutta ajatuksia se herätti kummassakin. Mä olin sitä mieltä, että alan hienovaraisesti vihjailemaan mahdollisen armeijan jälkeen, että jokos sitä tekisi mieli omaan kotiin. Mies taas oli sitä mieltä, etta asukoon kotona niin kauan kuin huvittaa.

Taas mieleeni hiipi kriisi. Miksi mä haluan häätää omat lapseni kotoa. Ei, mä en halua häätää niitä. Mä haluan, että ne itsenäistyvät ja saavat elää omaa nuoruuttaan. Mikään ei ole niin ahdistavaa kuin esim. seurustella ja pyöriä ja omien vanhempien nurkissa. Mä toivon, että omat lapseni saavat nuoruuden, jota he voivat vanhana muistella. Kai mä olen todella höveli äiti joissain asioissa, koska toivon lasteni saavan elää villin ja vapaan nuoruuden. Toki tiettyjä rajoja ja arvoja kunnioittaen. Kaikki kuitenkin tajuavat provosoitumatta, että mitä mä tässä ajan takaa. Hei, mä luotan teihin.

Niin kuin niin monella muullakin, niin meilläkin oli tänään "herkkupäivä". Meidän herkkupäivä tarkoittaa sitä, että ruoanlaittoon keskitytään hieman enemmän. Teimme pitkästä aikaa tortilloja. Mies sai tortilloja jauhelihatäytteellä ja mä katkarapu. Pojat söivät kumpaakin. Tosin heidän kohdallaan ruokailu ei ollut kovin menestys. Ajoitimme meidän ruoan poikien välipalan ajaksi, niin ne saivat maistella meidän ruokaa. Ei ollut niin justiinsa, että mitä ruoasta menee suuhun.

Tämä on taas joku vaihe. Mä en ole syönyt pitkään aikaan punaista lihaa. Tänäänkin tein ihan automaattisesti itselleni katkaraputäytteen. Mua alkaa pelottamaan nämä mun uudet ruokamieltymykset. Jotenkin vain punainenliha ei houkuttele mua. Ei tee mieli syödä pihviä tai muuta lihaa. Ennemmin himoitsen kalaa, äyriäisiä ja kanaa. Kai sitä pitää taas kuunnella kroppaa ja syödä sitä mitä mieli tekee.

Kello on yhdeksän. Lapset nukkuvat. Mies makaa raatona sohvalla. Koti on hiljainen. Ajattelin sammuttaa koneen ja kömpiä tuon turilaisen viereen. Toki voi olla, että haen vielä annoksen sitä ihanaa katkistäytettä ja laitan sen tortillan väliin. Ah, mä rakastan lauantai-iltoja. Tuntuu, kun silloin ei olisi mitään sääntöjä. Saa syödä mussuttaa sohvalla ja katsoa telkkaria rauhassa. Tietää, että huomennakin on vielä vapaapäivä.

Ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille! Nauttikaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti