keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kesäretki

Tänään oli kesäretki. Keskiviikkoisin olemme käyneet poikien kanssa seurakunnan kerhossa. Mitään uskonnollisia emme ole, mutta saadaan ainakin vähän vastinetta maksetulle kirkollisverolle. Kerhossa on aina tosi hyvät aamiaiset ja mukavat ohjaajat.

Retki tehtiin noin 10km päähän. Tsekkasin eilen illalla ajo-ohjeet ja reitti näytti selvältä. Se oli selvä teoriassa, ei käytännössä. Yllättäen me olimme poikien kanssa taas eksyksissä. 10min myöhästyttiin, hups. Mä en tajua, että miten me aina olemme eksyksissä. Mulla on maailman surkein kartanlukutaito. Omasta mielestäni mä olen aina ihan oikeassa paikassa, mutta ei me sitten olla. Tänäänkin päädyimme leirikeskukseen, mutta se oli väärä keskus.

Olimme rohkeita ja lähdimme reissuun ilman rattaita. Osittain siksi, koska unohdin hakea ne onnettomat kärryt vaunuvarastosta. Onneksi paikassa välimatkat olivat lyhkäsiä. Pihapiiri oli pieni, eikä parkkipaikalle ollut pitkä matka. Retkelle oli järjestetty ruokailu. Mua ahdistaa suunnattomasti syödä poikien kanssa muaalla kuin kotona. Syöminen on järkyttävää sotkemista. Pojilla, kun on minä itse vaihe.

Mulla oli tuskanhiki, kun seurasin poikien ruokailua. Ohjaajien pyynnöstä otin itse hieman rennommin ja annoin poikien syödä rauhassa. Ei kuulemma haitannut, vaikka vähän tulisikin sotkua. Ai,että vähänkö. Hätäpäisaäni pyyhin pöytää ja lattioita, kun oli muussit ja lihapullat lattialla. Kuulin kommentin "voi miten on itsenäisiä ja omatoimisia poikia." Sitten ne on omatoimisia, kun osaavat siivota omat sotkunsa.

Selvisimme ruokailusta ja kahvista. Pojat olivat koko retken ajan juosseet kavereiden kanssa, joten väsymys hiipi luoksemme. Matka sisältä parkkipaikalle olikin yllättävän pitkä, kun kumpikaan ei suostu kävellä. Otin lapset kanaloon kantoon ja sitten alkoi hatut lentelemään. Lapset rimpuilee, hatut lentäää, kengät lentää ja mulla oli hiki. Aivan sponttaanisti laskin lapset maahan ja keräsin lennellet tavarat. Tässä vaiheessa aivan vahingossa päästin suustani "voi jeesuksen perkele teidän kanssa.". Tajusin myöhemmin autossa, että onneksi kukaan pastoreista ei ollut takana kuuntelemassa meidän kävelyä autolle. Se siitä meidän uskonnollisesta ajatusmaailmasta. Vähän vielä rienattiin pyhiä asioita poistuessa.

Jotta ei olisi liian hyvin mennyt niin pojat nukahtvat autoon. Ei auttanut, vaikka lauloin koko matkan. Ajoin auton oven eteen. Ensin yksi nukkuva lapsi sisälle, riisuminen ja omaan sänkyyn nukkumaan. Sama operaatio toiselle. Molemmat omissa sängyissä, mutta auto oven edessä. Ei auta kuin jättää lapset nukkumaan ja käydä etsimässä parkkipaikka. Kolmannen kerran rappusten kiipeämisen jälkeen mietin, että miksi mä kiusasin taas itseäni ja raahasin meidät retkelle. No, ainakin tämä päivä on mennyt nopeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti