perjantai 30. toukokuuta 2014

Haikeus

Nyt se on loppu. Mun kotiäitiysuran viimeinen päivä. Tai onhan meillä tuo kahden viikon loma, mutta mies on silloin kotona. Tämä on viimeinen päivä, kun olen kotona lasten kanssa yksin niin, että olen virallisesti kotiäiti. Puolet minusta on todella helpottunut ja toinen puoli muistelee aikaa haikeudella.

Vaikka aika on ollut joskus suoraan sanottuna perseestä, niin on tämä ollut sen kaiken arvoista. Olen nähnyt, kun pojat ovat oppineet kaikkea uutta. Saanut seurata kehitystä, kasvua ja touhuamista. Olemme oppineet toisistamme paljon. Veikkaan, että minä olen oppinut kaikista eniten.

Muistan rokotteiden jälkeiset päivät, jolloin vaihdoin kakkavaipan kuusi kertaa päivässä. Samalla kerralla vaihdoin molempien sänkyihin lakanat, koska sitä itseään oli myös sängyssä.
Muistan, kun pojat opettelivat syömään. Maistelivat innoissaan kaikkea uutta. Myös siivo oli sen mukainen.
Muistan, kun viime kesänä vietimme päivät ulkona nauttien kesästä. Nukuimme isossa sängyssä vieretysten, kun  mies oli muualla töissä.
Muistan, miten korjasimme vanhassa asunnossa poikien kanssa pyykkikonetta. Olimme kaikki märkiä, niin kylppäri kuin ihmisetkin.
Muistan, kun tunsin itseni hyödyttömäksi toisen lapsen ollessa kipeä.
Muistan, kun mielessäni kiroillen olen raahannut lapsia ja kauppakasseja autolta sisälle räntäsateessa.
Muistan, kun lapset ovat sekoilleet kotona ja aiheuttaneet minuutissa järjettömän kaaoksen juuri siivottuun kotiin.
Muistan sen tunteen, kun saat lapset nukkumaan ja käyt katsomassa niitä. Mikään ei ole söpömpää kuin nukkuva lapsi.
Muistan ikuisesti myös sen, että miten paljon sitä on oppinut rakastamaan omia lapsia.

Kaksi vuotta olen ollut kotona. Siitä ajasta 1v9kk pojat ovat olleet mun seurana. Aina ei ole ollut helppoa, mutta kaikesta on selvitty. Nyt on aika aloittaa toisenlainen vaihe elämässä.

Ehkä mua hieman pelottaa, että miten me saamme arjen aikataulut sovitettua kaikille sopiviksi. Pelottaa myös se, että miten saamme järjestettyä mahdollisimman paljon laadukasta perheaikaa. Uskon, että arjen pyöritys onnistuu, mutta se vain ottaa oman ajan.

Lähden innolla kohti uusia seikkailuja. Uskon, että pojatkin viihtyvät hoidossa. Vaikka nyt tulikin näin paatoksellinen kirjoitus niin blogi ei pääty tähän. Aion edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluatte tai ette.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kävely

Taas tänään ulkona meinasin polttaa ja heittää meidän rattaan ojaan. Miksi lapset eivät voi kävellä, vaikka rattaat olisivatkin mukana? Mä olen tehnyt vaikka ja mitä, että lapset oppisivat kävelemään nätisti, vaikka rattaat olisivatkin mukan. Ei vain onnistu. Aina halutaan kyytiin. Enkä todellakaan jätä rattaita kotiin, kun menemme kävellen puistoon. Voin kertoa, että meidän lapset ovat jo yllättävän painavia. En jaksa kantaa niitä kotiin muutamaa sataa metriä, kun ne päättävät lopettaa kävelyn.

Keskustelin perhepäivähoitajan kanssa siitä, että miten se meinaa kuljettaa lapsia, koska siellä on syksyllä kolme alle 2v lasta. Kuulemma helposti. Kaksi menee kaksostenrattaisiin ja yksi seisoo seisomalaudalla. Tämä toteutetaan kuulemma vuorotellen. Mä haluan nähdä, kun meidän E seisoo seisomalaudalla. Rehellisesti mä olen niin onnellinen, ettei mun tarvitse käydä sitä sotaa. Mä voin jo sieluni silmin nähdä, että se ei tule toimimaan. Meidän prinsessat haluavat vain istua. Onneksi asia ei ole mun ongelma. Taistelkoon hoitaja lasten kanssa. Eikä se mulle kuulu, vaikka istuisivat kaikki kolme rattaissa.

Mua stressaa viedä lapset hoitoon. Kotona pojat osaavat ajoittain olla ihmisiksi, mutta osaavat myös repiä ihmisen hermot riekaleiksi. Miten joku ulkopuolinen voi oikeasti kestää niitä viisi päivää viikossa? Miten se hoitaja jaksaa taistella syömisen,pukemisen ja ihan kaiken kanssa? Ja se tekee se vapaaehtoisesti. Taas parina iltana mä olen rehellisesti sanottuna ollut helpottunut, kun pojat ovat käyneet nukkumaan. Pari päivää ovat olleet ihan kamalia. Iltapäivällä ei olla sateen takia ulkoiltu niin sen kyllä huomaa. Jokaisesta asiasta pitää raivota ja kitistä. Mies, kun joskus tulee töistä me kaikke kolme raivotaan täällä toisillemme. Ei saisi alentua lapsen raivon tasolle, eipä. Kertokaa mulle, että miten mä pystyn olla raivostumatta. En jaksa koko ajan olla laskemassa kymmeneen, eikä se edes auta. Tarvitsisin pyöreän pehmustetun huoneen, jonne saisin paeta raivoamaan ajoittain. Ehkä se helpottaisi.

Kokkiohjelma

Monesti aiemminkin olen kertonut, että mä en liiemmin perusta ruoanlaitosta. Meillä tehdään ruokaa siksi, että sitä voi syödä pysyäkseen hengissä. En saa kiksejä siitä, että kokeilen uusia reseptejä. Olen kokeillut joskus, että teen kaikkea uutta. Se toimi pari päivää. En jaksanut. Liian vaivalloista, eikä vain kiinnostanut.

Muutamana iltapäivänä mulla on ollut kotona telkkari päällä. Kanava on valittu satunnaisesti ja joku sitä aina ajoittain käy vaihtelemassa. Olen huomannut,että telkkarista ei tule enää mitään muuta ohjelmaa kuin kokki-tai sisustusohjelmia. Jopa eilen pikkukakkosessakin tuli kokkiohjelma. Se tosin oli sopivan yksinkertainen. Siellä tehtiin munakasta. Sen jopa mäkin osaan tehdä.

Hyvä ruoka on aina hyvää, kun sen tekee joku muu. Tykkään käydä ravintoloissa syömässä, koska joku ammattilainen on ruoan minulle valmistanut. Yleensä kokki, kun on kiinnostunut ruoanlaitosta ja osaa asiansa. Mun ruoka yleensä maistuu aina samalta. Lapsetkin ovat jo oppineet sanan "tuppi", eli ketsuppi. Ketsupilla saa edea vähän makua tavalliseen ruokaan.

Tykkään lukea keittokirjoja ja saada ideoita. Toteutus on vain se, joka meillä ontuu. Eikai ihmistä voi kuitenkaa pakottaa tykkäämään ruoanlaitosta, vaikka se nyt onkin muotia? Pääasia, että meidän porukka saa terveellistä ruokaa ja pysyy hengissä. Ravintolat ovat sitä varten, jossa voidaan herkutella. Ja parempi olla tekemättä mitään hyvää, koska usein se hyvä on rasvaista, sokerista ja sitä tulee syötyä paljon. Ehkä tässä on jotain positiivista, etten osaa tehdä mitään.

Tunnustan myös sen, että meidän lapset ovat jo alle kahteen ikävuoteen mennessä syöneet niitä tappavia-pahoja-epäterveellisiä-eineksiä. Kyllä, olen antanut lapsille nakkeja ja pinaattilettuja. Hyvin näyttävät lapset voivan. Eivät ole vielä kuolleet, vaikka kaksplussa väittääkin einesten vähintäänkin tappavan.




tiistai 27. toukokuuta 2014

Paska maa

Viikko hypittiin ulkona kesäkamoissa. Tänään kaivettiin kaapista sukkahousut,pipot ja tuulipuvut. Kyllä se Suomen kesä oli taas lyhyt. Melkein alkoi itkettämään, kun menimme aamulla puistoon. Lapaset eivät olisi olleet yhtään liikaa tänään. Hyvällä omallatunnolla voimme olla loppupäivän sisällä. En varmasti mene ulos palelemaan. Enkä pue niin paljoa päälle, että ulkona tarkenisi olla.

Lämpimällä säällä saa paljon enemmän aikaiseksi. Paljon kivempi siivota ja tehdä kotihommia, kun ei palele. Mä niin rakastan, kun on lämmin. Nyt oikein masentaa  kun kataoo ulos ikkunasta. Ihan on harmaata,tuulista ja synkkää.

Ei mua mitenkään tämä kotona olo kiristä, mutta tänään kuitenkin soitin jo työpaikalle. Pari viikkoa suurin piirtein saan tai joudun olla vielä kotona. Pojilla alkaa hoitoon tutustuminen ensi tai seuraavalla viikolla. Katsotaan sen mukaan, että mitä me keksitään miehen kesälomalla tekemistä. Mä vaivihkaan surffailen äkkilähtösivuilla. Mä haluan lämpöön!

Meille on muuttanut papukaija. Voi,että miten rasittavaa, kun joku toistaa koko ajan kaikki sanomiset. Pakko oli lopettaa kiroilu, ettei kohta kuulu samat sanat lasten suusta. Kaikki asiat myös matkitaan. Pestään hiuksia, harjataan hiuksia, viedään roskia roskiin ja sohitaan kauhoilla hellaa, kun teen ruokaa. Toisaalta todella hellyyttävää, mutta toisaalta rasittavaa. Kaikesta saa aikaan pienen numeron. Kaikki meidän tekeminen nykyään kestää. Kaikkea halutaan kokeilla ja tutkia. Aina ei vain oma energia riitä imurin johdon tutkimiseen. Vielä siistimpää on nappi, josta johto menee automaattisesti sisään. Meidän kaikki päivät ovat yhtä suurta seikkailua, ainakin poikien osalta.

Tämä sää, kun nyt puhuttaa niin paljon kaikkia niin sen huomaa kyllä puistossakin. Viime viikolla kaikki vinkuivat lämmöstä ja siitä kuinka AINA pitää ollaa laittamassa lapsille aurinkorasvaa. Tänään valitettiin siitä, kun piti kaivaa paljon vaatteita. Suomalaiset ovat aina tyytymättömiä kaikkeen. Mikään ei ole koskaan hyvin.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Mun pienet

Tänään kävin poikien kanssa tutustumassa meidän perhepäivähoitajaan. Aluksi mun ajatukset olivat tosi skeptiset. Ajattelin,että kukaan täysjärkinen ei hoida vapaaehtoisesti muiden lapsia omassa kodissaan. Olin onneksi väärässä. Paikka oli ihana ja hoitajan kanssa synkkasi heti. Mulle jäi tosi hyvä fiilis. Kivi vierähti sydämeltä.

Pakko kehua omia lapsia sen verran, että ne ovat kyllä äärimmäisen sopeutuvaisia. Olimme olleet hoitopaikan pihassa muutaman minuutin ja molemmat olivat jo leikkimässä. Ajattelin, että olisi pientä vierastamista tai muuta sekoilua. Ei siis kertakaikkiaan mitään moitittavaa poikien käytöksessä. Olin ymmälläni. Tai sitten ne olivat vieraskoreita, että tekisivät hyvän vaikutuksen hoitajaan...

Reissu oli sen verran raskas, että jo 11.30 pistin pojat unille. Raukat olivat ihan poikki. Tai sitten tämä helle vaikuttaa poikiin väsyttävästi.  Hei, kun nuo heräävät niin painumme pihalle. On niin ihana olla ulkona, kun on lämmintä. Pojat ovat juoksennelleet puistossa paljain jaloin. Itsekin olen hylännyt varvassandaalit portin pieleen. Tekee muuten älyttömän hyvää kulkea avojaloin.

Tässä viikolla tuli puistossa puheeksi päivähoito noin yleisesti. Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne laittavat lapset hoitoon ja ovat itse kotona? Tietyt tilanteet mä ymmärrän, mutta en todellakaan kaikkia. Jos äiti on pienen vauvan kanssa kotona niin miksi se isompi pitää laittaa tarhaan? Samallahan se siinä menee kotonakin. Ainiin, kun sen äidin pitäisi nostaa perse sohvalta ja mennä vaikkapa kerhoon sen isomman kanssa vauva mukana.Nämä luopiot vievät ihan turhaa hoitopaikkoja niiltä, jotka sitä hoitoa oikeasti tarvitsee. Mulla hieman kiehahti, kun kuulin kyseisestä ilmiöstä. Voin rehellisesti sanoa, että mulla ei ole tullut mieleenkään laittaa poikia hoitoon jos mulla on arkivapaita. Tietenkin ne ovat silloin mun kanssa kotona. Saatika jos olisin koko ajan ja joka päivä vauvan kanssa kotona.

Puoli tuntia mennyt ja O huutaa !!!! Ei ole todellista, mikä meidän päiväunia vaivaa? Tämä tietää taas sitä, että illalla kiukuttelu alkaa jo kuudelta. Pakko varmaan pakata porukka autoon ja käydä illalla lammella uimassa, että ilta vähän venyisi. Eihän tästä muuten tule yhtään mitään!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kesäretki

Tänään oli kesäretki. Keskiviikkoisin olemme käyneet poikien kanssa seurakunnan kerhossa. Mitään uskonnollisia emme ole, mutta saadaan ainakin vähän vastinetta maksetulle kirkollisverolle. Kerhossa on aina tosi hyvät aamiaiset ja mukavat ohjaajat.

Retki tehtiin noin 10km päähän. Tsekkasin eilen illalla ajo-ohjeet ja reitti näytti selvältä. Se oli selvä teoriassa, ei käytännössä. Yllättäen me olimme poikien kanssa taas eksyksissä. 10min myöhästyttiin, hups. Mä en tajua, että miten me aina olemme eksyksissä. Mulla on maailman surkein kartanlukutaito. Omasta mielestäni mä olen aina ihan oikeassa paikassa, mutta ei me sitten olla. Tänäänkin päädyimme leirikeskukseen, mutta se oli väärä keskus.

Olimme rohkeita ja lähdimme reissuun ilman rattaita. Osittain siksi, koska unohdin hakea ne onnettomat kärryt vaunuvarastosta. Onneksi paikassa välimatkat olivat lyhkäsiä. Pihapiiri oli pieni, eikä parkkipaikalle ollut pitkä matka. Retkelle oli järjestetty ruokailu. Mua ahdistaa suunnattomasti syödä poikien kanssa muaalla kuin kotona. Syöminen on järkyttävää sotkemista. Pojilla, kun on minä itse vaihe.

Mulla oli tuskanhiki, kun seurasin poikien ruokailua. Ohjaajien pyynnöstä otin itse hieman rennommin ja annoin poikien syödä rauhassa. Ei kuulemma haitannut, vaikka vähän tulisikin sotkua. Ai,että vähänkö. Hätäpäisaäni pyyhin pöytää ja lattioita, kun oli muussit ja lihapullat lattialla. Kuulin kommentin "voi miten on itsenäisiä ja omatoimisia poikia." Sitten ne on omatoimisia, kun osaavat siivota omat sotkunsa.

Selvisimme ruokailusta ja kahvista. Pojat olivat koko retken ajan juosseet kavereiden kanssa, joten väsymys hiipi luoksemme. Matka sisältä parkkipaikalle olikin yllättävän pitkä, kun kumpikaan ei suostu kävellä. Otin lapset kanaloon kantoon ja sitten alkoi hatut lentelemään. Lapset rimpuilee, hatut lentäää, kengät lentää ja mulla oli hiki. Aivan sponttaanisti laskin lapset maahan ja keräsin lennellet tavarat. Tässä vaiheessa aivan vahingossa päästin suustani "voi jeesuksen perkele teidän kanssa.". Tajusin myöhemmin autossa, että onneksi kukaan pastoreista ei ollut takana kuuntelemassa meidän kävelyä autolle. Se siitä meidän uskonnollisesta ajatusmaailmasta. Vähän vielä rienattiin pyhiä asioita poistuessa.

Jotta ei olisi liian hyvin mennyt niin pojat nukahtvat autoon. Ei auttanut, vaikka lauloin koko matkan. Ajoin auton oven eteen. Ensin yksi nukkuva lapsi sisälle, riisuminen ja omaan sänkyyn nukkumaan. Sama operaatio toiselle. Molemmat omissa sängyissä, mutta auto oven edessä. Ei auta kuin jättää lapset nukkumaan ja käydä etsimässä parkkipaikka. Kolmannen kerran rappusten kiipeämisen jälkeen mietin, että miksi mä kiusasin taas itseäni ja raahasin meidät retkelle. No, ainakin tämä päivä on mennyt nopeasti.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Luovutus

Nyt on niin lähellä, että mä lopetan lasten raahaamisen ulos. Jokainen kerta on jäätävää taistelua jostain. Varsinkin E, voi luoja, että se osaa olla rasittava. Kiellän samoista asioistasata kertaa ja toinen tekee ja samalla tuijottaa mua silmiin. Tekisi mieli jättää koko lapsi pihalle. Raivarin paikka on, kun pääsemme vaunuvarastoon. Paska äiti, kun ei anna ottaa maasta kiviä sisälle. Meillä on jo viisi kiveä olkkarin lattialla! Eikö ne nyt voisi jo riittää?

Miltei kiljuin riemusta, kun raahasin raivoavaa lasta yläkertaan. Toinen sentään kävelee kiltisti ja koetan parhaani mukaan kannustaa rappusten kiipeämisessä.

Äitinä olen oppinut tuntemaan kaksi tunnetta yhtäaikaa. Koetan auktoriteettisesti keskustella raivoavan lapsen kanssa, joka roikkuu kainalossa. Omat hermot aivan riekaleina. Seuraavassa lauseessa iloisesti kannustan toista. Meidän päivä on yhtä tunteiden vuoristorataa. On se, kun ei saa rauhassa edes tuntea. Olisi kivalla olla kiukkunen kauan, eikä jo seuraavassa lauseessa lempeä. Enhän mä kuitenkaan voi toiselle raivota, koska hän kiipeää niin nätisti rappusia.

Pääsimme kuitenkin hengissä sisälle. Vuorossa lounas. Toinen puree pehmolelupupua suussa eikä suostu syömään. Toinen huutaa "leipää,leipää,leipää". Pupu suussa ei voi syödä, enkä mä voi repiä sitä, ettei hampaat irtoa. Lounaaksi oli siis leipää ja pupua. Ihan sama, ei ne yhden huonon lounaan takia kuole. Syököön päivällisen paremmin. Nyt mä en vaan jaksa tapella.

Molemmat ovat omissä sängyissään päikkäreillä. Musta tuntuu,että tämä päivä ei lopu ikinä. Kello on vasta 11.48. Vielä on pitkä aika, kunnes mies tulee kotiin. Mä vihaan hitaita päiviä. Tämä on taas sellainen. Aika ei vain kulu. Jokaisesta asiasta saan vääntää poikien kanssa.

Kunhan nuo heräävät ja syövät, me painumme takaisin pihalle. Aidatussa puistossa saan edes hetken hengittää rauhassa. Sitä ennen keitän itselleni kahvia jos sitä heräisi tähän päivään. En jaksa edes yrittää syödä lounasta. Eilen laitoin lounaan lautaselle ja samalla hetkellä, kun iskin haarukan ruokaan, makkarista kuului "ääääittii". Onneksi kohta pääsee töihin, siellä on edes ruokatauko. Todennäköisesti ehdin syödä rauhassa.

Ja kyllä, huomasitte ihan oikein. Tällä hetkellä mä olen niin kyllästynyt tähän kotona olemiseen. Turha sitä tosiasiaa on kaunistella. Taas tänään tunsin kateuden piston, kun mies sai laittaa aamulla ulko-oven kiinni ja mennä töihin.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Lämpö

Niin ihanaa, kun on lämmintä. Mä niin rakastan lämpöisiä ilmoja. Oli ihana olla puistossa poikien kanssa, kun ei tarvinnut pukea niin paljon vaatteita lähtiessä. Unien ja ruoan jälkeenpainumme takaisin ulos. Sitä ei taas tiedä, että kauan tämä lämpö jatkuu. On pakko ottaa auringosta kaikki irti.


Lauantaista sunnuntaihin pojat olivat mummolassa. Kävimme miehen kanssa pyörimässä Helsingin keskustassa. Mä rakastan Helsinkiä kesällä. Ihmiset olivat liikenteessä ja tunnelma oli kohdillaan. Kerrankin saimme nauttia kiehen kanssa ajasta, ettei ollut kiire mihinkään. Tosin myöhemmin illalla kävimme Flamingossa moikkaamassa mun ystävää. Se oli onnistuneen lauantain huipennus.

Sunnuntai meni ulkoillessa. Heti aamusta pakattiin kanat ja painuttiin rannalle. Jaksoimme makoilla kolmisen tuntia ulkona. Sitten pitikin jo mennä kotiin, kun rakkauden rypäleet saapuivat kotiin. Tulihan sieltä myös Suomen peli...

Mä en tajua, etyä miten meidän O onnistuu aina telomaan itsensä. Just oli edellinen haava huulesta parantunut, kun tänään tuli jo uusi. Aina sen haavat on huulessa. Pitää tulevaisuudessa kiinnittää huomiota, että kulkeeko se koko ajan suu auki, kun jatkuvasti huulessa on vekki. Onneksi vekit ovat olleet pieni, mutta aika kiitettävästi lapsesta tulee verta. Äsken ulkoilun jälkeen olin kuin sodasta tullut. Mulla oli paidassa ja kädessä veriviirut ja joka paikka hiekassa. Lapsi hieroi suun mun paitaan ja toinen lappasi lapiollisen hiekkaa mun selkään. Nice!

Parin viikon päästä miehellä on kesäloma. Heitimme villin idean ilmoille jos tekisimme etelänmatkan. Pohdittiin,että jaksammeko me olla viikkoa etelässä poikien kanssa. Ehtisimme just hyvin tehdä matkan ennen mun töiden alkua. Äkkilähdöt ovat niin halpoja, että melkein tulee halvemmaksi lentää etelään kuin olla viikko kotona Suomen hinnoilla. Pitää jättää ajatus hautomaan. Kovasti se kyllä houkuttelisi...

perjantai 16. toukokuuta 2014

Oi miksi?

Aamu klo 7.45.  Molemmat lapset on sullottu autoon vain ja ainoastaan siksi, että pääsemme käymään kotieläintilalla. Meidän piti aamusta viedä mies töihin, että saamme auton käyttöön. Nyt musta tuntuu, että olisiko sittenkään pitänyt. Ajattelin, että pojat rakastavat pupuja, joita mainostettiin olevan ko. tilalla. Samoin siellä oli minipossuja.

Pääsimme perille katsomaan eläimiä. Aitta oli melko pieni ja vielä pienemmäksi tila muttui, kun meidän pojat saivat kohtauksen. Molemmat lapset pelkäsivät hysteerisesti eläimiä.  Eläimet olivat aitojen takana,eikä niitä kiinnostanut pätkääkään mahdolliset katselijat. Koetin muutaman minuutin ajan katsella ja esitellä eläimiä pojille, turhaan. Päätös oli se, että niitä kannattaa pelätä.

Kun sain lapset takaisin rattaisiin,molemmat puristivat rystyset valkoisina maasta löytämiään kiviä. Eli kivet kiinnostivat enemmän kuin elävät eläimet. Hienoa! Varmaan meidän ei kannata mennä lähellekään Korkeasaarta. Vai pitäisikö poikien päästä Korkeasaareen siedätyshoitoon, että ne oppisivat sietämään eläimiä?

Katastrofaalisen eläinten katselun jälkeen suuntasimme kahville. Yllätys yllätys rattaat eivät mahtunet sisälle. Sain istutettua pojat pöydän ääreen ja olan yli kuikoillen kiiruhdin tiskille hakemaan evästä. Pojat saivat sitruunavohvelit ja mä kupin kahvia. Kahvila oli pieni, siis todella pieni. Paikka oli tungettu ääriään myöten täyteen kaikkea ihanaa sisustussälää. Oli todella kaunista, mutta epäkäytännöllistä. Join nopeasti kahvin ja pakkasin pojat takaisin rattaisiin. Äkkiä autoon ja kotipihalle. Luojan kiitos kodin ja tilan välillä ei ollut kuin noin 10km matka. Ei tullut suurta tappiota.

Molemmat lapset nukkuvat ja mä toivun reissusta.Viimeisenä niittinä O oli ottanut pihalta kourallisen hiekkaa, jonka se uskollisesti kantoi meille sisälle toiseen kerrokseen. En huomannut asiaa vasta, kun se avasi nyrkin ja varisti hiekan eteisen lattialle. Saan nauttia sepelistä lattialla, jota en voi vielä imuroida, kun nuo nukkuvat

Nyt mä istun hetken ihan rauhassa ja valmistaudun iltapäivän rientoihin. Vielä kerran mun pitää pukea pojat ja raahata autolle. Pitää se mies vissiin hakeakin sieltä töistä. Tällaisina päivinä sitä miettii, että oi miksi mä edes yritän tehdä noiden kanssa jotain muuta kuin puistoilua. Kai sitä ihminen haluaa kokeilla omia rajojaan.  Eipä tarbi hetkeen lähteä puistoa pidemmälle.

torstai 15. toukokuuta 2014

Oppiminen

Nuo lapset ammentavat itseensä aivan kaiken. En tajua, että miten ne voivat oppia asioita noin nopeasti. Joka päivä hämmästyn niiden kekseliäisyydestä. Pari viimistä päivää mulla kn mennyt aika ulkona tosi nopeasti, kun olen seurannut poikien touhuamista. Ne ovat kuin paita ja peppu.

Musta on aivan ihana, kun pojat näyttävät toisilleen temppuja. Tänään ne pussailivat, halivat ja tekivät vaihtokauppaa. Vaihtokauppa on nimittäin nyt kovassa huudossa. Ruokalautaselta vaihdetaan pahat ruoat kaverin kanssa. Tänään päivällisellä toisella oli lihapullat ja toisella kurkut ja muut lisukkeet. Ei ehkä aivan tasapuolinen jako, mutta en puuttunut. Ei ne näyttänyt nälkäisiksi jääneen.

Pojista on muutenkin tullut tosi omatoimisia. Roskat laitetaan roskiin, kenkiä ja muita vaatteita koetetaan kovasti saada päälle. Aina ei vain oikein jaksa odottaa, että lähtisimme ulos poikien aikataululla. Niin hyvin se pukeminen ei vielä kuitenkaan suju...

Mulla itselläni on varmasti joku kriisi töihinlähdön kanssa. Odotan todella innoissano töiden alkua, mutta jossain sisällä musta on haikea mennä ostamaan pojille tarhareppua. Mun pienet ovat jo noin isoja. Mietin myös välillä,että onko tämä sittenkään hyvä idea. Hetken, kun punnitsen asioita niin päädyn uudestaan ja uudestaan tulokseen, että tämä on meille kaikille hyvä ratkaisu.

Kello on jo melkein 20 ja vieläkin poikien huoneesta kuuluu tasaiseen "äääitiii, vettä".  Hyppyyttäminen on siis alkanut. Vettä saa kerran, sen jälkeen vettä ei enää tule. Palvelut loppuvat, kun käydään nukkumaan.

Huomenna meillä oli tarkoitus mennä kotieläintilalle retkelle. Toivottavasti olisi hyvä ilma, ettei tarvi katsella pupuja sateessa. Nyt hetkeksi sohvalle ja sitten nukkumaan. Eipähän tarvitse tänään valvoa tv:tä katsellen, koska tulee kääkiekkoa. Tv on siis varattu.

Meidän päivä

Herätys on joka aamu 7-8. Ensimmäinen toimenpide on laittaa kahvi tippumaan. Sen jälkeen poikien aamutoimet. Kahvikupin ääressä on hyvä katsella joka aamuinen Muumi jakso. Poikien aamupals on usein, noh melko suppea. Banaania, jogurttia tai leipää. Huomasitte aivan oikein, meillä ei syödä puuroa. En keitä sitä, koska kukaan ei sitä syö. Pärjäävät nuo hyvin ilmankin.

Kun kahvit on juotu ja Muumit katsottu aloitetaan pukeminen. Siihen uppoaa pieni tovi. Yleensä kello on 9.30, kun saan porukan vaunuvarastoon ja olemme valmiita lähtöön. Usein ulkoilemme, mutta kerran tai kaksi käymme myös kerhossa. Kesäksihän kaikki kerhot yllättäen loppuvat.

Ulkoilua kestää hermoista ja säästä riippuen 1-3h. Yritämme olla kotona ihan viho viimeistään klo 13, muuten tulee itku. Lounas on mitä on. Lounaan täytyy olla aina valmiina, koska meidän hermoilla sitä ei ole aikaa valmistaa. Minuutin mikrottamisen me juuri kestämme. Suoraan ruokapöydästä on aika mennä päikkäreille. Tällöin kello on jotain yli yksi.

Päikkäreiden ajan mä raivaan lounaan sotkuja, syön itse, laitan muutenkin kämppää kuntoon ja loppu ajan istun lamaantuneena sohvalla. Pojat nukkuvat maks 2h. Välipala syödään hetki heräämisestä. Banaani, letut ja leipä on suosittuja välipaloja. Iltapäivällä me usein touhutaan sisällä. Valmistelen päivällistä ja teen poikien kanssa muita kotitöitä. Joskus olemme reippaita ja menemme uudestaan ulos. Tämä vaatii hyvän päivän ja ennen kaikkea hyvän ilman.

Klo 17 alkaa pikku kakkonen. Istumme kolmestaan sohvalla ja yritämme keskittyä edes hetkeksi ohjelmaan. Yleensä mies tulee pikku kakkosen aikana tai vöhön sen jälkeen kotiin. Sitten vuorossa on yhdistetty päivällinen ja iltapala. Ruoan jälkeen alkaa iltatoimet ja yleinen sekoilu. Mies pelleilee poikien kanssa ja mä teen milloin mitäkin. Joskus pakenen lenkille, kauppaan tai keskityn vain silittämiseen ja muuhun huoltoon.

Noin klo 19 alkaa rauha. Hiljaista ei vielä ole, mutta pojat ovat omissa sängyissään. Siellä ne saavat hengailla ja hakea unta. Illat menevät todella nopesdti. Ehdimme miehen kanssa iltaisin vaihtaa kuulumiset ja siinäpä se sittten onkin. Voi käydä nukkumaan, että jaksaa aamusta taas saman rumban.




maanantai 12. toukokuuta 2014

Pph

Meidän jätkät saivat hoitopaikan. Mä olen niin happy. Mun ei tartte laittaa niitä teollisuuspäiväkotiin vaan ne pääsevät kodinomaiseen hoitoon. Mulla oli pelkona, että mä todellakin joudun laittamaan pojat päiväkotiin, josta tuliaisena olisi täitä, kihomatoja ja kaikki maailman sairaudet. Nyt me ehkä ja toivottavasti pääsemme hieman helpommalla arjen kanssa.

Kävin äsken ystävän luona. Kyllä oli piristävää. Suosittelen tapaamaan ystäviä, niistä saa energiaa.

Mulla oli taas asiaa vaikka  ja kuinka paljon, mutta kotona ajatus taas katkesi. Meidän koti ei todellakaan ole mikään luova ympäristö, täällä tukehtuu ajatuksetkin.

Eilen vietimme äitienpäivää. Mä askartelin poikien kanssa jo viikolla kortteja, joten siinä oli samalla myös mun lahja. Mulla ei todellakaan ollut mitään ajatusta, että saisin mieheltä mitään. Koska enhän mä edes ole sen äiti, luojan kiitos. Tosin välillä tuntuu, että täällä asuu mun kanssa kolme lasta...

Oli ihana ajella äsken Helsingin keskustassa. Voi, kun mäkin asuisin siellä. Seuraavaksi pitää varmaan muuttaa kehä kolmosen sisäpuolelle. Siellä vain on sitä jotain, mitä muualla ei ole. Ehkä vielä joskus mä saan hankittua kaupunkiasunnon. Lapset kasvavat betonihelvetissä eivätkä tunnista luonnossa edes fasaania. Noh, ei ehkä ihan niin kaupunkilaisia.

Mun luova hetki tälle päivälle oli ja meni. Ei auta, kun sammuttaa kone ja jäädä tuijottamaan lamaantuneena telkkaria. Kokeillaan kirjoittamista huomenna paremmalla onnella. Jos ajatus silloin edes hieman juoksisi.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Huomattua

Tässä taannoin sain vinkin ruusujuurikapseleista. Ryntäsin kauppaan ja ostin niitä. Olen käyttänyt niitä paketillisen ja kyllä niillä jonkinlainen vaikutus on. Paremmin kuitenkin kahvi piristää, kuin ko. kapselit. Aamuista on tullut ehkä hieman ihmismäisempiä, kun muistaa ottaa kapselin heti herättyään. Pakkauksessa lukee vaikutusajaksi 30min. Siinä ajassa saan juuri lapsille aamiaisen ja itselleni kahvia. Voi olla, että ostan niitä myös tulevaisuudessa. Katsotaan, että saako keväinen aamuaurinko mussa mitään vaikutusta aikaan.

Toinen asia, jota mä olen kokeillut. Aina sanotaan, että veden juonti kannattaa. Sen mä todellakin allekirjoitan. Kovalla laihdutuskuurilla vuosi sitten opin juomaan vettä. Talvella se jotenkin vähän jäi. Nyt on taas otettu itseä niskasta kiinni. Todellakin niin pienellä muutoksella saa itselle paremman olon. Tuntuu, ettei kroppa ole koko ajan niin pöhöttynyt. Aineenvaihdunta on taas kunnossa.

Sokeri. Se kavala kaveri. Mä en syö makeaa. Ainut paheeni on lakritsi, jota tulee ostettua harvemmin kuin kerran kuussa. Vasta kuuntelin hiekkalaatikolla, kun joku äiti keskusteli kaverinsa kanssa siitä, että on ollut JO viikon ilman karkkia ja muuta sokerimättöä. Oli kuulemma tehnyt tiukkaa. Helppohan se mun on nauraa, koska en tykkää makeasta. Mulle yhtä suurta tuskaa tuottaisi jos mun pitäisi olla ilman juustoa. Hassuja ruokariippuvuuksia ihmisillä on.

Ja koska mulla on taas raadollinen ruokavalio päällä menen jääkaapille. En ota sieltä mitään. Käyn vain himoitsemassa sieltä kaikkea. Se helpottaa tuskaa, hieman. Jääkaappikierroksen jälkeen otan ison lasin kylmää vettä ja kömmin peiton alle. Sieltä ei ainakaan enää nousta syömään. Pitää tässä ihmisellä jonkinlainen kuri olla syömisen suhteen...


Keskiviikko

Muistaakseni sunnuntaina kirjoitin, että koetan kirjoittaa usein tällä viikolla. Kissan viikset. Ei vain päivisin ole aikaa ja illalla en jaksa avata konetta. Muutenkin tuntuu,että minulla on someähky. Viikko sitten otin puhelimesta nettiyhteyden pois päältä. Koko ajan se piippasi ja vaati mun huomiota. Nykyään tuntuu, että jokaiselle on liimattu kännykkä käteen. Toisella silmällä katsotaan lapsia ja keskitytään niihin, kun toisella tehdään jotain muuta. Huomenna on viikko mennyt mun omaa taukoa puhelimen kanssa roikkumisesta ja hyvin olen selvinnyt. Ei tullut edes vieroitusoireita. Tabletilla tulee päivittäin luettua uutiset, sähköposti ja fb.Suosittelen kokeilemaan, että laskette joskus silmänne irti ruudusta.

Mulla on kriisi. Kaikilla naisilla on aina kriisi. Tällä hetkellä mun kriisi liittyy ulkonäköön. Hiukset, iho, tissit ja vatsa. Apua! Mun pitäisi mennä kohta töihin ja näyttää ihmiseltä. Tsiisus mikä homma. Mun on pakko varata itselleni kampaaja, että saan kuontalon edes siedettävään kutoon. Muut muutokset saavat jäädä siksi aikaa, kunnes pankkitili on paremmalla tolalla.

Paljon puhutaan nykyään ihmisten ulkonäöstä. Rehellisesti voin sanoa, että en tunne ketään, joka olisi täysin tyytyväinen siihen miltä näyttää. Aina on jotain vikaa jossain. Kenellä on liian pienet tissit ja kenellä suuret. Toisilla roikkuu vatsa ja toisilla reidet. Mä kuulun siihen ihmisporukkaan, joka on aivan valmis menemään kirurgin paikeille, vaikka heti. En ymmärrä, kun ihmiset sanovat, että "mä nyt näytän tältä ja siihen on tyydyttävä." No eihän ole. Tekopyhää sanoa noin. Ehkä ne ihmiset haluavat tehdä muutoksen itsessään, mutta eivät uskalla. Tai ainakin pelkäävät myöntää asian tai kertoa siitä ääneen. Joskus olen kuullut sanottavan, että ihminen on kaunemmillaan, kun hän tulee saunasta. Just joo, on tainnut siltä katsojalta jäädä silmälasit tai aamulääkkeet hankkimatta. Saunasta tullessa ihoa kiristää, tukka roikkuu apaattisena niskassa, naama punoittaa ja pienimmätkin verisuonet ovat pullahtaneet jaloissa. No, kai tuo on jonkun kuvitelma kauniista naisesta. Ei minun. Onneksi meillä ei ole saunaa.

Pojilla on menossa "hyvä boogie" *koputtaa puuta*. Pari päivää on mennyt todella hyvin. Mun ei ole tarvinnut hermostua niille juuri lainkaan. Ne ovat jopa tajunneet asioita, joita mä olen niille sanonut. Mä olen saanut niistä jopa vähän apua. Vaipanvaihdon jälkeen molemmat vievät omat vaipat roskiin. Tänään homma tosin riistäytyi hieman käsistä, koska roskiin vietiin myös puhtaita vaippoja. Annoin poikien kantaa niitä ja otin ne vaivihkaa pois roskiksesta, kun oli keksitty uusi leikki.

Huomenna meillä on puistotreffit. Sovittiin, että otamme taas pienet eväät mukaan. Pojat rakastavat eväitä. Kaikki maistuu aina paljon paremmalta ulkona. Paistankin taas aamulla pojille terveyslettuja. Tässä niistä ohje:

1 banaani
2 kananmuna
1tl vaniliinisokeria

Kaikki sekaisin kulhossa soseuttajalla. Pannulle paistamiseen joko öljyä tai rasvaa. Tuosta satsista tulee noin 5 kämmenen kokoista lettua. Banaanien ja kananmunien suhde on aina sama. Jokaista banaania kohden kaksi munaa. Todella helppoja ja nopeita.


sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Blogit

Luen itse säännöllisesti muutamaa blogia. Luojan kiitos saan itse valita, että mitä blogeja luen! Joskus eksyn joihinkin uusiin ja erilaisiin blogeihin ja melkein aina joudun pettymään. Faktahan on se, että melkein jokainen nainen iältään 15-35 bloggaa tai on jossain vaiheessa blogannut. Bloggaus on muotia. Mulle se on terapiaa ja uskon, että monelle muullekin. Harvoille tästä kirjoittelusta mitään maksetaan, ainakaan kovin hyvin. Pisteet niille, jotka tästä rahaa, mainetta ja kunniaa saavat.

Liian usein törmään sisustus- ja lastenvaateblogeihin. VIRHE! Miten niillä kaikilla kirjoittajilla voi elämä olla niin täydellistä? Lapsilla on AINA ihanat vaatteet päällä, kodissa on AINA uusia tavaroita ja varsinkin se, että pientenlasten kodissa on AINA tavarat paikoillaan. Mä en usko, että se on koko todellisuus. Se ei voi olla...

Pitäisikö mun äkkiä ottaa meidän kodista kuva, koska täällä on kerrankin siistiä. Eihän siihen mennyt kuin kaksi päivää, että sain ihan jokaisen kolon siivottua. Tavarat on oikeilla paikoilla ja kaikki järjestyksessä. Hyllyssä on uudet säilytyskorit, olkkarissa uusi matto ja poikien huone on kokenut muodonmuutoksen. Yksi kuva ja se kertoo, että meillä on siistiä. En jaksa nähdä vaivaa. Istun tämän illan sohvalla ja nautin tästä tunnelmasta. Huomenna se on jo mennyttä. Se on mennyttä heti, kun lapset heräävät. Lelut kannetaan olkkariin heti aamusta. En kiellä sitä, en jaksa. Mun puolesta lapset saavat leikkiä mun kanssa olkkarissa. Varmasti tulee aika, jolloin mä en saa niitä kirveelläkään ulos omista huoneista.

Seuraava asia eli lastenvaatteet. Mä tykkään ostella pojille vaatteita. Ostelen paljon vaatteita alennusmyynnistä ja kirppareilta. Toki joskus sorrun ja tilaan netistä jotain, mitä-on-aivan-pakko-saada, makso mitä makso. Olen siis melko vaihteleva vaatteiden käyttäjä. Pakko tunnustaa se, että meillä on päiviä, jolloin en mieti yhtään, että mitä pojille puen. Otan ensimmäiset vaatteet kaapista mitä käteen sattuu tulemaan. Ihan hengissä nuo näyttävät olevan, vaikka eivät joka päivä miikkareissa kuljekkaan...

Hieno aasinsilta asiaan kirpputorit. Luoja, että ne ovat nykyään ärsyttäviä. Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne pyytävät nyppääntyneestä henkka maukan t-paidasta 4e? Saman paidan saa uutena samalla hinnalla. Länsi naapurissa, jossa moni muukin asia on paremmin, on myös kirpparit paljon parempia. Siellä on vielä joku järki tuotteiden hinnoissa. Mun mielestä kirppari ei toimi sillä periaatteella, että siellä koetetaan tehdä järjetöntä voittoa. Tosin mun mielestä moni muukaan asia ei toimi, missään. Jotenkin koko kirpparin idea menee hukkaan. Tosin joskus tekee tosi hyviä löytöjä. Niin kuin mä tänään. Ostin pojille kahdet housut hintaan 1,5e ja Plaston ison rekka-auton vitosella. Tosin sain kiertää aika kauan, että jotain löysin ja kelpuutin ostoskoriini.

Pojat ovat nukkumassa. Niille iski alkuviikosta räkätauti, joka ei meinaa ottaa helpottaakseen. Kuumetta ei ole, mutta silti molemmat ovat olleet vähän puolikuntoisia. Lähinnä sen puolikuntoisuuden huomaa, kun nukkumaan mennään kiltisti jo klo 19. Vaikka ennenkin käytiin samoihin aikoihin nukkumaan, nyt sänkyyn oikein halutaan. Olin pyörtyä, kun näin molemmat lapset roikkumassa pinnasängyn pinnoissa.

 Nyt patistan miehen viemään varastoon pari laatikkoa. Sen jälkeen mä heittäydyn sohvalle viltin alle ja otan virkkuukoukun käteen. Jos sitä joskus saisi sen paljon puhutun projektin valmiiksi. Huomenna on taas maanantai ja paluu arkeen. Kuulemma ensi viikoksi on luvattu huonoa säätä, joten mullakin saattaa olla enemmän aikaa kirjoitella. "Ei ole huonoja ilmoja, on vain väärät vaatteet". En allekirjoita, me ei ulkoilla jos on väärä ilma! Paskamutsi kiittää ja kuittaa.

Hauskaa viikkoa kaikille!