tiistai 20. toukokuuta 2014

Luovutus

Nyt on niin lähellä, että mä lopetan lasten raahaamisen ulos. Jokainen kerta on jäätävää taistelua jostain. Varsinkin E, voi luoja, että se osaa olla rasittava. Kiellän samoista asioistasata kertaa ja toinen tekee ja samalla tuijottaa mua silmiin. Tekisi mieli jättää koko lapsi pihalle. Raivarin paikka on, kun pääsemme vaunuvarastoon. Paska äiti, kun ei anna ottaa maasta kiviä sisälle. Meillä on jo viisi kiveä olkkarin lattialla! Eikö ne nyt voisi jo riittää?

Miltei kiljuin riemusta, kun raahasin raivoavaa lasta yläkertaan. Toinen sentään kävelee kiltisti ja koetan parhaani mukaan kannustaa rappusten kiipeämisessä.

Äitinä olen oppinut tuntemaan kaksi tunnetta yhtäaikaa. Koetan auktoriteettisesti keskustella raivoavan lapsen kanssa, joka roikkuu kainalossa. Omat hermot aivan riekaleina. Seuraavassa lauseessa iloisesti kannustan toista. Meidän päivä on yhtä tunteiden vuoristorataa. On se, kun ei saa rauhassa edes tuntea. Olisi kivalla olla kiukkunen kauan, eikä jo seuraavassa lauseessa lempeä. Enhän mä kuitenkaan voi toiselle raivota, koska hän kiipeää niin nätisti rappusia.

Pääsimme kuitenkin hengissä sisälle. Vuorossa lounas. Toinen puree pehmolelupupua suussa eikä suostu syömään. Toinen huutaa "leipää,leipää,leipää". Pupu suussa ei voi syödä, enkä mä voi repiä sitä, ettei hampaat irtoa. Lounaaksi oli siis leipää ja pupua. Ihan sama, ei ne yhden huonon lounaan takia kuole. Syököön päivällisen paremmin. Nyt mä en vaan jaksa tapella.

Molemmat ovat omissä sängyissään päikkäreillä. Musta tuntuu,että tämä päivä ei lopu ikinä. Kello on vasta 11.48. Vielä on pitkä aika, kunnes mies tulee kotiin. Mä vihaan hitaita päiviä. Tämä on taas sellainen. Aika ei vain kulu. Jokaisesta asiasta saan vääntää poikien kanssa.

Kunhan nuo heräävät ja syövät, me painumme takaisin pihalle. Aidatussa puistossa saan edes hetken hengittää rauhassa. Sitä ennen keitän itselleni kahvia jos sitä heräisi tähän päivään. En jaksa edes yrittää syödä lounasta. Eilen laitoin lounaan lautaselle ja samalla hetkellä, kun iskin haarukan ruokaan, makkarista kuului "ääääittii". Onneksi kohta pääsee töihin, siellä on edes ruokatauko. Todennäköisesti ehdin syödä rauhassa.

Ja kyllä, huomasitte ihan oikein. Tällä hetkellä mä olen niin kyllästynyt tähän kotona olemiseen. Turha sitä tosiasiaa on kaunistella. Taas tänään tunsin kateuden piston, kun mies sai laittaa aamulla ulko-oven kiinni ja mennä töihin.

1 kommentti:

  1. Mä niin tiedän. Voihan uhma sentään... ja toi sun viimenen lause kiteytti mun ajatukset aivan täysin! Onneks tänään pääsee illaksi töihin..

    VastaaPoista