perjantai 30. toukokuuta 2014

Haikeus

Nyt se on loppu. Mun kotiäitiysuran viimeinen päivä. Tai onhan meillä tuo kahden viikon loma, mutta mies on silloin kotona. Tämä on viimeinen päivä, kun olen kotona lasten kanssa yksin niin, että olen virallisesti kotiäiti. Puolet minusta on todella helpottunut ja toinen puoli muistelee aikaa haikeudella.

Vaikka aika on ollut joskus suoraan sanottuna perseestä, niin on tämä ollut sen kaiken arvoista. Olen nähnyt, kun pojat ovat oppineet kaikkea uutta. Saanut seurata kehitystä, kasvua ja touhuamista. Olemme oppineet toisistamme paljon. Veikkaan, että minä olen oppinut kaikista eniten.

Muistan rokotteiden jälkeiset päivät, jolloin vaihdoin kakkavaipan kuusi kertaa päivässä. Samalla kerralla vaihdoin molempien sänkyihin lakanat, koska sitä itseään oli myös sängyssä.
Muistan, kun pojat opettelivat syömään. Maistelivat innoissaan kaikkea uutta. Myös siivo oli sen mukainen.
Muistan, kun viime kesänä vietimme päivät ulkona nauttien kesästä. Nukuimme isossa sängyssä vieretysten, kun  mies oli muualla töissä.
Muistan, miten korjasimme vanhassa asunnossa poikien kanssa pyykkikonetta. Olimme kaikki märkiä, niin kylppäri kuin ihmisetkin.
Muistan, kun tunsin itseni hyödyttömäksi toisen lapsen ollessa kipeä.
Muistan, kun mielessäni kiroillen olen raahannut lapsia ja kauppakasseja autolta sisälle räntäsateessa.
Muistan, kun lapset ovat sekoilleet kotona ja aiheuttaneet minuutissa järjettömän kaaoksen juuri siivottuun kotiin.
Muistan sen tunteen, kun saat lapset nukkumaan ja käyt katsomassa niitä. Mikään ei ole söpömpää kuin nukkuva lapsi.
Muistan ikuisesti myös sen, että miten paljon sitä on oppinut rakastamaan omia lapsia.

Kaksi vuotta olen ollut kotona. Siitä ajasta 1v9kk pojat ovat olleet mun seurana. Aina ei ole ollut helppoa, mutta kaikesta on selvitty. Nyt on aika aloittaa toisenlainen vaihe elämässä.

Ehkä mua hieman pelottaa, että miten me saamme arjen aikataulut sovitettua kaikille sopiviksi. Pelottaa myös se, että miten saamme järjestettyä mahdollisimman paljon laadukasta perheaikaa. Uskon, että arjen pyöritys onnistuu, mutta se vain ottaa oman ajan.

Lähden innolla kohti uusia seikkailuja. Uskon, että pojatkin viihtyvät hoidossa. Vaikka nyt tulikin näin paatoksellinen kirjoitus niin blogi ei pääty tähän. Aion edelleen jatkaa kirjoittamista. Haluatte tai ette.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti